Tietoja minusta

Oma kuva
Todellisuuspakoisuus onnistuu loistavasti hyvien kirjojen sivuilla.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste maaginen realismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste maaginen realismi. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Johanna Sinisalo - Enkelten verta

2011
274 s.
avainsanoja: maaginen realismi, mehiläiset, ekologisuus, eläinaktivismi, radikaalisuus, isä-poika-suhde, maapallon tila, kasvissyönti, tehotuotanto, menetys, rankat aiheet, blogit, rinnakkainen todellisuus


Poikamies-Orvon elämä koostuu mehiläisten hoidosta ja ainoasta lapsesta Eerosta. Entä jos hän menettää molemmat?

Eero kirjoittaa aktiivisesti radikaalilinjaista eläinaktivismi-blogia, jossa kritisoidaan tehotuotantoa, liiallista lihansyöntiä ja maapallon ruokavarojen väärinkuluttamista. Pelkkä puhe ei riitä, vaan mukaan täytyy saada myös toimintaa, sillä eiväthän ihmiset muuten lopeta lihan syömistä ja sen tuottamista, jollei siitä tehdä liian vaikeaa.


Sinisaloa tarttui mukaan kirjastosta. Kirjan aihe, "mehiläisten kuollessa tulee maailmanloppu, koska ruokavarat loppuvat", ei vaikuttanut kauhean kiinnostavalta, mutta kirja sattui olemaan ainoa paikalla oleva teos kyseiseltä kirjailijalta, joten totta kai se lähti mukaan.

Minulle nimi Johanna Sinisalo merkitsee suomalaista laatukirjallisuutta, maagista realismia, tarkasti tehtyä pohjatyötä ja siten todenmukaisesti esiintyviä faktoja sekä koukuttavaa paloittaista kerrontatyyliä. Tulipahan vahvistettua taas näitäkin käsityksiä.

Enkelten verta ei koukuttanut aivan ensimmäisiltä sivuilta asti, mutta kun lukemisen makuun pääsi, sivut viuhahtivat ohi hetkessä. Kerronta pohjautuu Orvon näkökulmaan sekä Eeron kirjoittamaan blogiin, jota isä lukee. Blogikirjoitusten yhteydessä on myös valikoituja kommentteja. Orvon ja Eeron pätkät toimivat eri aikoina, joten lukija saa paloittain tietoa sieltä täältä, kunnes koko kuvio selviää niin hänelle kuin Orvollekin.

Teoksen lopussa on maininta taustatutkimukseen käytetyistä mehiläis-aiheisista kirjoista, ja osa blogikommenteista perustuu oikeisiin keskustelupalstojen viesteihin (tästäkin maininta kirjan lopussa). Kaikki Sinisalon mehiläisistä kirjoittamat asiat ovat oikeita faktoja. Yliopisto-opiskelijana lähdeviitteet ovat itse pyhyys, joten siksi Sinisalon teoksista on niin ihana nauttia: voi luottaa siihen, että vaikka teos on kaunokirjallinen tuotos, siinä esitetyt faktat ovat faktoja myös ihan tosielämässäkin, kunhan hieman omaa järkeä käyttää. Olin repiä hiuksia päästäni Da Vinci -koodia lukiessani, kun ei ollut mitään hajua siitä, oliko tarinan faktoilla minkäänlaista totuuspohjaa...

Tapahtumat vierivät Orvon näkökulmasta. Orvo on suht tavallinen hissukka ja hieman tossumainen keski-ikäinen mies, joka rakastaa mehiläisiään ja poikaansa. Tarinan aikana käydään läpi neljän eri sukupolven välisiä suhteita, kun Orvo muistelee mehiläishoitaja-isoisäänsä Pupaa ja kuvioissa on myös oma, Amerikoissa rikastunut isä Ari. On mielenkiintoista, kuinka monenlaisia suhteita samaan sukulinjaan mahtuu.

Maaginen realismi on vahvasti osana teosta. Ja magiikkaan liittyvät vahvasti mehiläiset, joista Sinisalo on kerännyt huolella esiin kaikkea muinaista tietoa sekä vanhoja uskomuksia. Aluksi magiikka-piirre tuntuu hankalalta ja ei-tartuttavalta, mutta tarinan edetessä se rakentuu mukana ihan kiitettävästi, vaikka jättääkin jälkeensä joitain epäilyksiä ja kysymysmerkkejä. Mutta sehän on tapana maagisessa realismissa: harvoin mitään selitetään auki. Eritoten teoksen loppuratkaisu on kutkuttava sekä sydäntä riistävä.

