Nelli Hietala - Lintujen käytännöllisyydestä

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 143

Avainsanoja: novellikokoelma, suomalaisuus, humoristisia elämänohjeita

Kirja minulle: Kirjaston uutuushyllystä

Nelli Hietalan novellit ovat tarkkanäköisiä ja lämpimiä huomioita tutuista asioista: kahdestaan nukkumisesta, sääntöjen noudattamisesta, henkisen taakan kantamisesta ja lintujen käytännöllisyydestä. Arkipäiväiset ilmiöt näyttäytyvät uudela tavalla, viiston huumorin ja fantastisen kautta.


Tämä on MUST READ -teos. Siis ihan oikeasti, olen tosissani. Must read. Harvoin tulee kirjastosta lainatun kirjan kohdalla tunne, että "hitto, tämä on pakko saada itselle". Nyt pitää metsästää tämä jostain omaan kirjahyllyyn, koska tahdon tämän kirjaksi, joka luetaan vähintään kerran vuodessa.

Nelli Hietalan novellikokoelma koostuu parin sivun mittaisista ironisen humoristisista novelleista, joissa puidaan esimerkiksi sitä, millaisia erilaisia nukkujia on olemassa, kuinka eksyä oikeaoppisesti, millaisia tervehtijöitä on ja miten heihin tulee suhtautua ja miltä vanhasta nojatuolista tuntuu, kun se viettää aikaansa ullakolla pölyttymässä. Mukaan mahtui myös täysin merkitön novelli Merkitön sekä totta kai kirjan nimikkonovelli Lintujen käytännöllisyydestä, jossa kerrottiin muun muassa, kuinka tietyn linnun avulla pääsee helposti johonkin tiettyyn paikkaan, kun vaan hyödyntää lintulajille ominaisia piirteitä.

Teosta luki ehdottomasti koko ajan pilke silmäkulmassa, mutta samalla saattoi bongailla joitain hyvin osuvia huomioita suomalaisista ja suomalaisuudesta. Esimerkiksi tervehdysnovellissa (jonka nimeä en valitettavasti enää muista) oli tällainen pätkä (ja monta muutakin), joka osui ja upposi:

Usein näennäisen huolettoman kädenheilautuksen takana lymyääkin vaarallisempi lähestymisyritys, joka sisältää monimutkaisempia vaateita, kuten toiveita rahasta, rakkaudesta, suosituksesta, nimikirjoituksesta, seksistä, talkooavusta tai muista hyödykkeistä. Usein käykin niin, että mikäli tervehdittävä aavistaa tervehdyksen takana tällaisia epäilyttäviä motiiveja, hän jättää vastatervehdyksen suorittamatta.

Tuli tunne, etten ainakaan ole yksin analysoidessani sitä, miten ihmisiä tervehditään, ketkä tervehtivät minua ja, eritoten, keitä minä tervehdin oma-aloitteisesti ja hyvillä mielin.

Harmittaa todella, että opiskelijabudjettini karsastaa uutena ostetun kirjan hintaa, mutta ehkäpä vielä. Sillä välin tulen hehkuttamaan tätä mahdollisimman monelle ihmiselle ja oikein HUUDAN, että suomalaiset ovat oikein loistavia novellisteja.

Sari Vuoristo - Säätiedotus merenkulkijoille

Julkaisuvuosi: 2007
Sivumäärä: 231 (kovakantinen)

Avainsanoja: luonto, perhe, rakkaus, ystävyys, rankat aiheet (kuolema), suomalaisuus, meri ja sen läheisyys, matkustaminen

Kirja minulle: Kirjaston novellihyllyltä

Sari Vuoriston novellikokoelma Säätiedotus merenkulkijoille sisältää kymmenen novellia, jotka jollain tapaa kaikki käsittelevät merta: sen läheisyyttä ja merkitystä elämässä, miten se koetaan ja miten se ilmenee jokapäiväisessä arjessa.
     Miljöönä toimii Suomen lisäksi myös Grönlanti, Kreikka ja Espanja. Yhdessä novellissa palataan juuri kahden vuoren purjehdusmatkalta kotiin, toisessa keski-ikäinen mies potee sairaalloista vesipelkoa, ja kolmannessa käsitellään perheväkivaltaa.
     Novelleja merestä ja rakkaudesta.


Koppasin tämän teoksen mukaan ennen kaikkea Merten äärellä -haastetta silmällä pitäen. Sillä on hauska merikartta-kansikuva sekä varsinkin radiouutisista tuttu "Luvassa säätiedotus merenkulkijoille" -nimi.

