Nelli Hietala - Lintujen käytännöllisyydestä

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 143

Avainsanoja: novellikokoelma, suomalaisuus, humoristisia elämänohjeita

Kirja minulle: Kirjaston uutuushyllystä

Nelli Hietalan novellit ovat tarkkanäköisiä ja lämpimiä huomioita tutuista asioista: kahdestaan nukkumisesta, sääntöjen noudattamisesta, henkisen taakan kantamisesta ja lintujen käytännöllisyydestä. Arkipäiväiset ilmiöt näyttäytyvät uudela tavalla, viiston huumorin ja fantastisen kautta.


Tämä on MUST READ -teos. Siis ihan oikeasti, olen tosissani. Must read. Harvoin tulee kirjastosta lainatun kirjan kohdalla tunne, että "hitto, tämä on pakko saada itselle". Nyt pitää metsästää tämä jostain omaan kirjahyllyyn, koska tahdon tämän kirjaksi, joka luetaan vähintään kerran vuodessa.

Nelli Hietalan novellikokoelma koostuu parin sivun mittaisista ironisen humoristisista novelleista, joissa puidaan esimerkiksi sitä, millaisia erilaisia nukkujia on olemassa, kuinka eksyä oikeaoppisesti, millaisia tervehtijöitä on ja miten heihin tulee suhtautua ja miltä vanhasta nojatuolista tuntuu, kun se viettää aikaansa ullakolla pölyttymässä. Mukaan mahtui myös täysin merkitön novelli Merkitön sekä totta kai kirjan nimikkonovelli Lintujen käytännöllisyydestä, jossa kerrottiin muun muassa, kuinka tietyn linnun avulla pääsee helposti johonkin tiettyyn paikkaan, kun vaan hyödyntää lintulajille ominaisia piirteitä.

Teosta luki ehdottomasti koko ajan pilke silmäkulmassa, mutta samalla saattoi bongailla joitain hyvin osuvia huomioita suomalaisista ja suomalaisuudesta. Esimerkiksi tervehdysnovellissa (jonka nimeä en valitettavasti enää muista) oli tällainen pätkä (ja monta muutakin), joka osui ja upposi:

Usein näennäisen huolettoman kädenheilautuksen takana lymyääkin vaarallisempi lähestymisyritys, joka sisältää monimutkaisempia vaateita, kuten toiveita rahasta, rakkaudesta, suosituksesta, nimikirjoituksesta, seksistä, talkooavusta tai muista hyödykkeistä. Usein käykin niin, että mikäli tervehdittävä aavistaa tervehdyksen takana tällaisia epäilyttäviä motiiveja, hän jättää vastatervehdyksen suorittamatta.

Tuli tunne, etten ainakaan ole yksin analysoidessani sitä, miten ihmisiä tervehditään, ketkä tervehtivät minua ja, eritoten, keitä minä tervehdin oma-aloitteisesti ja hyvillä mielin.

Harmittaa todella, että opiskelijabudjettini karsastaa uutena ostetun kirjan hintaa, mutta ehkäpä vielä. Sillä välin tulen hehkuttamaan tätä mahdollisimman monelle ihmiselle ja oikein HUUDAN, että suomalaiset ovat oikein loistavia novellisteja.

Kasvisruoka- ja terveyskirjat, osa 1

Olen havahtunut tarkkailemaan terveyttäni ja henkistä hyvinvointiani. Luovuin jo keväällä teollisesti tuotetusta lihasta, mutta nyt on pitänyt vähitellen ottaa selvää, mitä kaikkea voin ja mitä kaikkea minun pitää syödä tällä uudella ruokavaliollani. Olen kuin Hermione Granger: kun tarvitsen tietoa jostain minulle uudesta laajasta aiheesta, menen kirjastoon. Niin tälläkin kertaa. Tässä postauksessa esiintyy ensimmäisen kirjastoreissuni löytöjä (pyrin suosimaan suomalaisia teoksia) kevyenä pintavilkaisuna. (Näiden teosten tankkauksen takia en sitten paljon muuta olekaan lukenut!)

Kasviksista elinvoimaa - vegetaristin ruokaopas on vuonna 2001 ilmestynyt, Maa- ja kotitalousnaisten keskuksen kustantama ruokaopas, josta löytyy niin teoria- kuin reseptiosiokin. Kirjan tiedot ovat yli vuosikymmenen vanhoja, joten kauheasti luotettavaa faktaa siitä ei saanut (ravintotieto kun on ottanut valtavia harppauksia viimeisen vuosikymmenen aikana - näillä faktoilla kasvissyönti tuntui aika pelottavalta). Sen sijaan reseptipuoli on positiivinen: sen reseptit on merkitty sen mukaan, sopiko ko. ruokalaji vegaanille, laktovegetaristille vai lakto-ovovegetaristille. Tosin niistäkin resepteistä olisi saanut olla kuvia enemmän, sillä itse ainakin tahdon nähdä, millaista ruokaa yritän valmistaa (jotta voin edes hämärästi mallintaa, olenko tehnyt asioita oikein vain ihan päin mäntyä).

Pirjo Saarnian Ruoan terveysvaikutukset (2009) ei ole kasvisruokakirja, vaan siinä opastetaan, mitä ruokia kannattaa syödä hoitaakseen tai ehkäistäkseen tiettyjä sairauksia. Itseäni kiinnostivat erityisesti luvut Apua masennukseen, Alkoholin hyödyt ja haitat, Kahvia, vettä, teetä vai kaakaota? sekä Saako terveellistä halvalla? Kirjasta löytyy myös luvut mm. sydänystävälliseen syömiseen, tunnesyönnin hallintaan sekä painonpudotukseen. Mielenkiintoinen oli myös Ruoka-aineiden top 10 -aukema, josta sai mukavan kokoelman ruoka-aineista, joita kannattaa itseensä ahtaa. Plussaa myös suomalaisuuteen ja suomalaisiin ruoka- ja ruokailutottumuksiin keskittyminen!

Täysipainoinen kasvisravinto energisen jaksamisen ja hyvän olon perustana (2005) on Margit Kojon teos, joka pitänee lukea vielä ainakin toiseen kertaan läpi ennen kuin siitä saa imettyä kaiken tarpeellisen, valtavan tietomäärän, joka sillä on tarjolla. Kirja on nimittäin suurimmaksi osaksi pelkkää tekstiä: kuvina toimivat vain satunnaiset vihannespiirrokset sekä taulukkomallissa esitetty tieto. Puolet teoksen sivuista sisältävät reseptejä, mutta itse en niitä ainakaan kamalasti vilkuillut, koska koin kuvien puuteen ja hyvin tiiviin ohjetiheyden epäinspiroivaksi ja mielenkiinnottomaksi. Faktatieto tuntui välillä syövän kaiken oleellisen tiedon mennessään, sillä omaksuttavaa oli niin paljon, että vain vähän asioita jäi päähän. Ehkä tämä kirja kannattaa lukea vasta sitten, kun on saanut edes jotain perustietoja kasvisravinnosta.

