Tietoja minusta

Oma kuva
Todellisuuspakoisuus onnistuu loistavasti hyvien kirjojen sivuilla.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Anu Holopainen - Molemmin jaloin


Julkaisuvuosi: 2006
Luettu: marraskuu 2011
Sivumäärä: 197 (kovakantinen)
Avainsanoja: scifi, tulevaisuuden yhteiskunta, lisääntyminen, ihmisten käyttäytyminen hormoonien ja tunteiden alaisena ja niitä ilman
Kirja minulle: Suomalaisen kirjakaupan alehyllyltä

Juoni: Ihmiskunta on selvinnyt kolmannesta maailmansodasta, joka on käyty hengenvaarallisia biologisia aseita käyttäen. Suurin osa väestöstä on kuollut ja loput on kerätty territorioihin, jotta luonto saavuttaisi taas tasapainotilansa eikä ihminen enää uhkaisi sitä. Ihmisiin on myös asennettu inhibiittori, joka tekee heistä rauhallisesti toimivia androgyyneja, joita hormoonit ja tunteet eivät hallitse. Viettitoiminnan tukahduttaminen on tuonut haasteen lisääntymiselle, joten on perustettu Äiti- ja Isäkeskuksia, joissa monimutkaiset testit läpäisseiltä nuorilta poistetaan viettirajoitin ja laitetaan heidät lisääntymään Yhteisön hyväksi. Keskuksia mainostetaan upeina paikkoina luonnonläheisyyksineen ja arvokkainen tehtävineen, mutta homma on rankkaa ja sopii vain harvoille. Vaarana ovat myös villeinä elävät saramandit, albiinoihmiset, joihin tappavat virukset eivät jostain syystä tehoa.


Anu Holopainen on tunnettu nuorten fantasiakirjailijana, Molemmin jaloin on hänen ensimmäinen scifiteoksensa. Minulle kirjailija on tuttu ala- ja yläkouluajoilta, jolloin eritoten Pohjoistuuli- sekä Syysmaa-sarjat koukuttivat kovasti. Holopainen kirjoittaa erityisesti jollain tapaa alistetun naisen asemasta, joten feministiset arvot kolahtavat ainakin minuun. Kirjat on suunnattu nuorille, joten ne ovat helppolukuisia ja kerronnaltaan pääosin selkeitä.

Molemmin jaloin kertoo monesta eri kertojanäkökulmasta nuoren Livia-tytön matkasta Äitikeskukseen, jonne hän on hakeutunut ystävänsä Petran kanssa toimiakseen siellä Kanalan asukkaana vuosikymmenen verran ja saadakseen palveluksen jälkeen päättää oman asuinpaikkansa. Yhteisö sijoittaa asukkaat aina tasaisesti eri puolille maailman asutusterritorioita eikä asukkailla itsellään ole valtaa kohteestaan. He kyllä voivat kouluttautua mielensä mukaan, mutta opinto-ohjaajat suosittelevat nuorille aina näille sopivia paikkoja ja pyrkivät rohkaisemaan omien vahvojen puolien kehittämiseen. Ihmisten elämä on ilman tunteita melko rauhaisaa ja nykyajan perheiden virkaa toimittavat ystäväperheet, jotka solmitaan läheisten ihmisten kanssa.

Holopainen on luonut todella toimivan ja kiinnostavan tulevaisuuden maailman, josta olisi mieluusti lukenut paljon enemmän kuin niitä tarkoin valittuja paloja, jotka kirjailija suostuu paljastamaan. Huomioni kiinnittyi muun muassa siihen, kuinka ihmiset on suljettu territorioihin: millaisissa tiloissa he asuvat, miltä territoriot näyttävät, kuinka suuria ne ovat, missä ne sijaitsevat. Ihmisten väliset suhteet inhibiittorin rauhoittavan vaikutuksen voimasta olivat todella kiinnostavia: ne eivät vaikuttaneet yhtä vahvoilta kuin nykypäivän suhteet, mutta toimivat kuitenkin jouhevasti. Kiinnostava fakta oli myös, että koko kansan kieli oli kiina.

Kirja sai miettimään, kuinka suurelta osin tunteet ja hormoonit vallitsevat elämiämme. Holopainen antoi ajatuksia myös vanhemmuuteen ja äidin asemaan. Olisimmeko onnellisempia, jos voimakkaimmat tunteemme, viha ja rakkaus, poistettaisiin meistä ja loisimme suhteita pelkästään kiintymyksen ja käytännön sanelemina? Miten kehittyisimme, jos meidät erotettaisiin vanhemmistamme (kirjan tapauksessa äideistämme) pieninä kolmivuotiaina ja sijoitettaisiin lapsikeskuksiin muiden pikkulasten kanssa? Kiinnostava vaihtoehto tulevaisuudelle.