Vuoristo kirjoittaa hyvin ja elävästi. Novellit ovat ehjiä kokonaisuuksia, jotka eivät yhtä lukuunottamatta jääneet häiritsevästi kesken. Joidenkin novellien kanssa koin hämmentävän yllätyksen, kun luulin tarinan jo loppuvan mutta se jatkuikin seuraavalla sivulla. Yleensä novellien kanssa tuppaa olemaan toisinpäin. Vuorinen on myös keksinyt mukavan erilaisia tilanteita, joissa meri on mukana - meri on usein hyvin fyysisesti läsnä, mutta joissain novelleissa se esiintyu ennemminkin ajatuksena ja mielentilana.

Lempinovellikseni nousi ehdottomasti Tyhjyys. Siinä nuori aikuinen nainen on Grönlannissa tuhlaamassa juuri äskettäin kuolleen isänsä firman rahoja seilaamalla kerta toisensa jälkeen viikkoja Jäämerellä jonkin turisti- ja rahtilaivan kyydissä. Hänen veljensä lekottelee Goan auringossa ja hän pohtii, miksi valitsi matkakohteekseen arktisen ilmaston. Pidin kauheasti kylmyyden tunteesta ja tummasta vedestä, ja muutenkin novellin tunnelma oli sellainen, että haluaa käpertyä nojatuoliin viltiin sisään ja pohdiskella syntejä syviä.

Keula karahtaa jäihin, pysähdymme, jää rouhii terästä, on selvää, että matkamme päättyy tähän. Olemme lähellä rantaa, mannerjäätikön reunaa, ravintolan vieressä seinällä on kartta jota hallitsee suuri valkoinen autiomaa. Tutkimaton, siinä lukee Olen katsellut sitä useasti, miettinyt kuinka helppoa ihmisen oikeastaan on kadota, jos todella haluaa.

Mielenkiintoinen novelli oli myös Ankkuripaikka, jossa käsiteltiin perheväkivaltaa. Nuori pariskunta on jollain Suomenlahden saarella viettämässä rauhallista loma-aikaa, kun naapuriin parkkeeraa purjehtija, jonka kyydissä on punakasvoinen kaljamahainen äijä, joka huutaa vaimolleen käskyjä kuin orjalle. Tekstissä parisuhdeväkivaltaa käsiteltiin myös vähän toisesta kulmasta kuin yleensä. Tämän luettua tuli vähän selkäpiitä karmiva olo.

Sumu-novellissa käsiteltiin nuoren naisen ja vanhan miehen välistä rakkautta; Paluussa Tiia ja Sepe olivat juuri palanneet kahden vuoden purjehdusmatkalta eikä yhteiselo ollutkaan enää niin maittavaa kuin ennen matkaa ja suuria kokemuksia; Ithakan ohi kertoi miehestä, joka hyppäsi risteilijäaluksen kyydistä Kreikassa, ja tämän naisystävästä, joka koetti huolehtia rakastetustaan. Kaikissa novelleissa käsiteltiin jollain tapaa rakkautta, ja vesi taikka meri liittyivät siihen aina jollain keinolla.

Vuoriston novelleissa häiritsi välillä se, ettei hahmoihin samaistuminen ollut ainakaan minulla usein kauhean helppoa. Useissa novelleissa käsiteltiin purjehdusta, mikä nyt ylipäänsä on sellainen harrastus, johon tarvitsee paljon rahaa, ja eräänlainen porvarillinen ja varakas sivumaku sävytti koko teosta. Kaivopuiston alueella liikuttiin ahkerasti. Ei sillä, etteikö minulla nyt haluttaisi päästä jonkun pienen paatin kyytiin kokeilemaan Suomenlahden vesiä!

Novellit ovat selkeitä ja helppolukuisia. Teoksen yleinen jälkimaku on hyvä, vaikken kaikista novelleista niin pitänytkään. Jos haluaa mereistä tunnelmaa, suosittelen ehdottomasti.

Laura Honkasala - Lumen saartama kahvila

Julkaisuvuosi: 2002
Sivumäärä: (kovakantinen)

Avainsanoja: perhe-teema, naiseus, kasvaminen, vanhempi-lapsi -suhde, teini-ikä, rakkaus, ihmissuhteet

Kirja minulle: Kirjaston novellihyllystä

Laura Honkasalon novellikokoelma sisältää yksitoista novellia, jotka käsittelevät naiseutta ja äitiyttä sekä naiseksi kasvamista. Päähenkilöinä ovat pääasiassa nuoret naiset, mutta näkökulmaa tarjoaa muun muassa myös pieni viisivuotias tytär. Miljöönä esiintyy Suomen lisäksi myös Espanja, Englanti, Saksa sekä Italia.


