R. A. Salvatore - Kumppanukset (Maailmanjako #1)

The Companions 2013
384 s.
avainsanat: fantasia, ystävyys, kuolemanjälkeinen elämä, magia, haltiat, kääpiöt, puolituiset, jumaluudet


Mitä hyötyä kullasta on, jos ystävät eivät tule nostamaan kaatunutta maasta? Kuinka kauan mies muistetaan kuoltuaan?

Drizzt Do'Urden on pulassa. Jumalatar Mielikki lähettää miehen jo kauan sitten kuolleen ystäväjoukon, Catti-Brien, Regisin ja Bruenorin, kuoleman jälkeisen elämän kynnykseltä takaisin Faerûniin auttamaan rakasta ystäväänsä hädässä. Ystävykset syntyvät kuitenkin uudelleen 20 vuotta ennen odotettua kohtaamista Drizztin kanssa, ja heidän kaikkien täytyy löytää keino pysyä hengissä jälleennäkemiseen asti.


En ole aiemmin tarttunut yhteenkään Forgotten Realms -romaaniin enkä tiedä mitään Dungeons & Dragons -pelistä. R.A. Salvatoren romaaneja on kuitenkin niin runsaasti ettei fantasian lukija voi olla tietämättä kirjailijan nimeä, joten kun törmäsin Salvatoren uusimpaan tuotokseen kirjaston uutuushyllyssä, lähti se kokeilumielessä mukaan. Yleensä olen vähän vältellyt tällaista high ja epic fantasyyn menevää tarinankerrontaa, koska en innostu sodankäynnistä, mutta aina ei kannata olla liian ennakkoluuloinen.

Dungeons & Dragons on maailmalla paljon suosiota kerännyt lautapelillä pelattava roolipeli. Pelissä on olemassa tietyt rakenteet, mutta loppuratkaisu on auki. Peliä johtaa dungeon master, jonka tehtävänä on luoda pelille miljöö. Miljöön voi luoda joko itse tai sitten käyttää valmiita kamppanjaympäristöjä, joihin myös Forgotten Realms -maailma kuuluu. Forgotten Realms -sarjaa kirjoittavat useat eri kirjailijat, joten siksi myös kirjoja ja antologioita on lukemattomia (sarjoja n. 70 kpl, joissa kussakin 3+ kirjaa). R.A. Salvatore on tunnettu Drizzt Do'Urden -hahmostaan, joka seikkailee peräti (tällä hetkellä, määrä nousee mm. tämän sarjan myötä) 24 kirjassa.

Maailmanjako on uusi Forgotten Realms -maailmaan sijoittuva kirjasarja, jonka neljä teosta ovat jokainen eri kirjailijan kirjoittamia ja ilmestyneet välillä elokuu 2013 - helmikuu 2014. Suomennos toisesta osasta, Jumalsyntyinen, ilmestyy toukokuussa.


Kumppanukset on hyvin helppolukuinen teos. Se käsittelee Catti-Brien, Regisin ja Bruenorin kasvamista vauvasta parikymppisiksi nuoriksi aikuisiksi. Merkittävää on, että he muistavat heti syntymästään lähtien kaiken entisestä elämästään ja siitä, miksi he ovat aikuisia lapsen ruumissa. Tarina eteneekin paljolta sen mukaan, kuinka kukin tahoillaan muodostaa sosiaalisia suhteita, valmistautuu tulevaa kohtaamista varten ja yrittää peitellä, kuinka ulkonäkö ei heidän kohdallaan todellakaan kerro kaikkea. Aiheiksi nousevat niin taikuuden opettelu ja hallinta, taisteleminen ja sotatoimet kuin myös itsensä voittaminen ja henkinen kasvu. Kuinka käyttää jumalattaren siunaama lisäaika hyödykseen?

Aluksi minua häiritsi teoksen kieli. Se tuntui jotenkin töksähtelevältä, minkä pistin lopulta suomennoksen piikkiin. Kerronta on välillä myös liian yksityiskohtaista, mutta kun siirsin lukutavan heti pelkään silmäilyyn, tarina eteni mielekkäästi. Tätä auttoi myös rakenne: narratiivi vaihtelee Catti-Brien, Regisin ja Bruenorin välillä ja lisäksi näkökulmia tulee myös kaikilta ihmisiltä ja olennoilta, joiden kanssa kolmikko on tekemisissä. Kohtausten pituus vaihtelee puolesta sivusta useampaan sivuun, mikä on aina ollut mieleeni. Kaikki kunnia paloittaiselle kerronnalle.