Eläinaktivismista ja ekoradikalismista pitää vielä mainita sananen. Eeron blogitekstit ovat luokkaa "turkis on murha" ja niissä esiintyy hyvin paljon jyrkkiä ja kärjistettyjä mielipiteitä. Kuitenkin aiheellisia sellaisia, vaikka sävy onkin turhan provosoiva. Blogikirjoitusten lukemisen jälkeen toivon, ettei kukaan voi olla miettimättä sitä, millainen taakka valtava lihansyönti maailmalle on. Kerronnassa tulee paljon esiin sitä, kuinka lihansyöjät puolustelevat syömätottumuksiaan ja syyttävät "ituhippejä" hyttystenkin inhimillistämisestä ja siitä, että eikö heidän sitten pitäisi elää luonnon keskellä pajumajassa, jotta ekologisuus toteutuisi.

Loistava teos. Etenkin loistava loppuratkaisu, sitä sen kummemmin spoilaamatta. Suosittelen.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Johanna Sinisalo - Linnunaivot

julkaistu 2008
331 sivua
avainsanoja: Australia, Tasmania, Uusi-Seelanti, vaeltaminen, erämaat, ääriolosuhteet, ihmissuhteet, seikkailu, ihminen-luonto -suhde

Baarimikko Jyrki on intohimoinen vaeltaja ja havittelee extreme-kokemuksia pallon toiselta puolen, Uuden-Seelannin ja Australian vaativista maasto-olosuhteista. Hänen yllätyksekseen tyttöystävä Heidi päättää myös lähteä matkalle mukaan, vaikka kokemusta vastaavista aktiviteeteista ei löydykään.
     Matka suunnitellaan sentin- ja gramman tarkkuudella hyvinkin fanaattisesti, mutta jokainen maastossa vähänkin liikkunut tietää, etteivät suunnitelmat koskaan toteudu niin kuin on ajateltu. Vastassa on niin luonnonvoimia kuin kummallisia korppejakin.


Johanna Sinisalo on yksi suosikkikirjailijoistani. Hänen paloittainen kirjoitustyylinsä iskee aina yhtä lujaa ja kun maaginen realismi on usein osana teosta, on lukunautinto taattu. Sinisalon tunnetuimpia teoksia on vuoden 2001 Finlandia-voittaja Ennen päivänlaskua ei voi.

Linnunaivot tuli ahmaistua erittäin nopeasti. Teos on rakennettu Sinisalolle ominaisella paloitellulla kerronnalla: tapahtumat sijoittuvat jopa neljään eri paikkaan ja aikajaksoon, ja kertojaääniä löytyy kolme kappaletta. Lukija koukuttuu heti, kun kohtaukset ovat vain korkeintaan muutaman sivun mittaisia ja pitää päästä nopeasti lukemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämän paloittaisuuden loistokkuutta en voi tarpeeksi painottaa! Lyömätön tyylikeino.

Sinisalo on kova vaeltaja, ja teos pohjautuukin osittain omakohtaisiin kokemuksiin Tasmanian maastossa. Minä olen myös innostunut eränkävijä, joten Linnunaivoissa oli paljonkin mielenkiintoista tavaraa. Suosittelen ehdottomasti vaellushenkisille ihmisille, sillä erämaamatkailu on tämän kirjan suurinta antia. Jyrki ja Heidi kohtaavat niin luonnon kuin ihmisten asettamia vastoinkäymisiä ja teoksesta kyllä tulee ilmi, ettei se vaeltaminen niin helppoa ole. Erityisen jännää oli seurata Jyrkin varuste- ja ruokaneuroottisuutta: jokainen suupala oli tarkkaan etukäteen mietitty, ettei selässä varmasti joudu kantamaan yhtään ylimääräistä painoa matkantekoa hidastamassa.

Fantasiaelementti jäi teoksessa melko pieneksi. Linnut käyttäytyivät vaelluksen aikana kummallisesti, mutta odotin jotain suurempaa. Niiden tarkoitus jäi melko avonaiseksi, samoin kuin Heidin veljen tarina, joka kertoi lähinnä nuoresta miehestä, jolla oli asiat huonosti. Teoksen nimi sen sijaan on ihan hauska ja osuva, kun sitä vähän pureskelee.

