Johanna Sinisalo - Enkelten verta

2011
274 s.
avainsanoja: maaginen realismi, mehiläiset, ekologisuus, eläinaktivismi, radikaalisuus, isä-poika-suhde, maapallon tila, kasvissyönti, tehotuotanto, menetys, rankat aiheet, blogit, rinnakkainen todellisuus


Poikamies-Orvon elämä koostuu mehiläisten hoidosta ja ainoasta lapsesta Eerosta. Entä jos hän menettää molemmat?

Eero kirjoittaa aktiivisesti radikaalilinjaista eläinaktivismi-blogia, jossa kritisoidaan tehotuotantoa, liiallista lihansyöntiä ja maapallon ruokavarojen väärinkuluttamista. Pelkkä puhe ei riitä, vaan mukaan täytyy saada myös toimintaa, sillä eiväthän ihmiset muuten lopeta lihan syömistä ja sen tuottamista, jollei siitä tehdä liian vaikeaa.


Sinisaloa tarttui mukaan kirjastosta. Kirjan aihe, "mehiläisten kuollessa tulee maailmanloppu, koska ruokavarat loppuvat", ei vaikuttanut kauhean kiinnostavalta, mutta kirja sattui olemaan ainoa paikalla oleva teos kyseiseltä kirjailijalta, joten totta kai se lähti mukaan.

Minulle nimi Johanna Sinisalo merkitsee suomalaista laatukirjallisuutta, maagista realismia, tarkasti tehtyä pohjatyötä ja siten todenmukaisesti esiintyviä faktoja sekä koukuttavaa paloittaista kerrontatyyliä. Tulipahan vahvistettua taas näitäkin käsityksiä.

Enkelten verta ei koukuttanut aivan ensimmäisiltä sivuilta asti, mutta kun lukemisen makuun pääsi, sivut viuhahtivat ohi hetkessä. Kerronta pohjautuu Orvon näkökulmaan sekä Eeron kirjoittamaan blogiin, jota isä lukee. Blogikirjoitusten yhteydessä on myös valikoituja kommentteja. Orvon ja Eeron pätkät toimivat eri aikoina, joten lukija saa paloittain tietoa sieltä täältä, kunnes koko kuvio selviää niin hänelle kuin Orvollekin.

Teoksen lopussa on maininta taustatutkimukseen käytetyistä mehiläis-aiheisista kirjoista, ja osa blogikommenteista perustuu oikeisiin keskustelupalstojen viesteihin (tästäkin maininta kirjan lopussa). Kaikki Sinisalon mehiläisistä kirjoittamat asiat ovat oikeita faktoja. Yliopisto-opiskelijana lähdeviitteet ovat itse pyhyys, joten siksi Sinisalon teoksista on niin ihana nauttia: voi luottaa siihen, että vaikka teos on kaunokirjallinen tuotos, siinä esitetyt faktat ovat faktoja myös ihan tosielämässäkin, kunhan hieman omaa järkeä käyttää. Olin repiä hiuksia päästäni Da Vinci -koodia lukiessani, kun ei ollut mitään hajua siitä, oliko tarinan faktoilla minkäänlaista totuuspohjaa...

Tapahtumat vierivät Orvon näkökulmasta. Orvo on suht tavallinen hissukka ja hieman tossumainen keski-ikäinen mies, joka rakastaa mehiläisiään ja poikaansa. Tarinan aikana käydään läpi neljän eri sukupolven välisiä suhteita, kun Orvo muistelee mehiläishoitaja-isoisäänsä Pupaa ja kuvioissa on myös oma, Amerikoissa rikastunut isä Ari. On mielenkiintoista, kuinka monenlaisia suhteita samaan sukulinjaan mahtuu.

Maaginen realismi on vahvasti osana teosta. Ja magiikkaan liittyvät vahvasti mehiläiset, joista Sinisalo on kerännyt huolella esiin kaikkea muinaista tietoa sekä vanhoja uskomuksia. Aluksi magiikka-piirre tuntuu hankalalta ja ei-tartuttavalta, mutta tarinan edetessä se rakentuu mukana ihan kiitettävästi, vaikka jättääkin jälkeensä joitain epäilyksiä ja kysymysmerkkejä. Mutta sehän on tapana maagisessa realismissa: harvoin mitään selitetään auki. Eritoten teoksen loppuratkaisu on kutkuttava sekä sydäntä riistävä.