Ensimmäinen suomeksi ilmestynyt ruokakuvitettu raakakeittokirja on Mea Salon Hellaton kokki - raakaravintoa kasviksista (2010). Teoksessaan Salo kertoo omakohtaisesti, kuinka raakaravinto vaikuttaa terveyteen, energiatasoon, virkeyteen ja ylipäänsä jaksamiseen. Kirja on kuvitettu ja taitettu kauniisti, joten sitä on jo sen takia miellyttävä lukea. Raakaravinnon ydinajatuksia onkin, että ruoan täytyy näyttää hyvältä ja sen esillepanoon täytyy nähdä vaivaa, jotta ruokailusta tulee mahdollisimman nautittava päivän kohokohta - se loistaa tästä kirjasta kauas. Teos vastaa perinteisiin kysymyksiin "mitä raakaravinto on?", "kuinka raakaravinnolla pysyy hengissä?" ja "mitä vaikutuksia raakaravinnon syömisellä on?" Sen lisäksi se motivoi ja antaa neuvoja, kuinka aloittaa raakaravintovalio. Hyödyllisiä vinkkejä löytyy myös muun muassa keittiötarvikkeiden hankinnassa sekä itsenäisen idättämisen aloittamisessa. Salo kertoo myös superruoista (tässä yhteydessä äärimmäisen ravintotiheät, runsaasti antioksidantteja ja muita arvokkaita aineita sisältävät kasvit) ja esittelee runsaan valikoimaan erilaisia raakaruokia. Tässäkin kirjassa otetaan loistavasti huomioon suomalaisuus ja sen huomioonottaminen ruokavalion rakentamisessa ja toteuttamisessa.

Superruokia syömällä terveeksi -kirjasta (2007) löytyy yli 110 sivua erilaisia superruokia (= terveellisiä ravintopommeja). Michael van Straten ja Barbara Griggs ovat tehneet hyvää työtä kuvaillessaan rikkaasti erilaisia ruoka-aineita ja niiden hyviä ja huonoja puolia sekä ottaneet selvää, mitkä ruoka-aineet edistävät jonkin sairauden, kuten esimerkiksi uupumuksen, ruoansulatus- tai iho-ongelmien, hoitoa. Kirjan lopussa onkin listattu kymmenen sairautta tai ongelmaa, joita voi ehkäistä oikeita ruoka-aineita suosimalla; mainittuna ovat myös riskiaineet, joita kannattaa välttää, sekä ehdotus viikon ruokalistasta. Kirjassa viitataan usein brittiläisiin, mikä vähän vie loistokkainta terää, mutta muuten teos on varsin monipuolinen ja virkistävä pakkaus siitä, mitä kannattaa syödä tunteakseen olonsa paremmaksi.

Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija

Julkaisuvuosi: 1952
Sivuja: 223

Avainsanoja: eräelämä

Kirja minulle: Isä antoi kirjan joululahjaksi jouluna -09. Luin silloin ensimmäiset 40 sivua, puolen vuoden päästä seuraavat 40, ja nyt viimein loput.

Veikko Huovisen klassikkoteoksessa Havukka-ahon ajattelija kirjan päähenkilö, itseoppinut filosofi Konsta Pylkkänen, kutsutaan opastamaan linsessejä, Helsingin "rofessooreja", Kainuun korpiseudulle Lentuaan, kun nämä selvittävät paikallisessa linnustossa pesiviä loisia. Konstan valtteja ovat viekas huumorintaju, velmuileva ja hyväntahtoinen luonne sekä kyltymätön uteliaisuus maailman asioita kohtaan, kun hän tutkiskelee ympäristöään ja esittelee omia välillä varsin lennokkaitakin ajatuksiaan.


Tämä kirja on pitänyt lukea vuosikausia. Nyt sain sen listattua mukaan Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen ja kahlattua loppuun. Työtä se vaatikin, sillä koin Huovisen tajunnanvirtamaisen kerrontatyylin hyvin raskaaksi luettavaksi ja ehdin kirjassa reippaasti yli puolivälin, ennen kuin Konstan karisma puri minuun ja aloin nauttia tarinasta. Tajunnanvirtaan nimittäin tottui ennen pitkään, vaikka suurin osa Konstan lennokkaista filosofisista pohdinnoista taisi mennä minulla suoraan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos...

Kirjan rikkaus oli ehdottomasti ihana perinteinen Kainuun murre, joka hersyi sivuilla ja sai lukijan todella siirtymään 70 vuotta menneisyyteen. Itselle sen lukeminen ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia, sillä olen kasvanut Koillismaan alueella, ja noiden kahden murteet ovat varsin samanlaiset. Yllätyinkin kuullessani erään tutun kommentoivan, että tajunnanvirran lisäksi hänen ongelmanaan kirjaa lukiessa oli tuo kauhean vaikea murre ja sanasto, jota hän ei kyennyt ymmärtämään... Olisi kiinnostavaa tietää, onko jollain muullakin tällaisia kokemuksia.

Hän [Konsta] silitteli Mikkiä ja kissa hyrisi kurahdellen.
   - Sulla on mukava olla, eikö niin, Mikki? Syö sinä myyrän kinkkua, vaan jätä se hännänalus syömätä. Ethän sinä siitä hyövy mittään. Miltä se kuule myyrä maistuu aamuvaraisella? Eikö se pitäisi paistaa sinun saaliisi, hä-hääh! Pure, pure, katohan, pure, pure! Eikö ne maistu pahalta ne suolet? Sulla se on kuule mukava olla, ei tarvihe mennä ikinä pöllimehtään. Sinä oot kuule onnellisessa asemassa.

Kirjaa lukiessa oppi myös rutkasti sen ajan (40-luku) suomalaisesta elämästä. Vieraita kohtaan osoitettiin vieraanvaraisuutta: matkamiehet otettiin taloihin yöksi ja ruokittiin mahat täyteen. Kauppaa käytiin tavallisista elintarvikkeista, kuten maidosta ja kalasta, kun kauppoja oli harvakseltaan ja niihin oli pitkä matka. Miehet kävivät metsissä kaatamassa tukkipuita ja hoitivat peltotöitä, naiset taas siivosivat, pyykäsivät ja tekivät kotona ruokaa lasten temmeltäessä ympärillä. 

Tämä teos pitää joskus lukea uudemman kerran. Nyt, kun jopa tiedän pitäväni tarinasta, sujuu alkukin varmasti paljon paremmin kuin ensimmäisellä kerralla ja saan kirjasta enemmän irti. Meillä on kotona Havu-niminen 11-vuotias karhukoira, ja häntä olen monesti Havukaksi sanonut...