Kunkin yksilön tarinat ovat kiinnostavia ja niitä on mukava seurata. Tämä ensimmäinen osa ei ehtinyt ennalta-arvattavuudellaan herättää kauhean suuria tuntemuksia suuntaan eikä toiseen, kun jännittävät tai dramaattiset hetket puuttuivat, mutta mielestäni tämä oli loistava teos johdattamaan lukijan sisään Forgotten Realms -maailmaan. Teoksessa oli paljon viittauksia Drizztin aiempiin seikkailuihin, mikä oli mielestäni vain hyvä. Kaikki tarpeellinen selitettiin niin, ettei edellisistä teoksista kuitenkaan kerrottu liikaa. Itse asiassa syntyi halu vilkaista niitäkin. Jään mielenkiinnolla odottamaan hetkeä, jolloin saan seuraavan osan käteeni.

Suosittelen teosta niillekin, jotka välttelevät ns. korkeaa fantasiaa. Kumppanuksissa oli joitain taisteluja, mutta kerronta ei missään nimessä ollut sotapainotteinen. Tätä saattaa olla odotettavissa jatko-osissa, mutta sitä odottaa jo innolla, kun hahmoihin ja hyvin kiinnostavaan maailmaan on koukuttunut. Kerronnassa on mukana niin ihmisiä, haltioita, kääpiöitä kuin muitakin maagisia olentoja ja elementtejä, joten kyllä tämä muuten ihan perinteiseen fantasiaan lukeutuu. Antoisa teos.

Hanna Tuuri - Orapihlajapiiri

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 285

Avainsanoja: muutto, ulkomaat, kehitysvammaiset, sopeutuminen, ystävyys, äiti-tytär -suhde, yhteisöelämä

Kirja minulle: Kirjastosta ihan sattumalöytönä - tahdoin Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia varten jonkun kirjan, jossa suomalaiset olivat ulkomailla

Yksinhuoltajaäiti-Kirsi on päättänyt muuttaa Irlantiin teini-ikäisen tyttärensä Annin kanssa. Kirsi haluaa muutosta puuduttavaan, tyhjältä tuntuvaan elämäänsä Kuopiossa, kun taas Anni vastustaa lähtöä kaikin voimin - taakse pitäisi jättää niin paras ystävä Miia kuin vahvat muistot jo edesmenneestä mummosta.
     He aloittavat uuden elämän Knocknamurran yhteisössä: Kirsi avustaa kehitysvammaisia tyttöjä ja työskentelee yhteisön kutomolla, Anni taas ystävystyy kahden kylässä asuvan pojan kanssa ja koettaa koulun penkillä istuessaan ymmärtää vahvalla murteella puhuttua vierasta kieltä.


En ole tällaisten perinteisten psykologisten romaanien suurkuluttaja. Siispä alkusuhtautuminen Hanna Tuurin esikoisromaaniin oli vähän nihkeä, mikä on aivan typerää stereotypisointia. Tuurin teos on nimittäin oikein nautittava ja viihdyttävä tehopakkaus, jossa on mukavasti erilaisia henkilöhahmoja ja toimiva, joskin melko perinteinen, tarina.

Orapihlajan lehtiä

Teoksen loistavin osa on ehdottomasti sen nimi: Orapihlajapiiri kiinnitti heti huomioni. Se liittyy Knocknamurran yhteisön läheisyydessä sijaitsevaan kumpareeseen ja siellä kasvaviin orapihlajoihin...

Kirjassa ei esitellä tavanomaista irkkuelämää: ihmiset elävät yhteisössä saamatta työstään palkkaa, sillä yhteisön kulut kustantaa valtio. Lähimpään kylään on matkaa, mutta yhteisössä asuvat nuoret saavat kosketuksensa ulkomaailmaan yhteisön koulusta, jonne saapuu oppilaita pienen kylän ulkopuoleltakin. Kylä tienaa myymällä valmistamiaan punottuja koruja ja käsitöitä; mistään ei ole puute, sillä yhteisö huolehtii omistaan. Mielenkiintoinen vaihtoehtoinen elämäntapa - ihmiset viipyvät yhteisössä jonkin aikaa, tekevät oman osuutensa ja lähtevät, jos siltä tuntuu. Sopeutuminen vie Annilta ja Kirsiltä aikansa, mutta se on aika erilainen kuin jos muuttaisi ihan tavalliseen kaupunkiin.