Linnunaivot on ehdottomasti mainostamisen arvoinen ja sellainen teos, johon tarttuu mielellään toisenkin kerran. Sinisalo on suomalaisen kirjallisuuden kärkinimiä.

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Joel Haahtela - Traumbach

Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 112 (kovakantinen)
Avainsanoja: psykologinen romaani, maaginen realismi, perhe
Kirja minulle: Kirjaston Lukupysäkki

Jochelilla on yksinkertainen tehtävä: mennä erääseen saksalaiseen pikkukaupunkiin, löytää mies nimeltään Traumbach ja haastatella häntä. Helppoa.
     Ei kuitenkaan. Traumbachia ei jostain syystä löydy tai tämä ei halua tulla löydetyksi. Jochel yöpyy miehen asunnon edessä, etsii tämän työpaikan ja koettaa sopia tämän kanssa tapaamisen, mutta mies tuntuu olevan täysin kadonnut.
     Pikkukaupunki ei muutenkaan vaikuta kovin tavalliselta.


Rantauduin tänään ensimmäistä kertaa Malmin kirjastoon ja törmäsin Lukupysäkkiin. Siellä oli kymmenkunta Bestseller-listoilla keikkuvaa kirjaa, joita sai lukea, muttei lainata. Istuin puoli päivää lukusalissa opiskelemassa, mutta koska välissä oli pakko pitää jotain taukoa, tuttu  Traumbach-nimellä varustettu teos ikään kuin vahingossa eksyi lepäilemään pöydänkulmalle.

Tämä oli tällainen pienoisromaani, joka oli todella nopealukuinen. En ole aiemmin lukenut Haahtelalta mitään, mutta tämä teos ainakin vaatisi myös toisen läpivilkaisun. Luin vähän kiireessä, koska tahdoin saada kirjan kerralla luettua, mutta kirjan teema aukenisi varmaan paremmin toisella kerralla. Oikeastaan kiinnostuin teoksesta pelkästään nimen takia, koska Saksa on minulle rakas maa ja pidän kielestä. Olikin iloinen yllätys, kun huomasin miljöön sijoittuvan Saksanmaalle.

Jochel on nuori toimittaja suuresta saksalaisesta lehdestä Frankfurter Allgemeine. Hänet on lähetetty etsimään miestä nimeltään Traumbach, joka ei vastaa puheluihin, sähköposteihin eikä tavallisiin kirjeisiinkään. Siispä Jochelin täytyy mennä itse paikan päälle suorittamaan haastattelu, jonka aihetta ei pahemmin paljasteta. Hän päätyy hitaalla junalla pieneen kaupunkiin, jossa on kalisevat raitiovaunut ja josta ihmiset tuntuvat muuttavan suurina määrinä pois. Jochel on hyväntuulinen ja rauhallinen nuori mies, jolla on miellyttävät ja luottamusta herättävät kasvot, eikä hänellä tunnu olevan suurta hätää, vaikkei Traumbachia löydykään. Lehdestä on annettu muutama päivä aikaa selvittää tapaus.

Kaikista parasta tässä teoksessa oli metafiktiivinen kertoja:
Tarinan selostaminen on sikäli kiehtovaa, ettemme todellakaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Nuori mieli ja maailma sen ympärillä on arvaamaton, ja vaikka voimme tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä aikaisempien tapahtumien pohjalta, on tilanteita, joissa vaihtoehdot ovat lukuisia.
Tällaiseen kerrontatyyliin olen ennen tainnut törmätä vain Viivi ja Wagner -sarjakuvissa, joten oli todella hauskaa lukea kirjoittajan kommentoinnista ja tapahtumien selostamisesta myös tilanteen ulkopuolella.

Tarinan edetessä ilmenee, ettei Traumbachin asuttama pikkukaupunki ole aivan normaali, vaan oikean kaupungin lisäksi asunnoissa lymyilee varjokaupunki salaperäisine öisine asukkaineen. Jochelin tarinan tapahtumapaikat häviävät, vaikka hän itse löytää todisteita niiden olemassa olosta. Lukijallekin alkaa pikkuhiljaa käydä ilmi, ettei tarinassa ole kyse mistään tavallisesta lehtihaastattelusta.