Novellikokoelmat pyrkivät vetämään huomioni puoleensa. Tällä opuksella oli mukava nimi ja olen tullut todenneeksi, että suomalaiset kirjoittavat hyviä novelleja. Niitä on mukava lukea, sillä ne ovat pääasiassa vain muutaman kymmentä sivua pitkiä ja sopivat siis hyvin välipaloiksi.

Täytyy heti alkuun sanoa, että tässä kokoelmassa häiritsi ainoastaan se, että sohvalla kirjoitettiin "sohvassa". Se hyppäsi joka ikinen kerta silmiin ja hämmennyin miettiessäni, oliko kirjan oikolukija oikeasti hyväksynyt sellaisen muodon julkaisuun. Muuten jokainen tarina oli omalla tavallaan kiinnostava ja miellyttävä lukea (paitsi kahdessa eri novellissa oli samanniminen henkilö, mikä tuntui tylsältä).

Omiksi suosikeikseni nousivat novellit Lumen saartama kahvila, Joustoluotto sekä Viillot.
     Lumen saartamassa kahvilassa miljöönä toimi kahvila Helsingissä sekä Berliini. Kuten olen (aika usein) maininnutkin, rakastan Saksaa ja luen siitä mielelläni. Siispä tämä pieni yllätys oli erittäin mieluinen. Päähenkilö Sini tuskailee, koska on rakastunut entiseen parhaaseen ystäväänsä, joka ei välitä hänestä ollenkaan, ja hänen paras ystävänsä taas on rakastunut häneen.
     Joustoluotossa kertojarooleissa toimii pienen Katrin äiti sekä tytär itse. Tarinaa lukiessa tuli sääli pientä Kartia, joka odotti päiväkodissa kiireistä äitiään hakemaan häntä. Toisaalta sympatiat olivat myös äidin puolella, kun hän yritti kiirehtiä tyttärensä luokse ajoissa, mutta työkiireet eivät aina vain antaneet periksi. Novellissa oli mielestäni valittu hyvin kaksi eri näkökulmaa.
    Viillot kertoo Englannissa vaihtovuotta viettävästä Petrasta, joka on paennut ahdistavaa tilannetta vieraaseen maahan. Hän viiltelee ja on löyhässä suhteessa paikallisen opiskelijapojan kanssa, mutta nuori nainen innostuu kunnolla vasta sitten, kun hän pääsee mukaan bänditoimintaan. Pidin tässä novellissa siitä, miten viiltely oli tuotu esiin. Tosin oli surullista, ettei oikein kukaan välittänyt.

Honkasalo kirjoittaa kieltä, jota on miellyttävä lukea. Kerronta on tarpeeksi kevyttä, mutta ei jää kuitenkaan sisällöttämäksi. Pidin tästä kokoelmasta kovasti.

Zinaida Lindén - Nuorallatanssija

Julkaisuvuosi: ruotsiksi (Lindanserskan) 2009, suomeksi 2009
Sivumäärä: 179 (kovakantinen)

Avainsanoja: suomalaisuus, maahanmuuttajat, perhe, rakkaus, romanssi, novellit

Kirja minulle: Kirjaston Suomalaisia novelleja -esittelyhyllystä

 

Zinaida Lindén on syntynyt Venäjällä, missä hän valmistui filosofian maisteriksi pääaineenaan ruotsin kieli ja kirjallisuus, mutta asunut jo kahden vuosikymmenen ajan Suomessa. Hän kirjoittaa ruotsiksi mm. romaaneja, novelleja sekä artikkeleita ja kolumneja.

     Nuorallatanssijan novellit kertovat venäläisistä maahanmuuttajista, jotka koettavat sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan, omaksua kulttuurimme hullunkuriset tavat ja oppia vaikeaa kieltämme. Venäjä sekä Neuvostoliitto ovat vahvasti läsnä, kun suomalaisuutta tarkastellaan ulkomaalaisen silmin.

 

 

Olen viime aikoina enenevissä määrin kiinnostunut novelleista, ja tämä tarttui käteen maahanmuuttaja-teemansa vuoksi. Olen aina kiinnostunut lukemaan, miltä Suomi vaikuttaa muiden maiden edustajien näkökulmasta. En sen kummemmin katsonut kirjailijan tietoja, joten petyin huomatessani, että kaikki kokoelman kertojat olivat venäläisiä naisia. Olisin tahtonut vähän laajemman kansalaisuuskirjon, mutta toisaalta ymmärrän kirjailijan valinnan.