Annin ja Kirsin kasvu kirjan aikana ei sinänsä tuo ihmisyydestä esiin mitään uutta. Kirjaa kerrotaan molempien näkökulmasta minäkertojalla, ja toisinaan tapahtumat sattuvat päällekäin. Ihmeellistä kyllä missään vaiheessa ei tullut toistamisen tuntua - erittäin suuri plussa siitä. Erittäin mukava kirja, josta ei sen kummemmin ole sanottavaa. Kehitysvammaisuutta käsitellään mielestäni hyvin ja avartavasti: tuodaan esiin, miten erilaisia ihmiset ovat ja miten erilaisuudetkin sopivat saman katon alle. Myös epilepsia esiintyy tarinassa voimakkaasti ja antaa lisätietoa sairaudesta.

Avasin matkalaukun ja kaivoin Mörön tyynykseni.
   - Mörkö on kyllä aika iso pakata mukaan, äiti oli sanonut. Se lajitteli tavaroita ja pakkasi. - Kumpparitkin pitäisi mahtua.
   Minä en sanonut mitään, mutta päätin, että karkaan: jos Mörkökin pitää jättää, ihan varmasti karkaan.
   - Pannaan kumpparit tulemaan talvivaatteiden kanssa postissa, äiti lupasi. Katsoin Mörköä. Se tapitti puuhelmisilmillään, oranssi teddykarvatukka pystyssä. - Ehkä olis parempi karata, se sanoi.
   Karata mihin, ajattelin. Painoin poskeni Mörköä vasten. Me oltiin vieraassa maassa. Mihin me voitaisiin mennä? Päätä kivisti, palelsi. Uni ei tullut enää ollenkaan.
s. 29

Sari Vuoristo - Säätiedotus merenkulkijoille

Julkaisuvuosi: 2007
Sivumäärä: 231 (kovakantinen)

Avainsanoja: luonto, perhe, rakkaus, ystävyys, rankat aiheet (kuolema), suomalaisuus, meri ja sen läheisyys, matkustaminen

Kirja minulle: Kirjaston novellihyllyltä

Sari Vuoriston novellikokoelma Säätiedotus merenkulkijoille sisältää kymmenen novellia, jotka jollain tapaa kaikki käsittelevät merta: sen läheisyyttä ja merkitystä elämässä, miten se koetaan ja miten se ilmenee jokapäiväisessä arjessa.
     Miljöönä toimii Suomen lisäksi myös Grönlanti, Kreikka ja Espanja. Yhdessä novellissa palataan juuri kahden vuoren purjehdusmatkalta kotiin, toisessa keski-ikäinen mies potee sairaalloista vesipelkoa, ja kolmannessa käsitellään perheväkivaltaa.
     Novelleja merestä ja rakkaudesta.


Koppasin tämän teoksen mukaan ennen kaikkea Merten äärellä -haastetta silmällä pitäen. Sillä on hauska merikartta-kansikuva sekä varsinkin radiouutisista tuttu "Luvassa säätiedotus merenkulkijoille" -nimi.

Vuoristo kirjoittaa hyvin ja elävästi. Novellit ovat ehjiä kokonaisuuksia, jotka eivät yhtä lukuunottamatta jääneet häiritsevästi kesken. Joidenkin novellien kanssa koin hämmentävän yllätyksen, kun luulin tarinan jo loppuvan mutta se jatkuikin seuraavalla sivulla. Yleensä novellien kanssa tuppaa olemaan toisinpäin. Vuorinen on myös keksinyt mukavan erilaisia tilanteita, joissa meri on mukana - meri on usein hyvin fyysisesti läsnä, mutta joissain novelleissa se esiintyu ennemminkin ajatuksena ja mielentilana.

Lempinovellikseni nousi ehdottomasti Tyhjyys. Siinä nuori aikuinen nainen on Grönlannissa tuhlaamassa juuri äskettäin kuolleen isänsä firman rahoja seilaamalla kerta toisensa jälkeen viikkoja Jäämerellä jonkin turisti- ja rahtilaivan kyydissä. Hänen veljensä lekottelee Goan auringossa ja hän pohtii, miksi valitsi matkakohteekseen arktisen ilmaston. Pidin kauheasti kylmyyden tunteesta ja tummasta vedestä, ja muutenkin novellin tunnelma oli sellainen, että haluaa käpertyä nojatuoliin viltiin sisään ja pohdiskella syntejä syviä.