Traumbach on tälle kirjalle hyvä nimi, koska se tarkoittaa suomennettuna unelma-/unipuroa. Haahtelan kirjassa käsitellään muistoja ja unohtamista, joita unelmointi, eräänlainen haaveilu ja unenomainen tapahtumarytmi pönkittävät.

Tämä oli ihan mukava pieni tarina. Tahtoisin lukea tämän vielä toiseenkin kertaan, jotta päähän jääneet vähän sumentuneet aukot selvenisivät.

lauantai 4. helmikuuta 2012

Trudi Canavan - Die Rebellin (The Magician's Guild)

Julkaisuvuosi: 2004 (The Magician's Guild), saksaksi 2006, ei suomennettu
Sivumäärä: 544 (pokkarikokoinen)
Avainsanoja: fantasia, luokkajako, vanha aika, slummit, taikuus/magia, pakoilu
Kirja minulle: Saksasta kirjakaupasta

Kyralian maagit järjestävät vuosittain maan pääkaupungissa Imardinissa puhdistuksen päästäkseen eroon kerjääjistä, kodittomista ja katulapsista. Heitä suojaa magia, jota vastaan kukaan tavallinen ihminen ei mahda mitään.
     Sonea on slummialueen kasvatti, nuori mutta temperamenttinen tyttö, joka joutuu taas slummialueelle maagien pyyhkäistessä hänen perheensä kaupungin muurien ulkopuolelle. Hänessä palaa viha pahoja maageja kohtaan, jotka eivät koskaan tee slummien ihmisille mitään hyvää. Sonea ottaa osaa katulapsien mielenosoituskivitykseen, mutta yllättäen hänen heittämänsä kivi läpäisee maagien suojakilven ja kajauttaa yhden maagin tajuttomaksi.
     Hetki on mahdollisimman huono maagisten kykyjen löytämiseen, sillä maagien Kilta ei hyväksy magiaa riviensä ulkopuolella. Alkaa pitkä ajojahti, jonka aikana Sonea menettää yhä enemmän ja enemmän magiansa kontrollin.


Kirja on peräisin Saksan vaihtovuosiajalta, jolloin hostsiskoni lukaisi Black Magician -trilogian ja piti kovasti. Otin kirjan nyt käteeni saksan yo-kirjoituksia silmällä pitäen.

Die Rebellin on luotu vanhanaikaiseen kaupunkiyhteisöön, jossa vahvat maagit hallitsevat kuninkaan alaisina eikä slummiasukkailla ole juuri minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä asettumaan kaupungin muurien sisäpuolelle. Kaupungin hyväsukuiset Talot halveksuvat tätä "ryövärijoukkoa", joka puolestaan vihaa Kiltaa eikä voi osoittaa sen jäseniä kohtaan muuta kuin epäluottamusta. Kaikki kuitenkin asuvat samalla alueella eikä tilanteeseen nähdä ratkaisukeinoa.

Sonea on nuori tyttö, joka vihaa Kiltaa ja maageja aivan yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Siksi omien maagisten kykyjen löytäminen onkin järkyttävää, sillä hän ei missään nimessä halua kuulua yhteisöön, jota kaikki hänen läheisensä vihaavat ja halveksuvat. Hän antautuu mieluummin työskentelemään varkaille, jotta nämä suojelisivat häntä Killan kiivailta etsinnöiltä.

Teos on paksu eikä tapahtumien rytmi ole aina nopea. Kirjan lukeminen vaatii kärsivällisyyttä, jota pitää yllä odotus Sonean kiinnijäämisestä ja siitä, mitä Killassa sen jälkeen tapahtuu. Canavan on tehnyt paljon pohjatyötä tapahtumille, jotta jokainen varmasti ymmärtää, miksi kulloinenkin tilanne on juuri sellainen. Minä olisin kaivannut vähän ripeämpää etenemistä, sillä yli puoli kirjaa ehti huvite pelkästään kissa ja hiiri -leikkiin. Varsinkin alkupuolella pelkkä tarinan pohjustus tuntui aika puisevalta, mutta Kiltaan päästessä lukeminen muuttui mielenkiintoisemmaksi.

Kirjassa on paljon henkilöhahmoja, mutta koska ne on jaettu kahteen kastiin, maageihin ja slummin asukkaisiin, niistä saa tukevan otteen. Kauhean monipuolisia he eivät ole (suurin osa sivuhahmoja, jotka pohjustavat Sonean ajatusmaailmaa), mutta kertojia on tarinan kulussa moneen lähtöön, mikä laajentaa kuvakulmaa huomattavasti. Tämän takia ilmiö "kaikki salaisuudet ratkeavat" tulee myös vähän tylsästi esiin.