 

Lindénin novelleissa on kaikissa naisääninen minäkertoja, joka päästää lukijan ymmärtämään päähenkilön ajatuksia ja siten valottaa, millaiselta Suomi näyttää ulkomaalaisen silmin. Ainainen minä-muodossa kerronta kuitenkin tuntui välillä vähän puisevalta ja tuli mieleen, että yksi kiinnostava vaihtoehto olisi ollut ottaa jonkin novellin päähenkilöksi suomalainen mies. Siten venäläisnainen-aspektiin olisi saatu uudenlaista syvyyttä.

 

Kokoelma ei sinänsä tarjonnut mitään kauhean uutta, mutta paljasti kyllä jotain venäläisten ominaisuuksia. Pakko vähän häpeillen myöntää, että suhtauduin kirjaan ehkä vähän nihkeästi juuri venäläisyyden takia. Omat varhaisimmat muistoni venäläisistä pohjoisen laskettelukeskuksessa kertovat heidän olevan ylimielisiä, itsekeskeisiä ja kovaäänisiä suomalaisia kohtaan enkä muista koskaan nähneen heidän hymyilevän. Onneksi olen nyt pari vuotta majaillut Helsingissä, missä venäläiset ovat antaneet itsestään paremman ja huomaavaisemman kuvan.

 

Nuorallatanssijaan on koottu kymmenen novellia, joista lyhin on noin kymmenen sivun pituinen ja pisimmät yltävät useampaan kymmeneen sivuun. Itse taisin pitää eniten Ofeliasta, kokoelman viimeisestä novellista, jossa venäläinen nainen nai harmaanvärisen suomalaismiehen, jota suomalaiset naiset pitävät kauhean ikävästyttävänä ja tylsänä.

 

Näissä novelleissa oli pääpiirteittäin se hyvä puoli, etteivät nämä koettaneet olla mitenkään arvoituksia tai salaisia viestejä välittäviä. Lindénin kokoelma on suomennettu luontevan kuuloisesti, ja se kuvaa hyvin, millaista kahden kulttuurin välinen rakkaus voi olla.

Petri Tamminen - Miehen ikävä

Julkaisuvuosi: 1997
Luettu: helmikuu 2011
Sivumäärä: 141 (pokkari)
Avainsanoja: suomalaisuus, novellikokoelma, minimalismi
Kirja minulle: Kirjastosta tyttöystävän suosittelemana.

Juoni: Novellikokoelma, jonka teksteissä kuvaillaa ennen kaikkea suomalaisen miehen suhtautumista omaan kotimaahansa; kuinka hän näkee ympäristönsä.


Tämä teos oli samoissa kansissa Elämiä-kokoelman kanssa, joten tuli luettua samaan syssyyn. Luin tämän itse asiassa ennen tuota toista kokoelmaa ja herätti kyllä suuren halun jatkaa tämän kirjailijan tuotannon lukemista. Minimalistisuus on vahvaa ja kirjan takakannessa on osuva lainaus Savon Sanomilta: "Kaurismäen tavoin yhtä vähäeleisesti antaa myös Tamminen siveltimensä heilua. Elämä ei parane kovaäänisellä selittelyllä. Kun seisoo hiljaa syrjässä, erottaa mekastajien tyhjät sanat." Tämä kuvaus osuu Tammisen tyyliin lähes täydellisesti, vaikken olekaan Kaurismäen kanssa hyviä tuttuja.

Tämänkään kokoelman novellit eivät olleet pitkiä, suurin osa vain hieman pidempiä kuin Elämissä. Ne kulkivat aika lailla koko ajan samaa kaavaa ja loppua kohden olivat ennen pitkää vähän liiankin samanlaisia - Elämiin verrattuna tämä teos oli hieman tylsempi, koska se ei tarjonnut vaihtelevuutta kuten edeltäjänsä. Loppujen lopuksi teokset muistuttavat tyyliltään ja sisällöltään kovasti toisiaan: molempia hallitsee niukka, lyhyt kuvailu-kerronta ja aiheet keskittyvät suomalaisuuteen. Pidin sota-teemoista, joita teksteissä ilmeni.

Ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos.

Tämä pätkä löytyy aivan ensimmäiseltä sivulta ja sai heti mielenkiintoni nousemaan:

Hurjimmalta tuntuu rikkoa arkisimmat tottumukset - nukkua yö täysissä pukeissa, herätä varhain ja lähteä ulos niine hyvineen, syömättä, pesemättä ja hampaita harjaamatta. Kaupunki näyttää uudelta ja kansainväliseltä. Gapaus pakahduttaa. Elämä tuntuu lahjalta.
  Ihmiset muistelevat äkkilähtöjä vuosikausia - -

Petri Tamminen - Elämiä

Julkaisuvuosi: 1994
Luettu: helmikuu 2011
Sivumäärä: 157
Avainsanoja: suomalaisuus, novellikokoelma, minimalismi
Kirja minulle: Kirjastosta tyttöystävän suosittelemana.