Ulla Appelsin - Lapsuus lahkon vankina

Julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 231

Avainsanoja: lahko, kartanolaisuus, uskonto, saarnamatkat, lapsisaarnaajat, elämänkerta, väkivalta

Kirja minulle: Kirjaston elämänkerta-hyllystä Kotimaisen kirjallisuuden aarteita -haastetta varten

Ulla Appelsinin kirjoittama Leevi K. Laitisen tarina kertoo Leevin elämästä kartanolaisuus-nimisen uskonlahkon painostuksen alla. Leevi annettiin kartanolaisten hoteisiin jo 4-vuotiaana, mistä lähtien poika kiersi lapsisaarnaajana ympäri Suomea, opetteli Raamattua eikä ikinä leikkinyt tai pitänyt hauskaa.
     Lapsuus lahkon vankina on järkyttävä ja koskettava tarina siitä, mitä uskonto voi tehdä ihmisille ja mitä ihmiset tekevät helvetin pelon edessä. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu 30-50-luvuille, jolloin Leevi oli vielä alle 20-vuotias ja osana lahkolaisuutta ja sen kauhuja. Materiaalina on käytetty niin oikeuden asiakirjoja, kirjeitä, monia lehtiartikkeleja sekä niin nimellisten kuin nimettöminä pysyvien henkilöiden lausuntoja.


Huh mikä kirja. Järkyttävää, että Suomessakin on ollut tällaisia uskonlahkoja, joissa ihmisiä hallitaan pelolla ja auktoriteeteilla. Pakko miettiä, että kuinka kukaan voi uskoa esimerkiksi siihen, ihmisen rankaiseminen pahoinpitelemällä on tämän omaksi parhaaksi, tai että seksi jopa avioliitossa on syntiä eikä lapsia saa tehdä.

Ei tästä kirjasta voi kauheita määriä sanoa. Pudistelin monta kertaa päätäni ihmisten hulluudelle, uskovaisuudelle ja tottelevaisuudelle. Elämänkerta on toteutettu varsin hyvin ja kerrottava asia on todella mielenkiintoinen. Järkyttävää on, että kirja on vain pari vuotta vanha, vaikka itse tarina on tapahtunut suurimmaksi osaksi jo 70 vuotta sitten.

Sen tästä kirjasta ainakin oppi, että hyvin puhuvat ihmiset voivat olla erittäin vaarallisia.

Anni Nykänen - Mummo

Julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 103

Avainsanoja: vanhukset, suomalaisuus, sarjakuva, huumori

Kirja minulle: Kirjastosta taasen etsin haaste-kirjaksi suomalaista sarjakuvaa - ja kyllähän kaikki nyt mummon tuntee!

Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvan ensimmäisessä kokoelmateoksessa seikkailee savolainen mummo, joka muuttaa maalta kaupunkiin pappansa kanssa ja on kyllä niin ihanan ihastuttava ja ilahduttava persoona ettei toista! Lyyli-mummo kyylää naapureita, juoksee "ilmais"tavaroiden perässä, pitää huolen, että jokainen saa masunsa täyteen mummon pöperöillä. Sarjakuvasta löytyy myös "savolaista kieroutta" ja huvittavaa juksauksen makua, kun mummo muun muassa käy virpomassa naapureille.


Kyllä suomalaisesta sarjakuvasta löytyy helmiä! Mummo-sarjakuvat ovat helppoja, yleensä kolmen kuvan strippejä, jotka leikkivät arkipäivän komiikalla. Kokoelmateoksen lukaisee reilussa varttitunnissa, mutta hymyn se todellakin saa nostettua kasvoille!

Anni Nykäsen Lyyli-mummo ei ole ollenkaan kärttyisä vanhus, vaan sen sijaan aktiivinen ja reipas seniori, jonka rypyt vain lisäävät traditionaalista mummotunnelmaa. Aina on valmiina iso kasa leivonnaisia ja pannullinen vahvaa kahvia keitettynä. Yhteiselämä Papan kanssa sujuu myös herskyen, kun vielä jaksetaan puristella pakaroita ja iloiten ruokkia nälkäisiä suita. Minua huvitti erityisesti mummon vegaani lapsenlapsi, jolle mummo yhdessä stripissä kiikuttaa puunpalaa syötäväksi, kun ei kanankoivet kelpaa.

Nykäseltä on ilmestynyt kaksi Mummo-sarjakuvateosta, mutta naisen mummo-blogista (josta ylemmäs stripit ovat peräisin) voi hakea riemukasta arkipäivän komiikkaa. Teosta voisi harkita ostavansa omille mummoilleen tai äidilleen, joista kukaan ei ole kirjallisuuden suurkuluttaja (eli eivät lue mitään kirjallisuutta). Luulen, että tästä löytyy samaistumispintaa monenlaiselle suomalaiselle.

Sami Hilvo - Viinakortti

Julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 208

Avainsanoja: sotaisa Suomi, seksuaalinen suuntaumus, salattu rakkaus

Kirja minulle: Kirjastosta: Pekka Haaviston presidenttikamppanjaan liittyneestä blogitekstistä bongattu kirja

Kun isoäiti kuolee, siirtyy Mikael asuttamaan vanhaa mummolaansa. Jo aikaisemmin menehtyneen isoisän kaapeista löytyy menneisyydestä asioita, joista kukaan ei ole puhunut: viinakortin välistä lämminhenkinen kuva Urhosta ja Toivosta, nippu sota-aikaisia kirjeitä. Mikael tuntee uutta yhteenkuuluvuutta isoisänsä kanssa, kun paljastuu, että myös tämä on ollut homo.
      Pojanpoika kaataa konjakkilasin toisensa jälkeen, kun menneisyydessä isoisä on hakenut lohtua ja turvaa Toivon sylistä. Sami Hilvon Viinakortti on tarina sota-ajan salatusta rakkaudesta, kielletyistä tunteista, kulissien ylläpidosta samoin kuin nykyajassa elävän nuoren miehen matkasta itsensä hyväksymiseen.


Pistin kirjan lukulistalle, koska teoksen sanottiin kertovan toisenlaisen tarinan Suomea puollustaneesta sotilaasta. Homokirjallisuus kiinnostaa, vaikka harvoin ne tarjoavat mitään uutta - kuten ei tämäkään.

Kirja oli nopealukuinen ja olisi ehkä ansainnut vähän paremman huomion kuin mitä sille annoin. Pläräsin sivuja eteenpäin, sillä kirja poukkoili yhden kahden sivun pätkissä Urhon tarinasta Mikaelin sanottaviin. Olisin mieluummin keskittynyt yhteen tarinaan vähän pidemmäksi aikaa, nyt kokonaisuudesta jäi vähän paloiteltu kuva. Toisaalta taas kertomistahdille oli syy, sillä kohtaukset, joilla näitä kahta tarinaa kerrottiin, olivat todella pieniä eivätkä siis varsinaisesti jääneet kesken toisaalle siirryttäessä.

Wikipedian mukaan "teos pohjautuu paljolti Kansallisarkistossa säilytettäviin sotapäiväkirjoihin ja kahden rintamasotilaan väliseen kirjeenvaihtoon - -." Surullista. Minua on aina koskettanut salattu, kielletty rakkaus, jolle kukaan ei anna hyväksyntää, joten siinä mielessä Urhon ja Toivon rakkaustarina on varsin lähellä omia mielenliikkeitäni. Eihän sota-aikaan sijoittuvassa homorakkaudessa voi mitenkään olla mitään muuta onnellista kuin lyhyet salatut hetket rakkaan kanssa, joista ei kuitenkaan voi kellekään inahtaa. Kulissit ovat sydäntäriipaisevaa luettavaa, kun kaiken pitäisi olla aivan toisin.