Lukiessa tiedostin koko ajan kirjan olevan ensimmäinen osa trilogiaa, joten koetin koko ajan etsiä merkkejä siitä, mitä seuraavissa osissa tulisi tapahtumaan. Odotin paljon laimeampaa lopputuosta, mutta kirjan viimeisten sivujen yllätystekijä oli kuitenkin ilahduttava, uusi ja tuore teema, joten näillä perusteilla pitää ainakin toinen osa haalia käsiini.

Kirjasarjaa ei ole suomennettu eikä australialaisen Trudi Canavanin muitakaan fantasiateoksia ole täällä maailmankolkassa noteerattu, mutta naisen kirjat ovat saatavissa englanniksi ainakin Suomalaisen nettikaupasta - aika huokeaan kanta-asiakashintaankin, mitä aion käyttää häikäilemättä hyväkseni saadakseni seuraavat teokset käsiini.

Black Magician -trilogia vaikuttaa melko tavanomaiselta lisäykseltä fantasiakirjallisuuteen. Magia-aihe tuntuu kuitenkin ainakin minusta mieleiseltä, sillä tästä kirjasarjasta puuttuvat kaikki taikaolennot ja mennään enemmän vanhanajan maaginen realismi -meiningillä. Die Rebellin ei ole nopealukuinen kirja, mutta jos aikaa ja kärsivällisyyttä on, teoksen maailma tarjoaa varsin mieluisan tuttavuuden.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Anu Holopainen - Varjoja (Syysmaa 5)


Julkaisuvuosi: 2011
Luettu: joulukuu 2011
Sivumäärä: 270 (kovakantinen)
Avainsanat: fantasia, naisten asema, uskonto, muutos ihmisissä ja heidän ajatuksissa, rasismi, feminismi, paineiden alla eläminen
Kirja minulle: kirjastosta

Juoni: Syysmaa-sarjan viidennessä osassa kaikki vanhat tutut nähdään taas samoissa kansissa. Lorana on raskaana ja päässyt kummallisen yölaaksolaisen Kolmisoinnun kanssa Punatertun kylään, jossa heidät otetaan avosylin vastaan. Lorana ystävystyy etenkin kylän johtajan Zaran kanssa, joka jakaa huoliaan ymmärtäväisesti kuuntelevalle naiselle. Mukana ovat myös Adaira ja Merkinos, joiden uhkarohkeita suunnitelmia Zara kapeakatseisesti toppuuttelee.


Molemmin jaloin –kirjan yhteydessä sanoinkin Holopaisen olevan suosikkikirjailijoitani. Riemastuin huomatessani, että Syysmaa-sarjasta on tullut viides ja toiseksi viimeinen osa. Sarja käsittelee ennen kaikkea naisen oikeuksia ja niiden parantamista, hyvin salavihkaisesti ja kielletysti. Holopainen kirjoittaa poikkeuksetta naisen näkökulmasta ja tuo kirjoihinsa usein hieman tabumaisia aiheita.

