Trudi Canavan - Black Magician -trilogia

Avainsanoja: magia, kuvitteellinen todellisuus, kevyt fantasia, ihmissuhteet, hyvä ja paha, matkustaminen, seksuaalivähemmistö, romantiikka, yhteiskunnan normit, opiskelu, vastoinkäymiset, väärinymmärrykset

Pari vuotta sitten luin Black Magician -trilogian ensimmäisen osan, The Magician's Guild. Silloin lukeminen oli melko tahmaista, mutta tarina kuitenkin sen verran kiinnostava, että kirja tuli luettua loppuun ihan halukkaasti. Tilasin trilogian kaksi seuraavaa osaa heti Adlibriksesta, mutta jostain syystä niihin ei sitten kuitenkaan tullut tartuttua saman tien. Viime joulukuussa kuitenkin ahmaisin kaksi seuraavaa osaa niin suurella intohimolla, että sitä harvoin tulee vastaan.

The Black Magician -trilogia kertoo slummeissa varttuneesta Soneasta, jonka maagiset voimat yllättäen heräävät eikä tyttö pysty kontrolloimaan niitä. Trilogia sijoittuu kuvitteelliseen Kyralia-maahan ja sen pääkaupunkiin Imardiniin, jossa koko Liittoutuneiden maiden yhteinen maagikkojen kilta pitää päämajaansa. Jokaisen maagisia lahjoja omaavan täytyy mennä kiltaan koulutettavaksi, mutta koska maagikot kohtelevat slummin asukkaita huonosti, Sonea ei tahdo liittyä kiltaan. Hän yrittää paeta häntä etsiviä maagikkoja, mutta kun magia alkaa purkautua hänestä hallitsemattomasti, hänen täytyy päätyä killan hoteisiin.

Ensimmäinen kirja kertoo Sonean tiestä killan jäseneksi. Korkeiden sukulinjojen ulkopuoliset jäsenet eivät ole koskaan päässeet kiltaan, joten Sonean tapaus aiheuttaa suurta kuohuntaa maagikkojen keskuudessa. Tarinan pääjuoni on varsin ennalta-arvattava, mutta siihen mahtuu paljon yllättäviä käänteitä ja lisämausteita, jotka tekevät kerronnasta mielenkiintoisen.

Toisessa kirjassa Sonean tarina jatkuu killan oppilaana, noviisina. Opiskelu ei ole helppoa, kun luokkatoverit kiusaavat ja välttelevät häntä. Kerrontaan tulee myös oleellisesti mukaan Lord Dannyl, joka ylennetään killan suurlähettilääksi Elyneen, Kyralian naapurivaltioon. Dannylin tehtävänä on hyvien suhteiden ylläpitämisen lisäksi tutkia killan High Lordin, Akkarinin, menneisyyttä, joka osoittautuukin rikkaammaksi kuin on yleisesti tiedossa.

Kolmannessa kirjassa tarina tiivistyy, kun Sonea oppii koko ajan uutta, tietoa joka ei aina ole aivan sallittujen luettelossa. Mitä on tarkasti salattu higher magic?

Trudi Canavanin kirjoitustyyli on koukuttavaa ja jouhevasti etenevää. Kerronta on tarkkaa, mutta ei kuitenkaan junnaa paikallaan, ja palasia palapeliin tiippuu joka suunnasta niin, että tarina muodostuu koko ajan koukuttavammaksi ja koukuttavammaksi. The Novice ja The High Lord olivat molemmat niitä kirjoja, joita ei millään halunnut päästää käsistään, mutta lukeminen oli pakko välillä keskeyttää, koska ajatus sarjan loppumisesta oli liikaa. Loistava trilogia.

Sarjasta löytyy niin kevyttä fantasiaa, ihmissuhdedraamaa kuin vähän perinteisempää romantiikkaakin. Suuri lisäplussa sille, että tarinassa nähdään myös niitä hieman marginaalisempiakin suhdekuvioita. Hahmoja ja näkökulmia on useita, ja tarinaa kerrotaan useasta paikkaa. Rakenne on lineaarinen, vaikka toisinaan lukija tietääkin enemmäin kuin kirjan henkilöt. Mystiikkaa on kuitenkin paljon ilmassa eikä trilogia suinkaan paljasta kaikkea. Sille nimittäin on tarjolla jatkotrilogia, jonka ensimmäisen osan olen lukenut. Siitä sarjasta lisää myöhemmin.