Hilvo saa hatunkohotukseni käyttämästään kielestä. Sitä oli miellyttävä ja sujuva lukea, sopi tarinan tyyliin. Kahden miehen välistä rakkautta kuvataan kursailematta varsin suoraan ja aika rajuja sanoja käyttäen. Seksin kuvailu kaunokirjallisuudessa on aina mielenkiintoista, sillä toisinaan se ohitetaan kokonaan vain pienellä vihjauksella, kun taas toisinaan, kuten tässä, yllytään kuvailemaan itse aktia: siiihen johtavia, sen aikaisia ja sen jälkeisiä tapahtumia ja tuntemuksia. Hilvon sanat maalaavat kuvan kahdesta mielestä, jotka haluavat toisiaan fyysisesti mutta osoittavat myös hellyyttä toisilleen välittävin kosketuksin ja katsein. Minusta varsin inhimillinen ja todentuntuinen kuvaus.

Ihan mukava kirja, mutta jostain syystä odotin jotain enempää. Olihan tässä kuvaus siitä, että myös niin heteronormatiivisen Suomen armeijan joukossa on ollut ja on yhä homoja, mutta minulle Mikaelin osuus tarinassa jäi lähinnä tarinankertojaksi ja ryyppääjäksi satunnaisin homokohtauksin. Aika laimeaa. Olisi ehkä pitänyt lukea vähän rauhallisemmin.

Katja Kettu - Kätilö

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 348

Avainsanoja: suomalaisuus, sota-aika, rakkaus, uskonto, rankat aiheet

Kirja minulle: tädiltä lainassa

Kätilö kertoo tarinan Lapin sodasta, jonka alussa suomalainen kätilö ja saksalainen SS-upseeri kohtaavat ja rakastuvat. Tapahtumat ehtivät kulkea lähes vuoden päivät, joiden aikana ehditään kokea monenlaisia synnytyksiä, katsoa useita surullisia ihmiskohtaloita ja nähdä, mitä ihminen on valmis tekemään rakkauden vuoksi. Suomikaan ei ollut aivan viaton toisen maailmansodan temmellyksissä.

Automatka pääkaupunkiseudulta pohjoiseen kestää kymmenisen tuntia, ja täti tarjosi aamulla luettavaksi uutta Kätilöä. Tästä kirjasta olen kuullut ja lukenut paljon, koska hyvin moni kirjabloggaaja on tähän jo tutustunut. Lukemisen arvoinen kirja, kaikki ovat toitottaneet. Lähdin tutustumaan teokseen kuitenkin vähän nihkeästi, koska teemamaailma ei ole omaani, tapahtumat eivät vaikuttaneet mielestäni kauhean kiinnostavilta ja ennen kaikkea, kansi on ruma.

No, olihan tämä loppujen lopuksi ihan luettava teos. Suurimman hehkutuksen saa ehdottomasti Ketun käyttämä kieli: teoksen vuoropuhelut käydään Lapin murteella, mikä on elävää, leveää ja sanastoltaan hersyvää. Yleiskielellä kirjoitettuna tämä olisi ollut huomattavasti tylsempi kokemus.

- Saat pensalippuja.

- En mie tartte, met saame sakemannien pensat.

- Auta.

- En mie voi.

- Voit sie. Sie voit järkätä.

- Vaan en järkhää. Ei se ole ihimisen paikka.

- Kylä mie pärjään.

Muutenkin sanavalinnat ja ilmaisut ovat välillä todella rivoja ja rankkoja, mikä lisää tapahtumien kuvailun mielenkiintoa ja ainakin minulla kohensi lukumukavuutta huomattavasti. Kätilö käytti paikka paikoin todella voimakkaasti eri synonyymejä (suurimmalta osin hyvin puhekielisiä ja murteellisia) kuvaamaan jotain samaa asiaa, kuten esimerkiksi kuvaamaan huoramaista naista.

Supersuuri plussa tulee myös totta kai siitä, että kirjassa puhuttiin Saksasta ja mukana oli myös saksankielisiä ilmaisuja ja repliikkejä!

Tämä olisi varmasti hetkauttavaa luettavaa niille, jotka ovat kokeneet Lapin sodan, taikka niille, jotka pitävät Suomen osuutta Saksan hirmuteoissa mitättömänä. Voisi olla paljon pureskeltavaa, koska tarina perustuu tositapahtumiin: vankileireihin ja saksalaissotilaiden sotamorsiamiin.

Tapahtumia ei esitetä kronologisessa järjestyksessä, mikä sinänsä antaa lukijalle vähän lisäpurtavaa muttei toisaalta pidätä jännitystä yllä loppuun asti. Näkökulmia on kolme, kätilön, tämän rakkaan ja lisäksi Kuolleen Miehen vuonon mökissä elelleen vakoojamiehen kirjekokoelma tyttärelleen. Teoksen alussa tapahtumien kulku on epäselvää, mutta tarjoaa tyydytyksen tunteen, kun tarinassa päästään eteenpäin ja palasia alkaa tulla lisää. Kirja ei ainakaan tuota pettymystä loppuratkaisujen suhteen, vaan ne tuntuvat jopa jossain määrin realistisilta – paljon dramaattisempiinkin lopetuksiin kun olisi myös mahdollisuus.

Ketun Kätilö on rakkaustarina sodan keskellä, jossa on hyvin paljon erilaisia uhrauksia. Sinällään ymmärrän, miksi niin moni tästä kirjasta pitää, mutta toivon, että ehdin tälle vuodelle lukea vaikuttavampiakin suomalaisia romaaneja.

Sari Vuoristo - Säätiedotus merenkulkijoille

Julkaisuvuosi: 2007
Sivumäärä: 231 (kovakantinen)

Avainsanoja: luonto, perhe, rakkaus, ystävyys, rankat aiheet (kuolema), suomalaisuus, meri ja sen läheisyys, matkustaminen

Kirja minulle: Kirjaston novellihyllyltä

Sari Vuoriston novellikokoelma Säätiedotus merenkulkijoille sisältää kymmenen novellia, jotka jollain tapaa kaikki käsittelevät merta: sen läheisyyttä ja merkitystä elämässä, miten se koetaan ja miten se ilmenee jokapäiväisessä arjessa.
     Miljöönä toimii Suomen lisäksi myös Grönlanti, Kreikka ja Espanja. Yhdessä novellissa palataan juuri kahden vuoren purjehdusmatkalta kotiin, toisessa keski-ikäinen mies potee sairaalloista vesipelkoa, ja kolmannessa käsitellään perheväkivaltaa.
     Novelleja merestä ja rakkaudesta.


Koppasin tämän teoksen mukaan ennen kaikkea Merten äärellä -haastetta silmällä pitäen. Sillä on hauska merikartta-kansikuva sekä varsinkin radiouutisista tuttu "Luvassa säätiedotus merenkulkijoille" -nimi.