Kirja loppui täysin kesken ja sen loppupuolelle olisin ehkä kaivannut jotain yllätyksellistä tekijää, koska tapahtumat olivat aivan liian suoraviivaiset ja ennalta-arvattavat. Yhtäkkinen tyssäysloppu saa kuitenkin toivomaan, että kirjasta mahdollisesti olisi joskus tulossa jotain jatkoa. Se on kuitenkin varsin epätodennäköistä, sillä jatko-osan täytyisi rikkoa uusiksi kehitettyä maailmaa radikaalisti ja sellainen aktivistitoiminta ja seikkailullisuus eivät oikein sovi kirjan rauhaisaan teemaan. Mutta ehkä Holopainen kirjoittaa joskus jotain vastaavaa. Minua ainakin kiinnostaa.

Cecelia Ahern - The Book of Tomorrow (Mitä huominen tuo tullessan)


Julkaisuvuosi: alkuperäinen 2010, suomeksi 2011
Luettu: lokakuu 2011
Sivumäärä: 420 (englanninkielinen pokkari)
Avainsanoja: maaginen realismi, perhesuhteet, salaisuudet
Kirja minulle: Stockmannin Hulluilta päiviltä.

Juoni: Tamara Goodwinilla on aina ollut kaikki haluamansa. Hänen perheensä on asunut Dublinissa varakkaalla alueella ja ystäväpiiri on ollut yhtä piloille hemmoteltu kuin hän itsekin. Sitten isä tekee itsemurhan, talo menee alta ja tytär joutuu äitinsä kanssa äidin veljen luo asumaan kauas maalle, jonne ei kulje edes julkisia kulkuvälineitä. Mukana on myös rempseä nunna, kirjastoautolla matkaileva Marcus ja seuraavan päivän tapahtumat kertova päiväkirja.


Omistan Ahernin kahdeksasta kirjasta seitsemän, koska uusin on vasta julkaistu enkä ole sitä ehtinyt hankkia. Tutustuin kirjailijaan PS. Rakastan sinua -elokuvan pohjalta, koska tarina kosketti ja kuulin, että elokuva erosi suurestikin kirjasta. Ahern on laadukas chicklit-kirjailija, jonka teoksissa on aina jotain maagisia piirteitä tavallisen arkielämän ohella. Suosittelen niille, jotka haluavat helpohkoa ja rentouttavaa luettavaa hyvällä kerronnalla.

The Book of Tomorrow alkaa rasittavalla kuvauksella kirjan päähenkilöstä, Tamarasta. Tyttö on 16-vuotias ärsyttävä teini, joka luulee kaiken pyörivän oman napansa ympärillä ja antaa itselleen todella pinnallisen kuvan. Hän on teräväsanainen ja tulistuu nopeasti, huutaa ja mesoaa ja valittaa aina, kun siltä tuntuu. Hän perustelee käytöstään sillä, että "helpottaa" muiden ihmisten elämää huutamalla näille, jotta he eivät kiintyisi häneen ja osaisivat siten paremmin päästää hänestä irti. Kirja on kirjoitettu minäkertojalla, joten hahmon "jalot" ajatukset ainakin tulevat hyvin esiin, mutta toisaalta taas hahmo itse pohtii, onko käytös aivan järkevää, mikä taas turhauttaa lukijan ajattelemaan, että "voisi nyt typerä teini ryhdistäytyä ja käyttäytyä aikuisemmin". Ahern sijoittaa romaaninsa aina Irlantiin, mutta Tamarasta syntyvä mielikuva on kyllä varsin hemmotellun amerikkalaislapsen kaltainen.

Päähenkilö ei luonnollisesti miellyttänyt, mutta toisaalta se taas antoi pontta jatkaa lukemista. Odotin hahmon kehitystarinaa ja olin kiinnostunut tietämään, mitkä tekijät saisivat tämän muuttumaan (toivottavasti) siedettävämmäksi tarinan loppuun mennessä. Tässä vaiheessa pitäisi varmaan sanoa se suuri "mutta", mutta kyllä Tamara loppujen lopuksi kehittyi ihan suht järkeväksi nuoreksi naiseksi, vaikka tekikin naiiveja virheitä, oli liian röyhkeän utelias ja itsepäinen milloin minkäkin asian suhteen. Häneen jopa jollain tapaa tykästyi tarinan edetessä.

Kirjassa käsitellään vahvasti perhesuhteita ja niihin kätkettyjä salaisuuksia. Vyyhti on erittäin suuri ja kirjan loppukohtauksia lukiessa mietin, onkohan Ahern haukannut tällä kertaa vähän liian suuren palasen. Muutama asia jäi hämäräksi ja kysymyksiä olisi esimerkiksi päiväkirjaa koskien runsaasti. Kirjan loppuratkaisut myös muistuttivat hieman suurtakin suurempia dramaattisia Hollywood-elokuvien lopetuksia, mutta toisalta ne eivät ainakaan kaikki olleet ennalta-arvattavia. Niiden tuoma loppuun asti säilynyt jännitys sai myös istumaan kirjan kanssa pitkiä toveja paikallaan, jotta kovasti vihjaillut salaisuudet saataisiin viimein päivänvaloon.

Loppujen lopuksi varsin koukuttava kirja, mutta ei Ahernin parhaimpia töitä. Kansi on kuitenkin varsin ihanan värinen, siitä suuri plussa!