Keula karahtaa jäihin, pysähdymme, jää rouhii terästä, on selvää, että matkamme päättyy tähän. Olemme lähellä rantaa, mannerjäätikön reunaa, ravintolan vieressä seinällä on kartta jota hallitsee suuri valkoinen autiomaa. Tutkimaton, siinä lukee Olen katsellut sitä useasti, miettinyt kuinka helppoa ihmisen oikeastaan on kadota, jos todella haluaa.

Mielenkiintoinen novelli oli myös Ankkuripaikka, jossa käsiteltiin perheväkivaltaa. Nuori pariskunta on jollain Suomenlahden saarella viettämässä rauhallista loma-aikaa, kun naapuriin parkkeeraa purjehtija, jonka kyydissä on punakasvoinen kaljamahainen äijä, joka huutaa vaimolleen käskyjä kuin orjalle. Tekstissä parisuhdeväkivaltaa käsiteltiin myös vähän toisesta kulmasta kuin yleensä. Tämän luettua tuli vähän selkäpiitä karmiva olo.

Sumu-novellissa käsiteltiin nuoren naisen ja vanhan miehen välistä rakkautta; Paluussa Tiia ja Sepe olivat juuri palanneet kahden vuoden purjehdusmatkalta eikä yhteiselo ollutkaan enää niin maittavaa kuin ennen matkaa ja suuria kokemuksia; Ithakan ohi kertoi miehestä, joka hyppäsi risteilijäaluksen kyydistä Kreikassa, ja tämän naisystävästä, joka koetti huolehtia rakastetustaan. Kaikissa novelleissa käsiteltiin jollain tapaa rakkautta, ja vesi taikka meri liittyivät siihen aina jollain keinolla.

Vuoriston novelleissa häiritsi välillä se, ettei hahmoihin samaistuminen ollut ainakaan minulla usein kauhean helppoa. Useissa novelleissa käsiteltiin purjehdusta, mikä nyt ylipäänsä on sellainen harrastus, johon tarvitsee paljon rahaa, ja eräänlainen porvarillinen ja varakas sivumaku sävytti koko teosta. Kaivopuiston alueella liikuttiin ahkerasti. Ei sillä, etteikö minulla nyt haluttaisi päästä jonkun pienen paatin kyytiin kokeilemaan Suomenlahden vesiä!

Novellit ovat selkeitä ja helppolukuisia. Teoksen yleinen jälkimaku on hyvä, vaikken kaikista novelleista niin pitänytkään. Jos haluaa mereistä tunnelmaa, suosittelen ehdottomasti.

Garth Nix - Lirael

Julkaisuvuosi: englanniksi 2001, suomeksi 2005

Sivumäärä: 569 (kovakantinen)

Avainsanoja: fantasia, perhe-teema, perijä/jälkeläinen-teema, ystävyys, yksinäisyys, joukosta poikkeaminen, seikkailu

Kirja minulle: Kirjastosta

Juoni: Lirael on ainoa clayr, joka ei ole vielä neljätoistavuotiaanakaan saanut ennusnäön lahjaa, joka määrittelee clayrien aikuisuuden. Hän päätyy alikirjastonhoitajaksi, jolloin hän saa vaihtaa lapsentunikansa neutraaliin työasuun, paeta Nuoruuden käytävän lapsekkaista tunnelmista ja ruokkia itseään kiltataikuudella, kun muut clayrit jättävät erilaisen tytön yhä enemmän ja enemmän omiin oloihinsa. Apuna, ystävänä ja lohduttomana toimii salaperäisen synnyn omaava Kuriton Koira.

Kuningasperheen kuopuspojalta, prinssi Samethilta, odotetaan paljon. Hän ei kuitenkaan pysty kohtaamaan Kuolleiden kirjaa, kirjaa, joka opettaisi hänelle abhorsenin ammatin salat ja johdattaisi hänet äitinsä jalanjäljille. Monien sattumusten kautta Liraelin ja Samin tiet kohtaavat.


Abhorsen-sarjan ensimmäinen osa, Sabriel, tuli luettua vähän aikaa sitten. Liraelin olen lukenut monta kertaa ennenkin eikä kirja sinänsä tarjonnut enää mitään uutta, mutta oli ihana verestää vanhoja muistoja ja nauttia päähahmosta, johon taidan edelleenkin olla vähän ihastunut.

