R. A. Salvatore - Kumppanukset (Maailmanjako #1)

The Companions 2013
384 s.
avainsanat: fantasia, ystävyys, kuolemanjälkeinen elämä, magia, haltiat, kääpiöt, puolituiset, jumaluudet


Mitä hyötyä kullasta on, jos ystävät eivät tule nostamaan kaatunutta maasta? Kuinka kauan mies muistetaan kuoltuaan?

Drizzt Do'Urden on pulassa. Jumalatar Mielikki lähettää miehen jo kauan sitten kuolleen ystäväjoukon, Catti-Brien, Regisin ja Bruenorin, kuoleman jälkeisen elämän kynnykseltä takaisin Faerûniin auttamaan rakasta ystäväänsä hädässä. Ystävykset syntyvät kuitenkin uudelleen 20 vuotta ennen odotettua kohtaamista Drizztin kanssa, ja heidän kaikkien täytyy löytää keino pysyä hengissä jälleennäkemiseen asti.


En ole aiemmin tarttunut yhteenkään Forgotten Realms -romaaniin enkä tiedä mitään Dungeons & Dragons -pelistä. R.A. Salvatoren romaaneja on kuitenkin niin runsaasti ettei fantasian lukija voi olla tietämättä kirjailijan nimeä, joten kun törmäsin Salvatoren uusimpaan tuotokseen kirjaston uutuushyllyssä, lähti se kokeilumielessä mukaan. Yleensä olen vähän vältellyt tällaista high ja epic fantasyyn menevää tarinankerrontaa, koska en innostu sodankäynnistä, mutta aina ei kannata olla liian ennakkoluuloinen.

Dungeons & Dragons on maailmalla paljon suosiota kerännyt lautapelillä pelattava roolipeli. Pelissä on olemassa tietyt rakenteet, mutta loppuratkaisu on auki. Peliä johtaa dungeon master, jonka tehtävänä on luoda pelille miljöö. Miljöön voi luoda joko itse tai sitten käyttää valmiita kamppanjaympäristöjä, joihin myös Forgotten Realms -maailma kuuluu. Forgotten Realms -sarjaa kirjoittavat useat eri kirjailijat, joten siksi myös kirjoja ja antologioita on lukemattomia (sarjoja n. 70 kpl, joissa kussakin 3+ kirjaa). R.A. Salvatore on tunnettu Drizzt Do'Urden -hahmostaan, joka seikkailee peräti (tällä hetkellä, määrä nousee mm. tämän sarjan myötä) 24 kirjassa.

Maailmanjako on uusi Forgotten Realms -maailmaan sijoittuva kirjasarja, jonka neljä teosta ovat jokainen eri kirjailijan kirjoittamia ja ilmestyneet välillä elokuu 2013 - helmikuu 2014. Suomennos toisesta osasta, Jumalsyntyinen, ilmestyy toukokuussa.


Kumppanukset on hyvin helppolukuinen teos. Se käsittelee Catti-Brien, Regisin ja Bruenorin kasvamista vauvasta parikymppisiksi nuoriksi aikuisiksi. Merkittävää on, että he muistavat heti syntymästään lähtien kaiken entisestä elämästään ja siitä, miksi he ovat aikuisia lapsen ruumissa. Tarina eteneekin paljolta sen mukaan, kuinka kukin tahoillaan muodostaa sosiaalisia suhteita, valmistautuu tulevaa kohtaamista varten ja yrittää peitellä, kuinka ulkonäkö ei heidän kohdallaan todellakaan kerro kaikkea. Aiheiksi nousevat niin taikuuden opettelu ja hallinta, taisteleminen ja sotatoimet kuin myös itsensä voittaminen ja henkinen kasvu. Kuinka käyttää jumalattaren siunaama lisäaika hyödykseen?

Aluksi minua häiritsi teoksen kieli. Se tuntui jotenkin töksähtelevältä, minkä pistin lopulta suomennoksen piikkiin. Kerronta on välillä myös liian yksityiskohtaista, mutta kun siirsin lukutavan heti pelkään silmäilyyn, tarina eteni mielekkäästi. Tätä auttoi myös rakenne: narratiivi vaihtelee Catti-Brien, Regisin ja Bruenorin välillä ja lisäksi näkökulmia tulee myös kaikilta ihmisiltä ja olennoilta, joiden kanssa kolmikko on tekemisissä. Kohtausten pituus vaihtelee puolesta sivusta useampaan sivuun, mikä on aina ollut mieleeni. Kaikki kunnia paloittaiselle kerronnalle.