Suosittelen sarjaa kevyen fantasia ystävälle, joka pitää jännittävistä juonenkäänteistä sekä tavanomaisesta draamakerronnasta. Mitään Canavanin kirjoja ei ole suomennettu, mutta kirjat saa helposti tilattua useammankin suomalaisen nettikirjakaupan sivuilta. Ei mene rahat hukkaan.

Muuten: Kirjat on nimetty hyvin, mutta näiden kyseisten versioiden kansikuvat sen sijaan ovat täysin kryptiset eivätkä sovi tarinaan mielestäni ollenkaan. Valkeat pelkistetyt kannet ovat paljon hienommat, mutta totta kai myös maksavat enemmän.

J. R. R. Tolkien - Hobitti

Julkaisuvuosi: englanniksi 1937, suomeksi 1985
Sivuja: 328
Avainsanoja: fantasia, seikkailut
Kirja minulle: Hobitti-elokuvan innoittamana lainasin kirjan kaverilta.

Kirjan takakannesta:
Bilbo Reppuli on hobitti, kääpiötäkin pienempi olento. Hän rakastaa mukavaa elämää ja hyvää ruokaa ja inhoaa kaikenmoisia seikkailuja. Bilbon rauha häiriintyy, kun hänen luokseen saapuvat velho Gandalf ja kolmetoista kääpiötä. He ovat lähdössä etsimään aarretta, joka on muinoin kuulunut kääpiöille ja jota nyt vartioi hirmuinen lhoikäärme. Ennen kuin Bilbo aavistaakaan, hän on mukana matkalla vaarallisille vuorille, kohti huikeita seikkailuja.


Minulla on ollut viimeiset kymmenen vuotta tavoitteenani lukea TSH-trilogia läpi. Tähän mennessä olen saanut kahlattua Sormusten ritarit alusta loppuun niin sinnikkäästi lukien kuin äänikirjaa kuunnellen. Kaksi tornia on jo aloitettuna, mutta olen tainnut koskea siihen viimeksi kaksi joulua sitten... Tolkienin raskas, moniulotteinen ja hyvinkin polveileva ja yksityiskohtainen kirjoitustyyli kun ei oikein tuppaa meikäläiseen uppoavan.

Rakastan kuitenkin TSH-leffoja, ja tietenkin Hobitin elokuvaversio piti käydä katsastamassa. Järkytyksekseni sekin oli jaettu moneen osaan, joten otin nyt itseäni niskasta kiinni ja lainasin kirjan kaveriltani saaden häneltä vakuutteluja siitä, ettei tämä teos ole yhtään niin raskaslukuinen kuin itse triologiat. Varuillani aloitin lukemisen, pääsin leffassa jäätyyn kohtaan ja sitten lukeminen olikin yllättäen hyvinkin ihastuttavaa! Olen tottakai tietoinen Tolkienin hienoista kirjoittajanlahjoista itsekin niitä lukeneena, mutta niiden kiinnostavuus kestää vain niiden kohtausten ajan, joissa oikeasti tapahtuu jotain... Siksi Hobitti onkin minulle varsin ihana kirja, sillä siinä tapahtuu koko ajan jotain! Minä kaipaan meteliä ja melskettä, kun luen.

Oli oikein mukava tutustua Bilbon maailmaan, kun siitä oli jo TSH:jen kautta saanut kuulla yhtä sun toista. Nytpä tiedän, miten Bilbo sai Sormuksen sormeensa ja mistä ne pari kullalla ja hopealla lastattua arkkua ovat peräisin, samoin kuin Piikki-miekka sekä kääpiöiden upea sotisopa! Kääpiöt olivat hauskaa matkaseuraa, ja Gandalfista olen pitänyt aina. Lisäksi teoksessa oli paljon Tolkienille tuttuja sävyjä, kuten hobittien ja kääpiöiden suuri rakkaus ruokaan, erilaisia lauluja monelta eri rodulta ja Rivendellin rauhoittava kauneus, jotka saivat minut nauttimaan kirjasta todella paljon.

Teoksessa oli useita taistelukohtauksia, mutta minua miellytti se, ettei niitä kaikkia kuvailtu kauhean tarkasti saatikka sitten että Bilbo olisi ollut niissä kaikissa keskipisteenä. Pidin päähenkilöstä hyvin paljon, varsin sympaattinen ja hyväluontoinen pikku hobitti, jolla oli pienen otuksen mietteet ja huolet. Erityisesti rauhaarakastavuus tuli hahmosta hyvin selville.