Juoni: Kirja sisältää 40 ihmisen elämän kuvauksen alle aukeaman kokoisessa tilassa. Sen lisäksi lopussa on joitain pidempiä novelleja. Hyvin suomalaista tekstiä.


Pidän kirjoittamisesta, mutta pitkissä teksteissä minulla on suuri ongelma saada aika kulumaan eteenpäin. Tuppaan jumittamaan samoissa hetkissä ja tarina etenee ajallisesti hitaasti verraten kirjoitettuun sivumäärään. Kuulin tyttöystävältä teoksesta, jossa kuvattiin eri henkilöiden elämää vain parilla sadalla hassulla sanalla. Ajattelin, että sehän on aivan järkyttävän lyhyt tekstinpätkä, kuinka on mahdollista, että sellaisessa ehtii kertoa niin paljon. Mutta kyllä se vain on mahdollista.

Tammisen minimalistinen kirjoitustekniikka teki minuun vaikutuksen, samoin kuin hänen hieman ironinen huumorinsa, joka poimii tarkasti esiin suomalaisten peruspiirteet ja käytökset ja käyttää niitä tehokkaasti. Missään ei ole liikaa, mutta tarina kuitenkin kerrotaan. Parhaimmillaan reilussa puolessa pokkarisivussa. Todellinen taidonnäyte ja olen nyt lukukokemukseni jälkeen hämmentynyt ja epätietoinen: kuinka tuollainen on mahdollista?

Elämiä koostuu monesta eri elämäntarinasta, mutta hajanaisista paloista huolimatta se on yhtenäinen kokonaisuus, joka kertoo suomalaisten ihmisten tarinaa. En edes muista, kuinka monessa tekstissä mainittiin lause "Mentiin naimisiin." Oli myös tuttua suomalaista alkoholin käyttöä, pettämistä, lapsia, perheongelmia, työpaikkoja. Kotipaikkauskollisuutta, vanhoillisuutta ja rohkeutta, kokeilunhalua ja vanhassa pysymistä, syntymästä kuolemaan. Monta eri näkökulmaa tavallisen Suomen kansalaisen elämään. Pari kertaa mainittiin jotain venäläisistä, mutta ruotsalaiset jätettiin rauhaan. Se oli vähän hämmentävää, koska viinapäissään Suomen raavaat miehet tuntuvat puhuvan mielellään naapureistaan. Muistakin kuin seinän takana asuvista. Erityisen huomioitavaa oli, etteivät tekstit ottaneet kantaa vähemmistöryhmiin, kuten maahanmuuttajiin tai seksuaalivähemmistöihin. Odotin edes jotain pientä, koska tarinoita oli niin monia, mutta toisaalta tämä kokoelma on julkaistu vuonna -94, jolloin ei taidettu vähemmistöryhmistä pukahtaa edes puolta sanaa. Kiinnostava vertailukohta nykyajan tuotoksiin.

Tässä novellikokoelmassa eritoten miehen näkökulma tuntui tulevan hyvin esiin. Oli myös naisten elämiä, mutta miehet taisivat viedä voiton - liekö johtuu siitä, että kirjoittaja tuntee itsensä tutuksi oman sukupuolensa kanssa. Miehet ryyppäsivät, miehet kävivät naisissa, miehet käyttivät väkivaltaa tai olivat vaimonsa tossun alla. Erityisesti Teemun tarina jäi mieleen.

Teemu kokosi silkkipaperista kuumailmapallon. Se poiltti naapurin pellon. "Jukolauta poijjaat", isä sanoi. Teemu oli ainoa poika. - - Anja oli punkkari. Teemu toi näytille. "Et sinä baarissakaan ota ensimmäistä pullaa", isä sanoi eteisessä.

Ihastuin minimalistisuuteen aivan tosissani: lauseet olivat lyhyitä ja ytimekkäitä, hahmon nimeä toistettiin ja kuvailu keskittyi muutamaan tiettyyn sanaan, joista oli tarkoitus imeä itseensä koko maailma. Jos tällaista löytyisi jostain lisää, lukisin erittäin mielelläni.

Mari soitti näytelmäpiirin vetäjälle ja meni yömekossa alaovelle. Mari asteli asfaltilla aristellen. Marilla oli ihan paljaat jalat.