Vuoristo kirjoittaa hyvin ja elävästi. Novellit ovat ehjiä kokonaisuuksia, jotka eivät yhtä lukuunottamatta jääneet häiritsevästi kesken. Joidenkin novellien kanssa koin hämmentävän yllätyksen, kun luulin tarinan jo loppuvan mutta se jatkuikin seuraavalla sivulla. Yleensä novellien kanssa tuppaa olemaan toisinpäin. Vuorinen on myös keksinyt mukavan erilaisia tilanteita, joissa meri on mukana - meri on usein hyvin fyysisesti läsnä, mutta joissain novelleissa se esiintyu ennemminkin ajatuksena ja mielentilana.

Lempinovellikseni nousi ehdottomasti Tyhjyys. Siinä nuori aikuinen nainen on Grönlannissa tuhlaamassa juuri äskettäin kuolleen isänsä firman rahoja seilaamalla kerta toisensa jälkeen viikkoja Jäämerellä jonkin turisti- ja rahtilaivan kyydissä. Hänen veljensä lekottelee Goan auringossa ja hän pohtii, miksi valitsi matkakohteekseen arktisen ilmaston. Pidin kauheasti kylmyyden tunteesta ja tummasta vedestä, ja muutenkin novellin tunnelma oli sellainen, että haluaa käpertyä nojatuoliin viltiin sisään ja pohdiskella syntejä syviä.

Keula karahtaa jäihin, pysähdymme, jää rouhii terästä, on selvää, että matkamme päättyy tähän. Olemme lähellä rantaa, mannerjäätikön reunaa, ravintolan vieressä seinällä on kartta jota hallitsee suuri valkoinen autiomaa. Tutkimaton, siinä lukee Olen katsellut sitä useasti, miettinyt kuinka helppoa ihmisen oikeastaan on kadota, jos todella haluaa.

Mielenkiintoinen novelli oli myös Ankkuripaikka, jossa käsiteltiin perheväkivaltaa. Nuori pariskunta on jollain Suomenlahden saarella viettämässä rauhallista loma-aikaa, kun naapuriin parkkeeraa purjehtija, jonka kyydissä on punakasvoinen kaljamahainen äijä, joka huutaa vaimolleen käskyjä kuin orjalle. Tekstissä parisuhdeväkivaltaa käsiteltiin myös vähän toisesta kulmasta kuin yleensä. Tämän luettua tuli vähän selkäpiitä karmiva olo.

Sumu-novellissa käsiteltiin nuoren naisen ja vanhan miehen välistä rakkautta; Paluussa Tiia ja Sepe olivat juuri palanneet kahden vuoden purjehdusmatkalta eikä yhteiselo ollutkaan enää niin maittavaa kuin ennen matkaa ja suuria kokemuksia; Ithakan ohi kertoi miehestä, joka hyppäsi risteilijäaluksen kyydistä Kreikassa, ja tämän naisystävästä, joka koetti huolehtia rakastetustaan. Kaikissa novelleissa käsiteltiin jollain tapaa rakkautta, ja vesi taikka meri liittyivät siihen aina jollain keinolla.

Vuoriston novelleissa häiritsi välillä se, ettei hahmoihin samaistuminen ollut ainakaan minulla usein kauhean helppoa. Useissa novelleissa käsiteltiin purjehdusta, mikä nyt ylipäänsä on sellainen harrastus, johon tarvitsee paljon rahaa, ja eräänlainen porvarillinen ja varakas sivumaku sävytti koko teosta. Kaivopuiston alueella liikuttiin ahkerasti. Ei sillä, etteikö minulla nyt haluttaisi päästä jonkun pienen paatin kyytiin kokeilemaan Suomenlahden vesiä!

Novellit ovat selkeitä ja helppolukuisia. Teoksen yleinen jälkimaku on hyvä, vaikken kaikista novelleista niin pitänytkään. Jos haluaa mereistä tunnelmaa, suosittelen ehdottomasti.

Laura Honkasala - Lumen saartama kahvila

Julkaisuvuosi: 2002
Sivumäärä: (kovakantinen)

Avainsanoja: perhe-teema, naiseus, kasvaminen, vanhempi-lapsi -suhde, teini-ikä, rakkaus, ihmissuhteet

Kirja minulle: Kirjaston novellihyllystä

Laura Honkasalon novellikokoelma sisältää yksitoista novellia, jotka käsittelevät naiseutta ja äitiyttä sekä naiseksi kasvamista. Päähenkilöinä ovat pääasiassa nuoret naiset, mutta näkökulmaa tarjoaa muun muassa myös pieni viisivuotias tytär. Miljöönä esiintyy Suomen lisäksi myös Espanja, Englanti, Saksa sekä Italia.


Novellikokoelmat pyrkivät vetämään huomioni puoleensa. Tällä opuksella oli mukava nimi ja olen tullut todenneeksi, että suomalaiset kirjoittavat hyviä novelleja. Niitä on mukava lukea, sillä ne ovat pääasiassa vain muutaman kymmentä sivua pitkiä ja sopivat siis hyvin välipaloiksi.

Täytyy heti alkuun sanoa, että tässä kokoelmassa häiritsi ainoastaan se, että sohvalla kirjoitettiin "sohvassa". Se hyppäsi joka ikinen kerta silmiin ja hämmennyin miettiessäni, oliko kirjan oikolukija oikeasti hyväksynyt sellaisen muodon julkaisuun. Muuten jokainen tarina oli omalla tavallaan kiinnostava ja miellyttävä lukea (paitsi kahdessa eri novellissa oli samanniminen henkilö, mikä tuntui tylsältä).

Omiksi suosikeikseni nousivat novellit Lumen saartama kahvila, Joustoluotto sekä Viillot.
     Lumen saartamassa kahvilassa miljöönä toimi kahvila Helsingissä sekä Berliini. Kuten olen (aika usein) maininnutkin, rakastan Saksaa ja luen siitä mielelläni. Siispä tämä pieni yllätys oli erittäin mieluinen. Päähenkilö Sini tuskailee, koska on rakastunut entiseen parhaaseen ystäväänsä, joka ei välitä hänestä ollenkaan, ja hänen paras ystävänsä taas on rakastunut häneen.
     Joustoluotossa kertojarooleissa toimii pienen Katrin äiti sekä tytär itse. Tarinaa lukiessa tuli sääli pientä Kartia, joka odotti päiväkodissa kiireistä äitiään hakemaan häntä. Toisaalta sympatiat olivat myös äidin puolella, kun hän yritti kiirehtiä tyttärensä luokse ajoissa, mutta työkiireet eivät aina vain antaneet periksi. Novellissa oli mielestäni valittu hyvin kaksi eri näkökulmaa.
    Viillot kertoo Englannissa vaihtovuotta viettävästä Petrasta, joka on paennut ahdistavaa tilannetta vieraaseen maahan. Hän viiltelee ja on löyhässä suhteessa paikallisen opiskelijapojan kanssa, mutta nuori nainen innostuu kunnolla vasta sitten, kun hän pääsee mukaan bänditoimintaan. Pidin tässä novellissa siitä, miten viiltely oli tuotu esiin. Tosin oli surullista, ettei oikein kukaan välittänyt.