Elokuvaversioon on ilmeisesti otettu muualtakin vaikutteita kuin Hobitista ja oli mukava saada lukea se oikea tarina läpi. Odotan jo mielenkiinnolla, mitä kaksi seuraavaa Hobitti-elokuvaa tuovat tullessaan. Ehkä tämä potkaisisi minut taas Kahden torninkin pariin.

Anu Holopainen - Matkalaiset

Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 367
Avainsanoja: fantasia, naisten asema, matkustaminen, pahuus, salaperäiset voimat, kasvaminen
Kirja minulle: Kirjastosta pitkään haluttuna.

Kirjan takakannesta:
Punatertun kylä on jäänyt taakse, ja karkotetut ovat rakentaneet kotinsa metsän suojiin. Nuoreksi naiseksi varttunut Yvana ja Loranan hylkäämä poika, Marrkah, kaipaavat eristyneiltä kotinurkilta suureen maailmaan. He lähtevät kohti rannikkokaupunkia haaveenaan matka Kesämaahan saakka, mutta suunnitelmiin tulee mutkia, kun kuvioihin ilmaantuu Syysmaan häiläilemättömin rikospäällikkö. Myös Yvanaa kauan sitten koskettanut paha voima alkaa jälleen kasvaa, ja seuraukset ravisuttavat koko Syysmaata. Villipihlajan opetuksille selkänsä kääntänyt Zarakin saa yllättävän vieraan.


Tämä kirja on roikkunut kirja-arvostelulistallani heinäkuun lopusta saakka, mutta aikataulut ja muisti eivät ole osuneet yhteen. Nyt kuitenkin sanon kirjasta edes jotain, sillä Anu Holopainen on suosikkikirjailijoitani ja pidän Syysmaa-sarjasta kovasti.

Matkalaiset on Syysmaa-sarjan kuudes ja viimeinen osa, ja se kerää mukaan tarinaan kaikki vanhat hahmot. Alkuperäiset Welman tytöt ovat taas oleellisesti tapahtumissa mukana, vaikka tarinaa johtaakin nuorempi sukupolvi ja heidän seikkailunsa ja päämääriensä tavoittelu. Teos nostattaa valtavan halun palata taas sarjan ensimmäisiin osiin muistoja verestämään, ja aionkin sen tehdä heti, kun kirjapinot ja aikataulut antavat myöten.

Matkalaiset on muihin sarjan osiin verrattuna paljon seikkailuhenkisempi ja tapahtumarikkaampi. Kunnon perinteiseen fantasiakirjamaiseen tapaan sarja lopetetaan näyttävillä teemoilla: mukaan astuvat sotaisuus, orjuus sekä hyvän ja pahan vastakkainasettelu. Loppu on melko perinteinen ja ennalta-arvattava, mutta sopii konseptiin hyvin. Teoksen viimeiset sivut jättävät huulille haikean hymyn, kun hahmojen tarinat jäävät vielä avonaisiksi ja lukijan oman mielikuvituksen varaan.

Ihan mukava teos. Hanakasti tämän läpi lukaisi ja jätti sinänsä kaipaavan tunteen rintaan. Yksi tarina on taas lopussaan eikä enää ole uutta kirjaa, jota odottaa. Olisin ehkä toivonut Holopaiselta jotain vähän räväkämpää lopetusta (varsinkin, kun edellinen osa, Varjoja, lopetti niin jännittävään kohtaan), joka olisi erottanut kirjan muiden osien tavoin nuorisofantasian valtavirrasta, mutta kyllähän tämän tällakin tavoin pureskelee. Laimea loppu, mutta ymmärrettävä ja sopii sarjaan ihan hyvin. Toivon, että Holopainen aloittaa jonkun uuden fantasiasarjan kirjoittamisen mitä pikimmiten.

Sami Hilvo - Viinakortti

Julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 208

Avainsanoja: sotaisa Suomi, seksuaalinen suuntaumus, salattu rakkaus

Kirja minulle: Kirjastosta: Pekka Haaviston presidenttikamppanjaan liittyneestä blogitekstistä bongattu kirja

Kun isoäiti kuolee, siirtyy Mikael asuttamaan vanhaa mummolaansa. Jo aikaisemmin menehtyneen isoisän kaapeista löytyy menneisyydestä asioita, joista kukaan ei ole puhunut: viinakortin välistä lämminhenkinen kuva Urhosta ja Toivosta, nippu sota-aikaisia kirjeitä. Mikael tuntee uutta yhteenkuuluvuutta isoisänsä kanssa, kun paljastuu, että myös tämä on ollut homo.
      Pojanpoika kaataa konjakkilasin toisensa jälkeen, kun menneisyydessä isoisä on hakenut lohtua ja turvaa Toivon sylistä. Sami Hilvon Viinakortti on tarina sota-ajan salatusta rakkaudesta, kielletyistä tunteista, kulissien ylläpidosta samoin kuin nykyajassa elävän nuoren miehen matkasta itsensä hyväksymiseen.