Tässä teoksessa kohahdusta herättäviä asioita on useita. Sarjan neljännessä osassa päähenkilön roolia vetänyt Lorana on nytkin yksi keskeinen hahmo. Nainen on kotoisin kalastajakylästä, jossa naisen asema on perinteinen eli alistuva miehen palvelijana toiminen. Hän kuitenkin sopeutuu Punaterttuun hyvin ja hyväksyy Villipihlajan, pyhän naisten asemaa edistävän puun, opit nopeasti. Hän ei kuitenkaan oikeasti yhdisty puuhun, vaikka niin väittää. Lorana on laskelmoiva ja harkitseva nainen, joka tahtoo palavasti muiden kyläläisten hyväksynnän, ja siksi en juuri pitänyt hänestä edes edellisessä osassa. Hän on liian asemahakuinen ja esittävä, pyrkii vain parantamaan omia olojaan. Hän käyttää Zaraa hyväkseen kohentaakseen asemaansa kylässä ja esittää rakastavansa tätä. Varjoja-kirjassa tuleekin esiin samaa sukupuolta olevien välinen rakkaus, mutta siinä käsitellään myös niinkin absurdiksi kuvattua asiaa kuin rakkautta avioparin välillä. Syysmaassa avioliitot hoidetaan yleensä vanhempien kautta hyvin vanhanaikaiseen malliin eikä niissä rakkaudella ole yleensä osaa eikä arpaa.
- Minä en jätä sinua,  Lorana hyssytteli, kun Zara kietoi käsivartensa hänen vyötärölleen ja painoi kasvonsa hänen kaulaansa vasten. Jokin pieni, laskelmoiva osa Loranan mielessä hymyili tuiman tyytyväisenä. Pian hän on riippuvainen sinusta, se supatti. Riippuvuudesta syntyy rakkaus, ja kun sinä olet jollekin tärkeälle henkilölle tärkeä, se antaa sinullekin suuremman merkityksen.
Toinen kirjan hätkähdyttävä asia on Zaran totaalinen suunnanmuutos Villipihlajan opeissa. Villipihlajalla ei perinteisesti ole ollut ylipappia tai selvää uskonnollista johtajaa, eikä se ole syrjinyt muita uskontokuntia tai niiden harjoittajia, vaan suojellut kaikkia tasapuolisesti ja ennakkoluulottomasti. Nyt Zara alkaa suhtautua eri uskontokuntiin varauksella ja levittää aatettaan myös muihin Punatertun asukkaisiin. Hän pitää muiden puiden, myös yhtä kielletyn sisarpuun Metsälehmuksen, kannattajia uhkana, joka voi viedä Villipihjalaan uskovia pois puun oppien alta. Muutos on varsin radikaali, sillä ennen Zara on ollut todella avarakatseinen ja hyväntahtoinen nimellinen johtaja, joka on ollut sydämeltään ja sielultaan kiinni Villipihlajan opeissa.
- Mutta...  Eikö se ole hyvä asia? Eikö jokainen pelastettu nainen ole kunniaksi Villipihlajan palvojalle?
...
- Meitä on jo monta, Zara lausui sanat käheällä äänellään hitaasti kuin vähäjärkiselle puhuen. – Ja otamme joukkoomme jokaisen, joka haluaa antautua Villipihlajalle. Mutta se nainen, jonka vuoksi he olisivat olleet valmiita vaarantamaan sekä itsensä että tehtävänsä – Villipihlajan  tehtävän – palvoo Metsälehmusta.
Tätä kirjaa sai todellakin lukea suu auki. Tapahtumien kulku oli pöyristyttävää enkä malta odottaa viimeistä osaa, sillä tarina jäi pahasti kesken. Holopaisen kirjoitustyyli on yksinkertaista ja helppolukuista, joten sivut toisensa perään vain kääntyivät eikä kirjaa olisi millään malttanut laskea kädestään. Lukaisinkin teoksen parissa päivässä, vaikka samalla tuli touhuttua yhtä sun toistakin jouluhommaa. Vähän surettaa, että Syysmaan tarina on lopuillaan, mutta toivon todella, että Holopainen aikoo jatkaa feministilinjallaan myös tulevaisuudessa. Hän on loistava fantasiakirjailija, joten luotan siihen, että hän ilahduttaa meitä vielä uusilla maailmoilla. Sitä odotellessa voisi lukea Syysmaa-sarjan ensimmäiset osat uudestaan…

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Cecelia Ahern - The Book of Tomorrow (Mitä huominen tuo tullessan)


Julkaisuvuosi: alkuperäinen 2010, suomeksi 2011
Luettu: lokakuu 2011
Sivumäärä: 420 (englanninkielinen pokkari)
Avainsanoja: maaginen realismi, perhesuhteet, salaisuudet
Kirja minulle: Stockmannin Hulluilta päiviltä.

Juoni: Tamara Goodwinilla on aina ollut kaikki haluamansa. Hänen perheensä on asunut Dublinissa varakkaalla alueella ja ystäväpiiri on ollut yhtä piloille hemmoteltu kuin hän itsekin. Sitten isä tekee itsemurhan, talo menee alta ja tytär joutuu äitinsä kanssa äidin veljen luo asumaan kauas maalle, jonne ei kulje edes julkisia kulkuvälineitä. Mukana on myös rempseä nunna, kirjastoautolla matkaileva Marcus ja seuraavan päivän tapahtumat kertova päiväkirja.