Eläinaktivismista ja ekoradikalismista pitää vielä mainita sananen. Eeron blogitekstit ovat luokkaa "turkis on murha" ja niissä esiintyy hyvin paljon jyrkkiä ja kärjistettyjä mielipiteitä. Kuitenkin aiheellisia sellaisia, vaikka sävy onkin turhan provosoiva. Blogikirjoitusten lukemisen jälkeen toivon, ettei kukaan voi olla miettimättä sitä, millainen taakka valtava lihansyönti maailmalle on. Kerronnassa tulee paljon esiin sitä, kuinka lihansyöjät puolustelevat syömätottumuksiaan ja syyttävät "ituhippejä" hyttystenkin inhimillistämisestä ja siitä, että eikö heidän sitten pitäisi elää luonnon keskellä pajumajassa, jotta ekologisuus toteutuisi.

Loistava teos. Etenkin loistava loppuratkaisu, sitä sen kummemmin spoilaamatta. Suosittelen.

Katja Kettu - Kätilö

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 348

Avainsanoja: suomalaisuus, sota-aika, rakkaus, uskonto, rankat aiheet

Kirja minulle: tädiltä lainassa

Kätilö kertoo tarinan Lapin sodasta, jonka alussa suomalainen kätilö ja saksalainen SS-upseeri kohtaavat ja rakastuvat. Tapahtumat ehtivät kulkea lähes vuoden päivät, joiden aikana ehditään kokea monenlaisia synnytyksiä, katsoa useita surullisia ihmiskohtaloita ja nähdä, mitä ihminen on valmis tekemään rakkauden vuoksi. Suomikaan ei ollut aivan viaton toisen maailmansodan temmellyksissä.

Automatka pääkaupunkiseudulta pohjoiseen kestää kymmenisen tuntia, ja täti tarjosi aamulla luettavaksi uutta Kätilöä. Tästä kirjasta olen kuullut ja lukenut paljon, koska hyvin moni kirjabloggaaja on tähän jo tutustunut. Lukemisen arvoinen kirja, kaikki ovat toitottaneet. Lähdin tutustumaan teokseen kuitenkin vähän nihkeästi, koska teemamaailma ei ole omaani, tapahtumat eivät vaikuttaneet mielestäni kauhean kiinnostavilta ja ennen kaikkea, kansi on ruma.

No, olihan tämä loppujen lopuksi ihan luettava teos. Suurimman hehkutuksen saa ehdottomasti Ketun käyttämä kieli: teoksen vuoropuhelut käydään Lapin murteella, mikä on elävää, leveää ja sanastoltaan hersyvää. Yleiskielellä kirjoitettuna tämä olisi ollut huomattavasti tylsempi kokemus.

- Saat pensalippuja.

- En mie tartte, met saame sakemannien pensat.

- Auta.

- En mie voi.

- Voit sie. Sie voit järkätä.

- Vaan en järkhää. Ei se ole ihimisen paikka.

- Kylä mie pärjään.

Muutenkin sanavalinnat ja ilmaisut ovat välillä todella rivoja ja rankkoja, mikä lisää tapahtumien kuvailun mielenkiintoa ja ainakin minulla kohensi lukumukavuutta huomattavasti. Kätilö käytti paikka paikoin todella voimakkaasti eri synonyymejä (suurimmalta osin hyvin puhekielisiä ja murteellisia) kuvaamaan jotain samaa asiaa, kuten esimerkiksi kuvaamaan huoramaista naista.

Supersuuri plussa tulee myös totta kai siitä, että kirjassa puhuttiin Saksasta ja mukana oli myös saksankielisiä ilmaisuja ja repliikkejä!

Tämä olisi varmasti hetkauttavaa luettavaa niille, jotka ovat kokeneet Lapin sodan, taikka niille, jotka pitävät Suomen osuutta Saksan hirmuteoissa mitättömänä. Voisi olla paljon pureskeltavaa, koska tarina perustuu tositapahtumiin: vankileireihin ja saksalaissotilaiden sotamorsiamiin.