Pistin kirjan lukulistalle, koska teoksen sanottiin kertovan toisenlaisen tarinan Suomea puollustaneesta sotilaasta. Homokirjallisuus kiinnostaa, vaikka harvoin ne tarjoavat mitään uutta - kuten ei tämäkään.

Kirja oli nopealukuinen ja olisi ehkä ansainnut vähän paremman huomion kuin mitä sille annoin. Pläräsin sivuja eteenpäin, sillä kirja poukkoili yhden kahden sivun pätkissä Urhon tarinasta Mikaelin sanottaviin. Olisin mieluummin keskittynyt yhteen tarinaan vähän pidemmäksi aikaa, nyt kokonaisuudesta jäi vähän paloiteltu kuva. Toisaalta taas kertomistahdille oli syy, sillä kohtaukset, joilla näitä kahta tarinaa kerrottiin, olivat todella pieniä eivätkä siis varsinaisesti jääneet kesken toisaalle siirryttäessä.

Wikipedian mukaan "teos pohjautuu paljolti Kansallisarkistossa säilytettäviin sotapäiväkirjoihin ja kahden rintamasotilaan väliseen kirjeenvaihtoon - -." Surullista. Minua on aina koskettanut salattu, kielletty rakkaus, jolle kukaan ei anna hyväksyntää, joten siinä mielessä Urhon ja Toivon rakkaustarina on varsin lähellä omia mielenliikkeitäni. Eihän sota-aikaan sijoittuvassa homorakkaudessa voi mitenkään olla mitään muuta onnellista kuin lyhyet salatut hetket rakkaan kanssa, joista ei kuitenkaan voi kellekään inahtaa. Kulissit ovat sydäntäriipaisevaa luettavaa, kun kaiken pitäisi olla aivan toisin.

Hilvo saa hatunkohotukseni käyttämästään kielestä. Sitä oli miellyttävä ja sujuva lukea, sopi tarinan tyyliin. Kahden miehen välistä rakkautta kuvataan kursailematta varsin suoraan ja aika rajuja sanoja käyttäen. Seksin kuvailu kaunokirjallisuudessa on aina mielenkiintoista, sillä toisinaan se ohitetaan kokonaan vain pienellä vihjauksella, kun taas toisinaan, kuten tässä, yllytään kuvailemaan itse aktia: siiihen johtavia, sen aikaisia ja sen jälkeisiä tapahtumia ja tuntemuksia. Hilvon sanat maalaavat kuvan kahdesta mielestä, jotka haluavat toisiaan fyysisesti mutta osoittavat myös hellyyttä toisilleen välittävin kosketuksin ja katsein. Minusta varsin inhimillinen ja todentuntuinen kuvaus.

Ihan mukava kirja, mutta jostain syystä odotin jotain enempää. Olihan tässä kuvaus siitä, että myös niin heteronormatiivisen Suomen armeijan joukossa on ollut ja on yhä homoja, mutta minulle Mikaelin osuus tarinassa jäi lähinnä tarinankertojaksi ja ryyppääjäksi satunnaisin homokohtauksin. Aika laimeaa. Olisi ehkä pitänyt lukea vähän rauhallisemmin.

Katja Kettu - Kätilö

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 348

Avainsanoja: suomalaisuus, sota-aika, rakkaus, uskonto, rankat aiheet

Kirja minulle: tädiltä lainassa

Kätilö kertoo tarinan Lapin sodasta, jonka alussa suomalainen kätilö ja saksalainen SS-upseeri kohtaavat ja rakastuvat. Tapahtumat ehtivät kulkea lähes vuoden päivät, joiden aikana ehditään kokea monenlaisia synnytyksiä, katsoa useita surullisia ihmiskohtaloita ja nähdä, mitä ihminen on valmis tekemään rakkauden vuoksi. Suomikaan ei ollut aivan viaton toisen maailmansodan temmellyksissä.