Omistan Ahernin kahdeksasta kirjasta seitsemän, koska uusin on vasta julkaistu enkä ole sitä ehtinyt hankkia. Tutustuin kirjailijaan PS. Rakastan sinua -elokuvan pohjalta, koska tarina kosketti ja kuulin, että elokuva erosi suurestikin kirjasta. Ahern on laadukas chicklit-kirjailija, jonka teoksissa on aina jotain maagisia piirteitä tavallisen arkielämän ohella. Suosittelen niille, jotka haluavat helpohkoa ja rentouttavaa luettavaa hyvällä kerronnalla.

The Book of Tomorrow alkaa rasittavalla kuvauksella kirjan päähenkilöstä, Tamarasta. Tyttö on 16-vuotias ärsyttävä teini, joka luulee kaiken pyörivän oman napansa ympärillä ja antaa itselleen todella pinnallisen kuvan. Hän on teräväsanainen ja tulistuu nopeasti, huutaa ja mesoaa ja valittaa aina, kun siltä tuntuu. Hän perustelee käytöstään sillä, että "helpottaa" muiden ihmisten elämää huutamalla näille, jotta he eivät kiintyisi häneen ja osaisivat siten paremmin päästää hänestä irti. Kirja on kirjoitettu minäkertojalla, joten hahmon "jalot" ajatukset ainakin tulevat hyvin esiin, mutta toisaalta taas hahmo itse pohtii, onko käytös aivan järkevää, mikä taas turhauttaa lukijan ajattelemaan, että "voisi nyt typerä teini ryhdistäytyä ja käyttäytyä aikuisemmin". Ahern sijoittaa romaaninsa aina Irlantiin, mutta Tamarasta syntyvä mielikuva on kyllä varsin hemmotellun amerikkalaislapsen kaltainen.

Päähenkilö ei luonnollisesti miellyttänyt, mutta toisaalta se taas antoi pontta jatkaa lukemista. Odotin hahmon kehitystarinaa ja olin kiinnostunut tietämään, mitkä tekijät saisivat tämän muuttumaan (toivottavasti) siedettävämmäksi tarinan loppuun mennessä. Tässä vaiheessa pitäisi varmaan sanoa se suuri "mutta", mutta kyllä Tamara loppujen lopuksi kehittyi ihan suht järkeväksi nuoreksi naiseksi, vaikka tekikin naiiveja virheitä, oli liian röyhkeän utelias ja itsepäinen milloin minkäkin asian suhteen. Häneen jopa jollain tapaa tykästyi tarinan edetessä.

Kirjassa käsitellään vahvasti perhesuhteita ja niihin kätkettyjä salaisuuksia. Vyyhti on erittäin suuri ja kirjan loppukohtauksia lukiessa mietin, onkohan Ahern haukannut tällä kertaa vähän liian suuren palasen. Muutama asia jäi hämäräksi ja kysymyksiä olisi esimerkiksi päiväkirjaa koskien runsaasti. Kirjan loppuratkaisut myös muistuttivat hieman suurtakin suurempia dramaattisia Hollywood-elokuvien lopetuksia, mutta toisalta ne eivät ainakaan kaikki olleet ennalta-arvattavia. Niiden tuoma loppuun asti säilynyt jännitys sai myös istumaan kirjan kanssa pitkiä toveja paikallaan, jotta kovasti vihjaillut salaisuudet saataisiin viimein päivänvaloon.

Loppujen lopuksi varsin koukuttava kirja, mutta ei Ahernin parhaimpia töitä. Kansi on kuitenkin varsin ihanan värinen, siitä suuri plussa!

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

John Ajvide Lindqvist - Ystävät hämärän jälkeen

Nimi: Ystävät hämärän jälkeen
Alkuperäinen nimi: Låt den rätte komma in
Kirjailija: ruotsalainen John Ajvide Lindqvist
Julkaisuvuosi: 2004, suomeksi 2008
Luettu: tammikuu 2011
Sivumäärä: 607
Avainsanoja: maaginen realismi, vampyyrit, pedofilia, verellä mässäily, kuolema, kauhukirjallisuus
Kirja minulle: Kyselin Livejournalin Bookish-yhteisöstä suosituksia kauhukirjoille ja tällaista ehdotettiin. Lainasin kirjastosta.