Honkasalo kirjoittaa kieltä, jota on miellyttävä lukea. Kerronta on tarpeeksi kevyttä, mutta ei jää kuitenkaan sisällöttämäksi. Pidin tästä kokoelmasta kovasti.

Miika Nousiainen - Vadelmavenepakolainen

Julkaisuvuosi: 2007
Sivumäärä: 269 (pokkari)

Avainsanoja: suomalaisuus, huumori, kansallisuustransvestiitti, pakkomielteet, ruotsalaisuus ja Ruotsi, teeskentely ja valheellisuus,  mielenterveys, perhe-elämä, myös rankkoja aiheita

Kirja minulle: Kirpputorilta

Mikko Virtasella on ongelma. Hän on ruotsalainen mies suomalaisen miehen ruumiissa. Hän matkii ruotsin murteita lähes täydellisesti, viettää ruotsalaisia (tarpeettomia ja kyseenalaisia) juhlapäiviä, matkustaa ruotsalaisten suosimaan lomakohteeseen Thaimaassa...

     Pakkomielle Ruotsista on niin valtava, että Mikko on päättänyt kaikin keinoin tulla syntyperäiseksi ruotsalaiseksi. Sillä ruotsalaisethan ovat täydellisiä: kasvattavat lapsensa hyvin, kohtelevat toisiaan tasavertaisesti ja suvaitsevaisesti, suhtautuvat asioihin rauhallisesti ja järkevästi, uskaltavat näyttää tunteensa ja ovat aina valmiita keskustelemaan.

     Mikon matka Ruotsin kansalaiseksi sisältää muun muassa itse luodun ruotsalaisen joulun palkattuine näyttelijöineen, yhdeksän kuukauden opetussuunnitelman "Kuinka tulla ruotsalaiseksi"  sekä pari murhaa.

Luin viime keväänä Nousiaisen Maaninkavaaran, joka nousi heti parhaimpien lukemieni kirjojen joukkoon. Niinpä myös Vadelmavenepakolainen sai huomioni, eritoten hullunkurisen teemansa ansiosta. Tämä Nousiaisen esikoiskirja menee tällä hetkellä Helsingissä toista kertaa teatterissa, ja minulla on yhteen esitykseen ensi viikolla liput. Teatterinäytöksiä tuli juuri myöhäiskesälle lisää, kolmatta kertaa lisättynä, joten näytelmä toivottavasti on myös hyvä. Kirja ainakin oli varsin huvittava.

Mikko Virtanen on pakkomielteinen hullu, joka elää elämäänsä erittäin huvittavaan malliin. Hän on heti vauvasta asti tiennyt olevansa ruotsalainen, vaikka on viettänyt koko elämänsä supisuomalaisessa Kouvolassa. Jo kolmevuotiaana hän seurasi innoissaan Ruotsin vaaleja ja muistaa katkeruuden, kun sosiaalidemokraatit hävisivät. Aikuisiällään hän haaveilee ruotsalaisesta vaimosta ja kahdesta lapsesta, tytöstä ja pojasta kuten Ruotsin tasapainoiseen kuningaskuntaan kuuluu, ja ramppaa alvariinsa pomonsa juttusilla pyytämässä vapaata ruotsalaisten juhlapäivien viettämiseen.

Tämä perhe on siis hyvin tyypillinen. Isä on ymmärtäväinen ja valmis keskustelemaan kaikesta. Hän on kuitenkin sopivalla tavalla päättäväinen. Äiti on kaunis, ei kuitenkaan liian kaunis vaan sellainen todellinen ruotsalaisnainen, sielukkaan kaunis. Heillä molemmilla menee työpaikalla hyvin, mutta silti he kiittelevät, että loma tuli tarpeeseen. Ruotsalaiset työnantajat osaavat antaa lomiakin oikeaan aikaan. Töihin palaa motivoitunut työntekijä tekemään entistä parempaa tulosta. Samalla hän lietsoo parempaa henkeä koko työyhteisöön.

Mikolle tuli pyöriteltyä silmiä kerran jos toisenkin. Nousiainen parodisoi suomalaisen miehen vastakohdan äärimmäisyyksiin ja erityisen huvittavia olivat kohdat, joissa Mikko löytää taas yhden uuden asian, jossa ruotsalaiset toimivat paremmin kuin suomalaiset. Ruotsalaisuus on täydellinen.

Olkoon. Jos kerran olen suomalainen, voin myös hukuttaa murheeni suomalaisittain.
     Baari on täynnä surullisia miehiä. Ruotsissa ei olisi baarillista surullisia miehiä, siellä miehet elävät kotonaan idylliä. Suomalaisuus on ajanut nämä miehet tänne. Liityn murjottavaan joukkoon ja tilaan ensimmäisen oluen.

Olen ylpeä suomalaisuudestani ja pidän Suomesta, mutta tämä kirja kyllä manipuloi huomaamaan naapurimaamme "paremmuuden"! Mikko ei näe Ruotsissa pienintäkään huonoa puolta, koska huonotkin puolet kääntyvät aina hänen kierossa mielessään jollain kummalla tapaa hyviksi. Vaikka lähdekritiikki ei paljastakaan, ovatko kirjan ruotsalaisuus-ihannoinnit täysin tuulesta temmattuja vai löytyykö niille tosielämän tarinoita, tuli kuitenkin surtua, kuinka suomalaisilla vanhemmilla ei ole aikaa eikä kärsivällisyyttä kitiseville lapsille, kuinka vieraisiin ja jopa läheisiinkin suhtaudutaan fyysisesti etäisesti ja kuinka viina maistuu turhan monelle.

Vadelmavenepakolainen tarjosi näkökulman pakkomielteisen päähän. Oli huvittavaa seurata, mitä kaikkea Mikko oli valmis tekemään saavuttaakseen unelmansa - ja mies ei tosiaan kaihtanut mitään keinoja. Loppupuolella lukeminen alkoi kuitenkin lähinnä olla pelkkää loppuratkaisun odottamista eikä humoristinen ilmapiiri ainakaan omalla kohdallani pysynyt aivan loppuun asti yllä. Tuli lähinnä vain naureskeltua sille, miten sekaisin Mikko on. Mutta pidin kyllä loppuratkaisusta! Hyvä mieli tästä jäi, pitänee lukea myös Metsäjätti.

Zinaida Lindén - Nuorallatanssija

Julkaisuvuosi: ruotsiksi (Lindanserskan) 2009, suomeksi 2009
Sivumäärä: 179 (kovakantinen)

Avainsanoja: suomalaisuus, maahanmuuttajat, perhe, rakkaus, romanssi, novellit

Kirja minulle: Kirjaston Suomalaisia novelleja -esittelyhyllystä

 

Zinaida Lindén on syntynyt Venäjällä, missä hän valmistui filosofian maisteriksi pääaineenaan ruotsin kieli ja kirjallisuus, mutta asunut jo kahden vuosikymmenen ajan Suomessa. Hän kirjoittaa ruotsiksi mm. romaaneja, novelleja sekä artikkeleita ja kolumneja.