Kunkin yksilön tarinat ovat kiinnostavia ja niitä on mukava seurata. Tämä ensimmäinen osa ei ehtinyt ennalta-arvattavuudellaan herättää kauhean suuria tuntemuksia suuntaan eikä toiseen, kun jännittävät tai dramaattiset hetket puuttuivat, mutta mielestäni tämä oli loistava teos johdattamaan lukijan sisään Forgotten Realms -maailmaan. Teoksessa oli paljon viittauksia Drizztin aiempiin seikkailuihin, mikä oli mielestäni vain hyvä. Kaikki tarpeellinen selitettiin niin, ettei edellisistä teoksista kuitenkaan kerrottu liikaa. Itse asiassa syntyi halu vilkaista niitäkin. Jään mielenkiinnolla odottamaan hetkeä, jolloin saan seuraavan osan käteeni.

Suosittelen teosta niillekin, jotka välttelevät ns. korkeaa fantasiaa. Kumppanuksissa oli joitain taisteluja, mutta kerronta ei missään nimessä ollut sotapainotteinen. Tätä saattaa olla odotettavissa jatko-osissa, mutta sitä odottaa jo innolla, kun hahmoihin ja hyvin kiinnostavaan maailmaan on koukuttunut. Kerronnassa on mukana niin ihmisiä, haltioita, kääpiöitä kuin muitakin maagisia olentoja ja elementtejä, joten kyllä tämä muuten ihan perinteiseen fantasiaan lukeutuu. Antoisa teos.

Trudi Canavan - Black Magician -trilogia

Avainsanoja: magia, kuvitteellinen todellisuus, kevyt fantasia, ihmissuhteet, hyvä ja paha, matkustaminen, seksuaalivähemmistö, romantiikka, yhteiskunnan normit, opiskelu, vastoinkäymiset, väärinymmärrykset

Pari vuotta sitten luin Black Magician -trilogian ensimmäisen osan, The Magician's Guild. Silloin lukeminen oli melko tahmaista, mutta tarina kuitenkin sen verran kiinnostava, että kirja tuli luettua loppuun ihan halukkaasti. Tilasin trilogian kaksi seuraavaa osaa heti Adlibriksesta, mutta jostain syystä niihin ei sitten kuitenkaan tullut tartuttua saman tien. Viime joulukuussa kuitenkin ahmaisin kaksi seuraavaa osaa niin suurella intohimolla, että sitä harvoin tulee vastaan.

The Black Magician -trilogia kertoo slummeissa varttuneesta Soneasta, jonka maagiset voimat yllättäen heräävät eikä tyttö pysty kontrolloimaan niitä. Trilogia sijoittuu kuvitteelliseen Kyralia-maahan ja sen pääkaupunkiin Imardiniin, jossa koko Liittoutuneiden maiden yhteinen maagikkojen kilta pitää päämajaansa. Jokaisen maagisia lahjoja omaavan täytyy mennä kiltaan koulutettavaksi, mutta koska maagikot kohtelevat slummin asukkaita huonosti, Sonea ei tahdo liittyä kiltaan. Hän yrittää paeta häntä etsiviä maagikkoja, mutta kun magia alkaa purkautua hänestä hallitsemattomasti, hänen täytyy päätyä killan hoteisiin.

Ensimmäinen kirja kertoo Sonean tiestä killan jäseneksi. Korkeiden sukulinjojen ulkopuoliset jäsenet eivät ole koskaan päässeet kiltaan, joten Sonean tapaus aiheuttaa suurta kuohuntaa maagikkojen keskuudessa. Tarinan pääjuoni on varsin ennalta-arvattava, mutta siihen mahtuu paljon yllättäviä käänteitä ja lisämausteita, jotka tekevät kerronnasta mielenkiintoisen.

Toisessa kirjassa Sonean tarina jatkuu killan oppilaana, noviisina. Opiskelu ei ole helppoa, kun luokkatoverit kiusaavat ja välttelevät häntä. Kerrontaan tulee myös oleellisesti mukaan Lord Dannyl, joka ylennetään killan suurlähettilääksi Elyneen, Kyralian naapurivaltioon. Dannylin tehtävänä on hyvien suhteiden ylläpitämisen lisäksi tutkia killan High Lordin, Akkarinin, menneisyyttä, joka osoittautuukin rikkaammaksi kuin on yleisesti tiedossa.

Kolmannessa kirjassa tarina tiivistyy, kun Sonea oppii koko ajan uutta, tietoa joka ei aina ole aivan sallittujen luettelossa. Mitä on tarkasti salattu higher magic?