Juoni: Oskar on 12-vuotias koulukiusattu poika, joka on erityisen kiinnostunut murhatapauksista. Kun Blackebergin lähimetsästä löydetään kuiviinvuodatettu ruumis, Tukholman rauhallisen lähiön tapahtumat muuttuvat radikaalisti. Huhutaan rituaalimurhaajasta, ihmisiä katoaa ja uusia veritekoja ilmenee. Samaan aikaan Oskar tapaa naapurintytön Elin, joka ei ole aivan tavallinen: Eli haisee oudolta, kulkee rähjäisissä vaatteissa ja näyttäytyy pihapiirissä vain iltaisin. Kerronta saa sävyä usean eri henkilön näkökulmasta.


Tämä kirja oli pitkään luettavana, koska ehdin lukea välissä kaksi muuta kirjaa ja kolmattakin puoliväliin. Voinee siis sanoa, ettei kirjasta löytynyt sellaista koko juonen kannattelevaa koukkua, joka olisi saanut minut ahmimaan teoksen mahdollisimman nopeasti. Harmi sinänsä, koska tässä oli  myös hyvää ainesta. Huono puoli taas se, että hyvä kiinnostava aines rajoittui vain joihinkin osiin kirjaa, kun taas välillä teksti tuntui tyhjänpäiväiseltä ja liian moniulotteiselta. Tämän vaikutelman loivat useat eri henkilöhahmot, joiden näkökulmista tarinaa kerrottiin. En jaksa edes laskea, kuinka monta heitä oli, mikä on jo yksinään huolestuttavaa.

Kirjan päähahmo oli kuitenkin Oskar, vaikka välillä meni monta kymmentä sivuja, ettei poikaa näkynyt eikä kuulunut, kun tarinaa vietiin muilla hahmoilla eteenpäin. Oskar on sympatiaa keräävä aika säälittävä alakoululainen, joka haaveilee kiusaajiensa rankaisemisesta ja tykkää veitsileikeistä. Hän alistuu toistuvasti kiusaajiensa tahtoon ja kirjassa kuvataankin paljon pojan kehityskaarta, kun tämä tapaa uuden ystävänsä Elin. Eli auttaa Oskaria saamaan itseluottamusta nousta poikia vastaan ja onnistuukin siinä jossain määrin. Poika oli uskottava hahmo, kuvasi omaa ikäänsä realistisesti, vaikken jäärin pitänytkään siitä, että tämä varasteli kaupasta milloin mitäkin. Tosin se antoi toki lisää terävyyttä siihen, että Oskar halusi olla jotain, kun koulussa hän oli pelkkä mitättömyys. Pidin myös paljon hänen ja hänen äitinsä suhteesta, joka oli lämmin ja huolehtivainen, kun vietettiin yhdessä tavallisia koti-iltoja ja katsottiin tv:stä jotain tiettyä sarjaa, mutta antoi toisaalta myös pilkahduksia tavallisesta arjesta, kun Oskaria ärsytti äidin turha hössötys ja tylsät utelut. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja toimiva hahmo.

Muina näkökulmina toimivat muun muassa murhaaja, Oskarin vanhempi naapurinkaveri Tommy, joka pihistää kaikkialta ja välittää vähän kaikkea sekä naapuruston juoppojengin jäsenet. Kaikilla on oma osansa tarinassa, mutta ei ole kovin yllättävää, kuinka kirjailija vetää heidät hitaasti yhteen. Tarina on kuitenkin loppujen lopuksi ihan toimiva ja viimeinen kolmannes tekstistä menee mielenkiinnolla läpi, kun vyyhti kiristyy ja saavutetaan loppuhuipennusta.

Lähdin lukemaan tätä kirjaa kirjayhteisön suosituksesta, jossa tosiaan kyselin ehdotuksia hyville kauhukirjoille. Tämän kirjan luvattiin tarjoavan selkäpiitä karmiaa kauhua, joka oikeasti ällöttää ja saa niskakarvat pystyyn. No, minuun suurieleiset ja pikkutarkat verikohtaukset sekä muut kauhujutut eivät tepsineet - ehkä olen vain liian paatunut kirjallisuudelle. Eikä tämä kyllä aiheuttanut mitään pelokkaita ajatuksiakaan, mutta en ole kyllä helposti säikähtävä ihminen. Ehkä tätä ei kuitenkaan niille kaikista herkimmille tarvitse suositella.

"Pääsköön päivä sisälle ja ulos elämä."
Sydän ja sen alapuolella:
"Nähdään illalla. Eli."