     Nuorallatanssijan novellit kertovat venäläisistä maahanmuuttajista, jotka koettavat sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan, omaksua kulttuurimme hullunkuriset tavat ja oppia vaikeaa kieltämme. Venäjä sekä Neuvostoliitto ovat vahvasti läsnä, kun suomalaisuutta tarkastellaan ulkomaalaisen silmin.

 

 

Olen viime aikoina enenevissä määrin kiinnostunut novelleista, ja tämä tarttui käteen maahanmuuttaja-teemansa vuoksi. Olen aina kiinnostunut lukemaan, miltä Suomi vaikuttaa muiden maiden edustajien näkökulmasta. En sen kummemmin katsonut kirjailijan tietoja, joten petyin huomatessani, että kaikki kokoelman kertojat olivat venäläisiä naisia. Olisin tahtonut vähän laajemman kansalaisuuskirjon, mutta toisaalta ymmärrän kirjailijan valinnan.

 

Lindénin novelleissa on kaikissa naisääninen minäkertoja, joka päästää lukijan ymmärtämään päähenkilön ajatuksia ja siten valottaa, millaiselta Suomi näyttää ulkomaalaisen silmin. Ainainen minä-muodossa kerronta kuitenkin tuntui välillä vähän puisevalta ja tuli mieleen, että yksi kiinnostava vaihtoehto olisi ollut ottaa jonkin novellin päähenkilöksi suomalainen mies. Siten venäläisnainen-aspektiin olisi saatu uudenlaista syvyyttä.

 

Kokoelma ei sinänsä tarjonnut mitään kauhean uutta, mutta paljasti kyllä jotain venäläisten ominaisuuksia. Pakko vähän häpeillen myöntää, että suhtauduin kirjaan ehkä vähän nihkeästi juuri venäläisyyden takia. Omat varhaisimmat muistoni venäläisistä pohjoisen laskettelukeskuksessa kertovat heidän olevan ylimielisiä, itsekeskeisiä ja kovaäänisiä suomalaisia kohtaan enkä muista koskaan nähneen heidän hymyilevän. Onneksi olen nyt pari vuotta majaillut Helsingissä, missä venäläiset ovat antaneet itsestään paremman ja huomaavaisemman kuvan.

 

Nuorallatanssijaan on koottu kymmenen novellia, joista lyhin on noin kymmenen sivun pituinen ja pisimmät yltävät useampaan kymmeneen sivuun. Itse taisin pitää eniten Ofeliasta, kokoelman viimeisestä novellista, jossa venäläinen nainen nai harmaanvärisen suomalaismiehen, jota suomalaiset naiset pitävät kauhean ikävästyttävänä ja tylsänä.

 

Näissä novelleissa oli pääpiirteittäin se hyvä puoli, etteivät nämä koettaneet olla mitenkään arvoituksia tai salaisia viestejä välittäviä. Lindénin kokoelma on suomennettu luontevan kuuloisesti, ja se kuvaa hyvin, millaista kahden kulttuurin välinen rakkaus voi olla.

Heli Kruger - Olen koskettanut taivasta

Julkaisuvuosi: 2005
Sivumäärä: 226 (kovakantinen)

Avainsanoja: urheilu, seksuaalinen suuntautuminen, media, yksityisyys, ennakkoluulot, hyväksyntä

Kirja minulle: Kirjastosta

Venla on huippu-urheilija, Suomen kärkeä naisten pituushypyssä. Hän nauttii kilpailemisesta täysin rinnoin ja haluaa venyttää jokaista hyppyä vielä vähän pidemmälle. Elämässä ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin säännöllinen treenaaminen, tarkka ruokavalio ja sponsoritapaamiset, ja Venla tuntee itsensä yksinäiseksi.
     Inka löytyy Setan sivujen kautta deittipalstalta. Rakkaus on kiihkeää ja voimakasta, mutta ympäristön paineet raastavat olkapäitä ja Pohjanmaan konservatiivisissa ja ennakkoluuloisissa piireissä täytyy olla erittäin huolellinen sen suhteen, mitä saa elämästään muille näyttää.


Luin tammikuussa Krugerin Pidä minusta kiinni ja tykästyin kieleen. Olin myös kuullut positiivista palautetta Olen koskettanut taivasta -teoksesta, joten tahdoin katsastaa, mistä tässä naisrakkauden valottamassa kirjassa on kyse.

Vaikka Krugerin tuoreemmassa kirjassa tykästyin naisen käyttämään kieleen, Olen koskettanut taivasta -teoksessa se taas tuntui lähinnä liian tekotaiteelliselta (kauniita sanoja ilman merkitystä). Kruger kuvasi hyvin tarkkaan ikävän ja rakkauden tunteita kertoessaan Venlan ja Inkan suhteesta, mutta vaikka normaalisti luen mielelläni naisten välisestä rakkaudesta, tässä kirjassa itse urheilutapahtumat kiinnostivat enemmän - varsinkin niiden todentuntuisuus, jonka Krugerin urheilija-ammatti tarjoaa.

Tuli kyllä surku, kun luin Venlan ahdistuneita ajatuksia siitä, kuinka hän ei uskalla kertoa kellekään elämäänsä kohdanneesta onnesta torjunnan pelossa. Miksi on edelleen, varsinkin Pohjanmaalla, piirejä, joissa suhtaudutaan tietynlaiseen erilaisuuteen niin voimakkaan torjuvasti? Mitä pahaa on rakkaudessa kahden ihmisen välillä, kun kukaan ei siitä kärsi ja ihmiset ovat toistensa kanssa onnellisia? Haluan optimistisesti uskoa siihen, että suhtautuminen paranee vuosi vuodelta, vaikka sitten hitaasti.

Kruger nostaa hienosti esiin urheilupiirit sekä median, yksityisyydensuojan ja perheen vaikutuksen niihin. Varsinkin huippu-urheilijat ovat pelkkää lehtimateriaalia eikä heidän yksityisyydestään, "reviiristään" kuten Kruger kirjoittaa, välitetä yhtään. Naisurheilijoihin kohdistuu enemmän paineita, koska urheilu-ura kehitetään nuorella iällä eikä lasten hankkimiselle olisi aikaa. Pitäisi vain treenata treenata treenata eikä antaa rakkauden huonontaa suorituksia. Urheilupiirit itsessään kohdistavat myös paineita urheilijoihin. Ne ovat suvaitsemattomia eivätkä missään nimessä halua myöntää, että heidän joukossaan on seksuaalivähemmistöön kuuluvia. Mediapuheiden perusteella tämä on edelleen varsin totta myös Suomessa.

En kauheammin välittänyt tästä teoksesta, mutta Krugerin sanoma on sanomisen arvoinen: hyväksykää itsenne ja toisenne ja antakaa ihmisten olla, keitä he haluavat olla.