Tapahtumia ei esitetä kronologisessa järjestyksessä, mikä sinänsä antaa lukijalle vähän lisäpurtavaa muttei toisaalta pidätä jännitystä yllä loppuun asti. Näkökulmia on kolme, kätilön, tämän rakkaan ja lisäksi Kuolleen Miehen vuonon mökissä elelleen vakoojamiehen kirjekokoelma tyttärelleen. Teoksen alussa tapahtumien kulku on epäselvää, mutta tarjoaa tyydytyksen tunteen, kun tarinassa päästään eteenpäin ja palasia alkaa tulla lisää. Kirja ei ainakaan tuota pettymystä loppuratkaisujen suhteen, vaan ne tuntuvat jopa jossain määrin realistisilta – paljon dramaattisempiinkin lopetuksiin kun olisi myös mahdollisuus.

Ketun Kätilö on rakkaustarina sodan keskellä, jossa on hyvin paljon erilaisia uhrauksia. Sinällään ymmärrän, miksi niin moni tästä kirjasta pitää, mutta toivon, että ehdin tälle vuodelle lukea vaikuttavampiakin suomalaisia romaaneja.

Heli Kruger - Pidä minusta kiinni

Julkaisuvuosi: 2007

Sivumäärä: 367 (kovakantinen)

Avainsanoja: alkoholismi, perhe-teema (yksihuoltajuus, äiti-tytär- ja isä-poika-suhteet), lastenkoti, nuorten ongelmat, nuorten elämä, traumat, psykologisuus

Kirja minulle: Suomalaisen alesta vuosia sitten.

Juoni: Murrosikäinen Jonna päätyy lastenkotiin, kun uraputkessa puskeva äiti on aina vain töissä tai työmatkoilla ja tyttärellä on liikaa aikaa keksiä typeryyksiä. Lastenkotiin joutuminen on suuri häpeä niin äidille kuin tyttärellekin, mutta lastenkodin Jonnan vastuuhenkilö Ilkka koettaa auttaa, vaikka on itsekin uupunut.


Myönnän tässä heti alkuun yhden perisynneistäni: minulla on paha tapa aloittaa kirjoja ja jättää ne kesken. Näin tapahtuu eritoten omaa kirjahyllyäni kaunistaville kirjoille, kuten tällä Krugerin teokselle, jonka taisin hankkia kolmisen vuotta sitten ja lukea silloin myös reippaasti yli puolivälin... Nyt kuitenkin otin itseäni hienosti niskasta kiinni ja lukaisin loppuun yhden niistä lukuisista kirjoista, joiden sivujen väleissä on kirjanmerkki.

En sattuneesta syystä muista kirjan alkupuolelta kauheasti, mutta yleisesti tästä teoksesta jäi mieleen Krugerin kaunis ja sulavasti soljuva kirjoitustyyli. Hän kirjoittaa ainakin tämän kirjan preesenssissä, mikä sopii minusta tarinalle todella hyvin. Muutenkin kuvailu on elävää, muttei kuitenkaan liian tarkkaa ja siten pitkäveteistä.

Henkilöhahmot ovat ihan mukavia tuttavuuksia. Oli huvittavaa lukea Jonnan teinikohtauksista, kuten siitä, ettei äiti saa halata tai edes kysyä, mitä kuuluu. Milla-äiti taas välillä säälitti, kun elämä työn ulkopuolella on niin tyhjää. Ilkka-hoitaja tuntui taas välillä vähän turhalta hahmolta ja aavistuksen pitkäveteiseltä, mutta hoitajanäkökulma tarinaan oli toisaalta ihan hyvä. Jäin vain miettimään, että näille kolmelle päähenkilölle olisi ehkä kaivannut vähän syvempää yhteenkuuluvuutta tarinan muodossa. Ilkankin lapsuus ja nuoruus oli rankkaa, ja miehen isän alkoholismi vaivaa yhä, mutta minusta nämä teemat eivät tulleet tarpeeksi valoa näyttävästi esiin.

Kirjassa jäi ärsyttämään loppu, joka oli aivan täysin avoin. Loppui suunnilleen kesken kohtauksen. Valintansa kullakin, mutta itse olisin kyllä halunnut tietää vähän enemmän lopputuloksista.