Lirael on nuori naisenalku, joka ei muistuta miltään osin clayreja, tulevaisuuden näkemisen lahjan omaavia kuvankauniita rauhallisia Suurkillan yhden sukuhaaran jäseniä. Hänellä on tummat hiukset, kalpeat kasvot ja erilaiset silmät eikä hänellä ennen kaikkea ole clayrien ennusnäköä, joka tekee clayrista tunnistettavan. Lirael vetäytyy mahdollisimman paljon omiin oloihinsa, sillä hän ei halua kenenkään muistavan, että hän on Jäätikön yhdyskunnassa vielä pelkkä lapsi, vaikka useita vuosia nuoremmat olivat saaneet jo kunnian pukeutua valkoisiin kaapuihin. Siksi hän onkin riemuissaan, kun saa kirjastoapulaisen paikan. Kirjastossa hän voi viestiä lappusilla ja tehdä töitään rauhassa kenenkään häiritsemättä tai huomaamatta häntä. Lirael on yksinäinen, joten jo pelkkä lukijan sympatiapuoli ilahtuu, kun kiltataikuudella luodun etiäiskoiran tilalle ilmestyykin maaginen puhuva Kuriton Koira, josta tulee Liraelin ainoa ystävä.

Lirael nosti katseensa. Koira oli yhä paikoillaan ja raaputti takajalalla korvaansa keskittyneenä, silmät raollaan. Se oli likomärkä, kuin uimasta tullut.
   Äkkiä koira lakkasi raapimasta, nousi seiomaan ja ravisti itseään niin että likaisia vesipisaroita satoi Liraelin päälle ja yltympäri työhuonetta. Sitten se jolkotti jähmettyneen Liraelin luo ja nuolaisi häntä kasvoihin kielellä, joka oli totisesti todellinen eikä mikään kiltatekoinen jäljennös.
   Kun Lirael ei sanonut mitään, koira virnisti ja ilmoitti: "Minä olen Kuriton Koira. Tai Kuriton Narttu, jos tarkkoja ollaan. Milloin mennään kävelylle?"

Pidin Liraelista tällä lukukerralla lähes yhtä paljon kuin edellisilläkin. Hänessä on tyypillisiä tavanomaisia nuoren teinin piirteitä, joukkoon hyväksi tulemisen kaipuuta sekä välttelyä ja omissa oloissa viihtyvyyttä. Pidin hahmon kohdalla erityisesti siitä, kuinka kirjailija piti ennusnäköaihetta tasaisin väliajoin pinnalla. Se toi hahmoon uskottavuutta sekä syvyyttä, kun asiaa ei vain unohdettu tytön saadessa myös muuta ajateltavaa. Nix palasi myöskin kirjan myöhemmissä tapahtumissa aiempiin sattumuksiin, jotka olivat vaikuttaneet hahmoon syvästi. Tätä ei nuortenkirjallisuudessa niin kauhean usein tapaa.

Lempparijuttuja koko kirjassa olivat kohdat, joissa Lirael ja Kuriton Koira seikkailivat ympäri clayrien valtaisaa kirjastoa ja ottivat sen salaisuuksista selvää. Pidin myös paljon kiltataikuudesta ja sen kuvauksista. Sen sijaan prinssi Samin osuudet olivat tylsempiä, sillä Sam on ärsyttävä omassa säälittävyydessään vellova nuori mies, joka ei tunnu saavan itseään niskasta kiinni, vaan marisee ja surkuttelee omaa kohtaloaan tuon tuosta. Hänen verrallaan Lirael on oikea sankaritar.

Lirael ei selvästikään ole yhtä omin jaloin seisova kuin Sabriel. Kirja päättyy pahasti kesken, ja sarjan viimeinen osa Abhorsen onkin suoraa jatkoa Liraelin ja Samin tarinalle. Liraelin lopussa arvoitukset paljastuvat, mutta itse toiminta jäätetään pääasiassa Abhorsenin harteille. Onneksi kirja löytyy valmiina kirjahyllystä, sillä muuten pitäisi huomenna syöksyä kirjastoon lainaamaan se. Jäi sen verran kutkuttavaan kohtana, kun viimeisestä kirjasta ei ole juuri minkäänlaisia muistikuvia.

Yhdessä viisi suurkiltaa
pitävät koossa maailmaa.
Yksi on heissä, jotka kantavat kruunuaan,
kaksi on heissä, jotka saattavat kUolemaan.
Kolme ja viisi saivat muodon kivisen,
neljä jäisessä pinnassa näkee totuuden.