Petri Tamminen - Miehen ikävä

Julkaisuvuosi: 1997
Luettu: helmikuu 2011
Sivumäärä: 141 (pokkari)
Avainsanoja: suomalaisuus, novellikokoelma, minimalismi
Kirja minulle: Kirjastosta tyttöystävän suosittelemana.

Juoni: Novellikokoelma, jonka teksteissä kuvaillaa ennen kaikkea suomalaisen miehen suhtautumista omaan kotimaahansa; kuinka hän näkee ympäristönsä.


Tämä teos oli samoissa kansissa Elämiä-kokoelman kanssa, joten tuli luettua samaan syssyyn. Luin tämän itse asiassa ennen tuota toista kokoelmaa ja herätti kyllä suuren halun jatkaa tämän kirjailijan tuotannon lukemista. Minimalistisuus on vahvaa ja kirjan takakannessa on osuva lainaus Savon Sanomilta: "Kaurismäen tavoin yhtä vähäeleisesti antaa myös Tamminen siveltimensä heilua. Elämä ei parane kovaäänisellä selittelyllä. Kun seisoo hiljaa syrjässä, erottaa mekastajien tyhjät sanat." Tämä kuvaus osuu Tammisen tyyliin lähes täydellisesti, vaikken olekaan Kaurismäen kanssa hyviä tuttuja.

Tämänkään kokoelman novellit eivät olleet pitkiä, suurin osa vain hieman pidempiä kuin Elämissä. Ne kulkivat aika lailla koko ajan samaa kaavaa ja loppua kohden olivat ennen pitkää vähän liiankin samanlaisia - Elämiin verrattuna tämä teos oli hieman tylsempi, koska se ei tarjonnut vaihtelevuutta kuten edeltäjänsä. Loppujen lopuksi teokset muistuttavat tyyliltään ja sisällöltään kovasti toisiaan: molempia hallitsee niukka, lyhyt kuvailu-kerronta ja aiheet keskittyvät suomalaisuuteen. Pidin sota-teemoista, joita teksteissä ilmeni.

Ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos.

Tämä pätkä löytyy aivan ensimmäiseltä sivulta ja sai heti mielenkiintoni nousemaan:

Hurjimmalta tuntuu rikkoa arkisimmat tottumukset - nukkua yö täysissä pukeissa, herätä varhain ja lähteä ulos niine hyvineen, syömättä, pesemättä ja hampaita harjaamatta. Kaupunki näyttää uudelta ja kansainväliseltä. Gapaus pakahduttaa. Elämä tuntuu lahjalta.
  Ihmiset muistelevat äkkilähtöjä vuosikausia - -

Petri Tamminen - Elämiä

Julkaisuvuosi: 1994
Luettu: helmikuu 2011
Sivumäärä: 157
Avainsanoja: suomalaisuus, novellikokoelma, minimalismi
Kirja minulle: Kirjastosta tyttöystävän suosittelemana.

Juoni: Kirja sisältää 40 ihmisen elämän kuvauksen alle aukeaman kokoisessa tilassa. Sen lisäksi lopussa on joitain pidempiä novelleja. Hyvin suomalaista tekstiä.


Pidän kirjoittamisesta, mutta pitkissä teksteissä minulla on suuri ongelma saada aika kulumaan eteenpäin. Tuppaan jumittamaan samoissa hetkissä ja tarina etenee ajallisesti hitaasti verraten kirjoitettuun sivumäärään. Kuulin tyttöystävältä teoksesta, jossa kuvattiin eri henkilöiden elämää vain parilla sadalla hassulla sanalla. Ajattelin, että sehän on aivan järkyttävän lyhyt tekstinpätkä, kuinka on mahdollista, että sellaisessa ehtii kertoa niin paljon. Mutta kyllä se vain on mahdollista.

Tammisen minimalistinen kirjoitustekniikka teki minuun vaikutuksen, samoin kuin hänen hieman ironinen huumorinsa, joka poimii tarkasti esiin suomalaisten peruspiirteet ja käytökset ja käyttää niitä tehokkaasti. Missään ei ole liikaa, mutta tarina kuitenkin kerrotaan. Parhaimmillaan reilussa puolessa pokkarisivussa. Todellinen taidonnäyte ja olen nyt lukukokemukseni jälkeen hämmentynyt ja epätietoinen: kuinka tuollainen on mahdollista?

Elämiä koostuu monesta eri elämäntarinasta, mutta hajanaisista paloista huolimatta se on yhtenäinen kokonaisuus, joka kertoo suomalaisten ihmisten tarinaa. En edes muista, kuinka monessa tekstissä mainittiin lause "Mentiin naimisiin." Oli myös tuttua suomalaista alkoholin käyttöä, pettämistä, lapsia, perheongelmia, työpaikkoja. Kotipaikkauskollisuutta, vanhoillisuutta ja rohkeutta, kokeilunhalua ja vanhassa pysymistä, syntymästä kuolemaan. Monta eri näkökulmaa tavallisen Suomen kansalaisen elämään. Pari kertaa mainittiin jotain venäläisistä, mutta ruotsalaiset jätettiin rauhaan. Se oli vähän hämmentävää, koska viinapäissään Suomen raavaat miehet tuntuvat puhuvan mielellään naapureistaan. Muistakin kuin seinän takana asuvista. Erityisen huomioitavaa oli, etteivät tekstit ottaneet kantaa vähemmistöryhmiin, kuten maahanmuuttajiin tai seksuaalivähemmistöihin. Odotin edes jotain pientä, koska tarinoita oli niin monia, mutta toisaalta tämä kokoelma on julkaistu vuonna -94, jolloin ei taidettu vähemmistöryhmistä pukahtaa edes puolta sanaa. Kiinnostava vertailukohta nykyajan tuotoksiin.

Tässä novellikokoelmassa eritoten miehen näkökulma tuntui tulevan hyvin esiin. Oli myös naisten elämiä, mutta miehet taisivat viedä voiton - liekö johtuu siitä, että kirjoittaja tuntee itsensä tutuksi oman sukupuolensa kanssa. Miehet ryyppäsivät, miehet kävivät naisissa, miehet käyttivät väkivaltaa tai olivat vaimonsa tossun alla. Erityisesti Teemun tarina jäi mieleen.

Teemu kokosi silkkipaperista kuumailmapallon. Se poiltti naapurin pellon. "Jukolauta poijjaat", isä sanoi. Teemu oli ainoa poika. - - Anja oli punkkari. Teemu toi näytille. "Et sinä baarissakaan ota ensimmäistä pullaa", isä sanoi eteisessä.

Ihastuin minimalistisuuteen aivan tosissani: lauseet olivat lyhyitä ja ytimekkäitä, hahmon nimeä toistettiin ja kuvailu keskittyi muutamaan tiettyyn sanaan, joista oli tarkoitus imeä itseensä koko maailma. Jos tällaista löytyisi jostain lisää, lukisin erittäin mielelläni.

Mari soitti näytelmäpiirin vetäjälle ja meni yömekossa alaovelle. Mari asteli asfaltilla aristellen. Marilla oli ihan paljaat jalat.