Automatka pääkaupunkiseudulta pohjoiseen kestää kymmenisen tuntia, ja täti tarjosi aamulla luettavaksi uutta Kätilöä. Tästä kirjasta olen kuullut ja lukenut paljon, koska hyvin moni kirjabloggaaja on tähän jo tutustunut. Lukemisen arvoinen kirja, kaikki ovat toitottaneet. Lähdin tutustumaan teokseen kuitenkin vähän nihkeästi, koska teemamaailma ei ole omaani, tapahtumat eivät vaikuttaneet mielestäni kauhean kiinnostavilta ja ennen kaikkea, kansi on ruma.

No, olihan tämä loppujen lopuksi ihan luettava teos. Suurimman hehkutuksen saa ehdottomasti Ketun käyttämä kieli: teoksen vuoropuhelut käydään Lapin murteella, mikä on elävää, leveää ja sanastoltaan hersyvää. Yleiskielellä kirjoitettuna tämä olisi ollut huomattavasti tylsempi kokemus.

- Saat pensalippuja.

- En mie tartte, met saame sakemannien pensat.

- Auta.

- En mie voi.

- Voit sie. Sie voit järkätä.

- Vaan en järkhää. Ei se ole ihimisen paikka.

- Kylä mie pärjään.

Muutenkin sanavalinnat ja ilmaisut ovat välillä todella rivoja ja rankkoja, mikä lisää tapahtumien kuvailun mielenkiintoa ja ainakin minulla kohensi lukumukavuutta huomattavasti. Kätilö käytti paikka paikoin todella voimakkaasti eri synonyymejä (suurimmalta osin hyvin puhekielisiä ja murteellisia) kuvaamaan jotain samaa asiaa, kuten esimerkiksi kuvaamaan huoramaista naista.

Supersuuri plussa tulee myös totta kai siitä, että kirjassa puhuttiin Saksasta ja mukana oli myös saksankielisiä ilmaisuja ja repliikkejä!

Tämä olisi varmasti hetkauttavaa luettavaa niille, jotka ovat kokeneet Lapin sodan, taikka niille, jotka pitävät Suomen osuutta Saksan hirmuteoissa mitättömänä. Voisi olla paljon pureskeltavaa, koska tarina perustuu tositapahtumiin: vankileireihin ja saksalaissotilaiden sotamorsiamiin.

Tapahtumia ei esitetä kronologisessa järjestyksessä, mikä sinänsä antaa lukijalle vähän lisäpurtavaa muttei toisaalta pidätä jännitystä yllä loppuun asti. Näkökulmia on kolme, kätilön, tämän rakkaan ja lisäksi Kuolleen Miehen vuonon mökissä elelleen vakoojamiehen kirjekokoelma tyttärelleen. Teoksen alussa tapahtumien kulku on epäselvää, mutta tarjoaa tyydytyksen tunteen, kun tarinassa päästään eteenpäin ja palasia alkaa tulla lisää. Kirja ei ainakaan tuota pettymystä loppuratkaisujen suhteen, vaan ne tuntuvat jopa jossain määrin realistisilta – paljon dramaattisempiinkin lopetuksiin kun olisi myös mahdollisuus.

Ketun Kätilö on rakkaustarina sodan keskellä, jossa on hyvin paljon erilaisia uhrauksia. Sinällään ymmärrän, miksi niin moni tästä kirjasta pitää, mutta toivon, että ehdin tälle vuodelle lukea vaikuttavampiakin suomalaisia romaaneja.

Bo Carpelan - Kesän varjot

Julkaisuvuosi: 2007 
Kesto: 5 h 50 min
Avainsanoja: vanhuus, menneisyys, lapsuus, muistot, sota-aika
Kirja minulle: Herätteenä kirjaston äänikirjahyllystä

Bo Carpelanin Kesän varjot voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2005. Teos kertoo Matthiaksesta, joka vanhana, lähes eläkeikään ehtineenä miehenä palaa Bergiin, taloon, jossa lapsena tuli vietettyä aurinkoisia kesäpäiviä.
     Kirja jakautuu neljään osaan, joissa kaikissa käydään läpi niin nykyhetkeä, jossa vanhat ihmiset pohtivat maailman menoa ja muistelevat menneitä, ja palataan menneeseen, jolloin lapset vielä leikkivät ja sota oli varjona päiden yllä.