Pidä minusta kiinni oli ihme kyllä aika koukuttava kirja, vaikka se jostain syystä vuosia sitten kesken jäikin. Kiitän tästä ennen kaikkea kirjoitustyyliä. Sen kunniaksi kävinkin jo lainaamassa Krugerin toisen teoksen, Olen koskettanut taivasta, kirjastosta.

PS. Kirjan kansi on minusta onnistunut! Tyttö & paperitähti toimii hyvin.

Anna Gavalda - Zusammen ist man weniger allein (Kimpassa)

Julkaisuvuosi: ranskaksi 2004, suomeksi 2007

Sivumäärä: 790 (piskuinen taskukokoinen kovakantinen kirja)

Avainsanoja: Pariisi, rakkaus, taide, ihmissuhteet, yhteisöasuminen, elämä ja kuolema

Kirja minulle: Hostsiskolta syntymäpäivälahjaksi

Juoni: Aatelissukuinen Philibert änkyttää, on huono ihmisten kanssa ja myy postikortteja. Camille on anorektisen laiha, loistava taitelija ja siivoaa öisin tyhjiä toimistohuoneita. Franck työskentelee taukoamatta kokkina eikä hänen taakkaansa vähennä huonokuntoinen isoäiti Paulette, joka ei tahdo olla vanhainkodissa. Pariisilaisessa kerrostalossa on kolmensadan neliön asunto, jonne mahtuu paljon elämää ja elämättömyyttä.


Saksan kirjoitukset lähestyvät ja halusin herättää kielipäätäni. Kirjahyllyssäni lepää muutamia Saksasta tuotuja kirjoja, joita en vielä ole lukenut - tämä yksi niistä. Kirjan aiheet eivät tuntuneet ollenkaan mielenkiintoisilta (lahjan antajalla kun on vähän erilainen maku kuin minulla), mutta onneksi kuitenkin lähdin lukemaan.

Ensimmäisenä kiinnitin kirjassa huomiota sen erilaiseen kappalejakoon. Kappaleet olivat paikoitellen jaettu niin, että yksi kappalekokonaisuus koostui vain yhdestä lauseesta, jossa oli parhaimmillaan vain pari sanaa. Yhdellä aukeamalla kappalekokonaisuuksia saattoi olla useita enkä voi väittää, että olisin aina ymmärtänyt niiden merkityksen. Sitä tuli pohdiskeltua lukemisen ohessa. Kappalekokonaisuus saattoi katketa kesken kohtauksen, yleensä niin, että joku henkilö tulee mukaan tapahtumiin, poistuu niistä tai henkilön omiin ajatuksiin otettiin pieni katsaus. Tekstissä oli mukana muutamaan otteeseen myös metafiktiivinen kertoja, joka lisäsi tekstin mielenkiintoisuutta.

Henkilöhahmoista Camille, joka oli päähenkilöistä päähenkilöin, aiheutti pureskeltavaa. Kirjan kuvauksessa nimitetään häntä anorektiseksi, mikä minusta on turhan räväkkä termi hänen tapauksessaa: mikään stereotypinen tapaus hän ei ainakaan ole, enemmänkin sellainen määrittelemätön syömishäiriöinen. Tarkkailin tämän sanan käyttöä ehkä vähän turhankin tarkasti, ja se vei osan lukunautinnosta.
   Kun muiden hahmojen tarinoista tiputeltiin palasia pitkin matkaa, Camillen kertomus säilöttiin loppuosioon. Toimiva ratkaisu, sillä sitä ehti jo odottaakin. Kirja oli muutenkin rakennettu miellyttäväksi kokonaisuudeksi: neljä osaa, joista jokaisella oli selvästi oma funktionsa.

Teos oli loppujen lopuksi varsin tavanomainen tarina rikkinäisistä yksinäisistä sieluista, jotka sattuman kaupalla päätyvät saman katon alle ja muodostavat ihmissuhteita. En ole lukenut tällaisia teoksia oikeastaan juuri ollenkaan, koska taidan vähän vältellä tällaista kirjallisuutta, mutta tämä lukukokonaisuus oli varsin valaiseva. Loppua kohden kirjan kuvaus kävi yhä abstraktimmaksi ja hajanaisemmaksi, kun hahmojen ajatuksia pompautettiin kerrontaan tuon tuostakin aika sattumanvaraisella syötöllä, mutta toisaalta sekavuus saattoi johtua myös siitä, etten lukenut teosta suomeksi. Pitää ehkä joskus käväistä kirjastossa selaamassa suomalaisen version loppu läpi, jotta tulisi selkoa, millainen se nyt sitten oikeasti oli. Olisin kyllä muutenkin toivonut vähän epäonnellisempaa loppua, mutta minkäs teet, kun surullisille tarinoille yleensä halutaan se iloinen hymy.

PS. Kirja on ulkoisesti vallan ihana! Saksassa painetaan tuollaisia ihania taskukokoisia kirjoja, jotka ovat kättä pienempiä! Minut valtasi halu eksyä saksalaisten kirjakauppojen sivuille ja tilata muutama tuollainen lisää...

Charles Dickens - Joululaulu

Nimi: Joululaulu (myös nimellä Saiturin joulu)
Alkuperäinen nimi: A Christmas Carol
Kirjailija: brittiläinen Charles Dickens
Julkaisuvuosi: 1843, suomennos 2001 (tämä painos), ensimmäistä kertaa suomeksi 1878
Luettu: marraskuu 2010
Sivumäärä: 111
Tyyli: realismi, opetukset, klassikko, fantasia

Juoni: Ebenezer Scrooge on vanha ja raihnainen erakoitunut kitupiikki, joka ei välitä kenestäkään ja ajattelee vain rahojaan. Hänen yhtiönsä on hänelle kaikki kaikessa: mies paiskii töitä vuoden jokaisena päivänä, myös joulun aikaan. Tarina alkaa, kun herra Scrooge lähettää vastahakoisesti kirjanpitäjänsä viimein kotiin perheensä luo viettämään joulua ja lähtee itse kotiin. Keskiyöllä hänen vanhan liikekumppaninsa, seitsemän vuotta sitten kuollut Jacob Marleyn haamu ilmestyy hänelle ja varoittaa Scroogea kolmesta vieraasta, jotka saapuvat piakkoin miehen luo. Vieraat tulevat vuorotellen ja edustavat menneiden joulujen, nykyisen joulun ja tulevien joulujen henkiä.


Tartuin tähän kirjaan äidinkielen Kirjallisuuden historia -kurssia varten. Piti lukea jokin realismin ajan teos ja mieleeni nousi heti nimi Charles Dickens. En kuitenkaan halunnut lukea paksua kirjaa puuduttavan tarkkaa, realismille ominaista kuvailua, joten valitsin suloisen lastenkirjan, josta lupailtiin hyvää opetusta ja klassikkoainesta. Näppärästi tämän lukikin, ja voin jopa sanoa pitäneeni.

Saita herra Scrooge on ollut innoittajana luotaessa Roope Ankan hahmoa. Onneksi Roope ei kuitenkaan ole aivan noin pahasuinen kuin Scrooge, vaan välittää lähimmäisistään. Niin ei voi sanoa tämän kirjan päähenkilöstä ainakaan ensinäkemältä. Tavanomainen vanha ukko, joka ei pidä kenestäkään eikä anna kenenkään pitää itsestään. Hän ajattelee vain itseään ja omaa etuaan eikä viitsi uhrata ajatustakaan muille ihmisille. Mutta kukin henki vuorollaan näyttää hänelle pätkiä elämästä, joka hänellä on ollut ja joka hänellä voisi olla, ja paatuneinkin sydän alkaa vähitellen sulaa ja lämmetä. Perinteinen kehitystarina soveltuu lapsille hyväksi opetukseksi, mutta kyllä tuosta vähän vanhempikin lukija nautti. Erityisen hyvin jäi mieleen Scroogen kirjanpitäjä ja hänen perheensä, jotka elivät köyhissä ja kurjissa oloissa mutta olivat silti onnellisia.

Kannattaa lukea, jos haluaa yksinkertaisen ja nopean katsauksen 1800-luvun elinoloihin sekä saada selvää, millaista se realistinen kerronta oikein on. On nimittäin pikkutarkkaa kuvailua luvassa.