Halusin tutustua Carpelanin johonkin teokseen, ja Finlandia-voittaja sattui silmään äänikirjahyllystä. Tätä aiemmin tuttavuuteni äänikirjoihin on rajoittunut  Harry Pottereiden kuuntelemiseen Stephen Fryn lukemana (joka tekee aivan loistavan suorituksen, suosittelen!) sekä Sormusten ritarit -teokseen, jonka sain vuosien aikana hiellä ja tuskalla kahlattua läpi niin luetussa kuin kuunnellussa muodossa. Molemmat tuttavuudet olivat jo kertoneet minulle, että äänikirja vaatii kuuntelijaltaan paljon: täytyy koko ajan keskittyä ja pinnistellä lukijan äänen mukana, ja menetetyt hetket pysyvät menetettyinä, sillä äänitteen kelaaminen takaisinpäin kestää totta kai huomattavasti kauemmin kuin jos joutuisi lukemaan kirjasta jonkun kappaleen uudestaan, kun ajatukset olivat vaellelleet muualla...

Eli joo, sanon suoraan, että tämä äänikirjahomma ei tosiaan ole minun juttuni ainakaan tällä hetkellä. Olen ilmeisesti aivan liian tottunut kuuntelemaan musiikkia mp3-soittimellani, ja silloin musiikki vain velloo ympärillä eikä siihen tarvitse keskittyä. Niin kävi, että metrossa ja bussissa istuessani, ja jopa kävellessäni, huomasin aina ajattelevani ihan muuta kuin sitä tarinaa, jota korviini juuri luettiin. Aivotoimintani on liian aktiivista tällaiselle "lukutavalle".

Siispä en saanut tästä teoksesta juuri mitään irti. Lukijan ääni oli ihan miellyttävä, ja hän luki sopivalla tahdilla, mutta tarina tuntui aika pitkäveteiseltä ja huomattavasti pidemmältä kuin mitä se luultavasti oikeasti onkaan (ainakin päätellen kirjan koosta). Muutenkin Carpelanin kirjoitustyyli ei todennäköisesti olisi iskenyt minuun edes kirjana luettaessa, sillä miehen kerrontatapa on melko verkkaista, ja minä taas tykkään enemmänkin minimalismin suuntaisesta tyylistä.

Tarina ei oikein onnistunut tempaisemaan mukaansa, ja taisin bongata kirjasta vain yhden mielenkiintoisen hahmon. Järd on nuori opiskelijanainen, joka vaikutti todella iloiselta, pirteältä sekä positiivisesti ja optimistisesti ajattelevalta ihmiseltä. Hän jutteli hyväntuulisesti vanhojen ihmisten kanssa, ja eritoten minulle muistuu mieleen yksi kohta (jonka vahingossa kuuntelin kaksi kertaa, kun en muistanut, missä olin menossa...), jossa Järd juttelee Matthiaksen ja Sonjan, Matthiaksen nuoruudenystävän, kanssa musiikista, kirjallisuudesta ja maailmasta yleensä.

Teos hyppeli ajasta toiseen, ja äänikirjana kuunneltuna vaihdokset olivat toisinaan vähän hämmentäviä. Varsinkin, kun unohdin välillä kuunnella ja sitten saikin miettiä, että missäs nyt liikutaan. Mutta se on kyllä ihan oma vikani! Miljöönä tässä kirjassa toimi pääasiassa Berg, suuri vanha kartano, jota nykyaikana ollaan jo purkamassa mutta jossa Matthias viettiä lapsena paljon aikaa. Luulen, että enemmällä keskittymisellä olisin ollut hyvinkin kiinnostunut menneestä ajasta, koska osa tarinaa sijoittui suunnilleen talvi- ja jatkosotien aikaan. Erityisesti lapsen näkökulma olisi ollut varmasti kiinnostava. Nyt kyllä vähän harmittaa, että sivuutin tämän.

Kirjasta huomasi, että se sijoittui suomenruotsalaiseen ympäristöön. Nimet olivat ruotsipainotteisia, ja myös kartanoympäristö ja vähän parempi asema yhteiskunnassa välittyivät mieleeni asti. En ole paljoa tutustunut suomenruotsalaiseen kirjallisuuteen, joten tämä oli kiva virkistys sillä saralla! Kirjavan kammarin suomenruotsalainen lukuhaaste saa tältä erin vähän jatkoa.

Ehkä annan Carpelanille vielä toisen, kunnollisen yrityksen vakuuttaa minut. Täytyyhän herrassa jotain olla, kun palkintojakin on tippunut.