Trudi Canavanin kirjoitustyyli on koukuttavaa ja jouhevasti etenevää. Kerronta on tarkkaa, mutta ei kuitenkaan junnaa paikallaan, ja palasia palapeliin tiippuu joka suunnasta niin, että tarina muodostuu koko ajan koukuttavammaksi ja koukuttavammaksi. The Novice ja The High Lord olivat molemmat niitä kirjoja, joita ei millään halunnut päästää käsistään, mutta lukeminen oli pakko välillä keskeyttää, koska ajatus sarjan loppumisesta oli liikaa. Loistava trilogia.

Sarjasta löytyy niin kevyttä fantasiaa, ihmissuhdedraamaa kuin vähän perinteisempää romantiikkaakin. Suuri lisäplussa sille, että tarinassa nähdään myös niitä hieman marginaalisempiakin suhdekuvioita. Hahmoja ja näkökulmia on useita, ja tarinaa kerrotaan useasta paikkaa. Rakenne on lineaarinen, vaikka toisinaan lukija tietääkin enemmäin kuin kirjan henkilöt. Mystiikkaa on kuitenkin paljon ilmassa eikä trilogia suinkaan paljasta kaikkea. Sille nimittäin on tarjolla jatkotrilogia, jonka ensimmäisen osan olen lukenut. Siitä sarjasta lisää myöhemmin.

Suosittelen sarjaa kevyen fantasia ystävälle, joka pitää jännittävistä juonenkäänteistä sekä tavanomaisesta draamakerronnasta. Mitään Canavanin kirjoja ei ole suomennettu, mutta kirjat saa helposti tilattua useammankin suomalaisen nettikirjakaupan sivuilta. Ei mene rahat hukkaan.

Muuten: Kirjat on nimetty hyvin, mutta näiden kyseisten versioiden kansikuvat sen sijaan ovat täysin kryptiset eivätkä sovi tarinaan mielestäni ollenkaan. Valkeat pelkistetyt kannet ovat paljon hienommat, mutta totta kai myös maksavat enemmän.

Diana Wynne Jones: Derkinhovin musta ruhtinas

Julkaistu: Dark Lord of Derkholm 1998, suomeksi 2001
Sivuja: 444
Avainsanoja: fantasia, seikkailu, velhot, (puhuvat) taikaolennot, draama, oikeus, hyväksikäyttö, toiset maailmat
Kirja minulle: Kirjaston poistomyynnistä napattu

Kirjan takakannesta:
Fantasiamaailmasta on tullut ahneen herra Chesneyn järjestämien elämysmatkojen temmellyskenttä. Turistit haluavat nähdä taikuutta ja taisteluita. Velhot ja parantajat on valjastettu seuramatkojen viihdykkeeksi. Nyt mitta alkaa olla täysi. Mutta Chesneyn takana piileksii voimakas demoni, joka tekee hänen sanastaan lain.
     Päävelho Querida saa oraakkelilta neuvon: on nimitettävä ensimmäinen vastaantulija vuoden Mustaksi ruhtinaaksi ja toinen vuoden viimeisen matkaseurueen Opasvelhoksi. kohdalle osuvat lentäviä sikoja harrastuksenaan kasvattava Derk-velho ja hänen 14-vuotias poikansa Blade. Turistilaumat saapuvat kuin heinäsirkat, ja äkkiä Bladen niskoilla lepää suuri vastuu...


Satun rakastamaan Diana Wynne Jonesin Liikkuva linna -teosta erittäin paljon. Lisäksi Derkinhovin mustan ruhtinaan takakannessa on maininta, että teos voitti ilmestyessään jonkin kirjallisuuspalkinnon, josta myös ensimmäinen Harry Potter kilpaili. Niinpä minulla oli suuria odotuksia tältä niteeltä.

Ensimmäisenä tästä kirjasta tulee mieleen "voihan blaah!" Koko tarina kiertyy sen ympärille, kuinka Derk ja Blade koettavat saada kaikki kiertuejärjestelyt valmiiksi ja toimiviksi kokonaisuuksiksi ja kuinka koko ajan sattuu jotain, mikä sotkee suunnitelmia ja aiheuttaa kauheasti päänvaivaa ja hiusten repimistä. Hahmot ryntäilevät kiireessä suuntaan ja toiseen ja yleisvaikutelma on todella kaoottinen, vaikka tapahtumissa pysyykin hyvin mukana. Meinasin puolivälissä kirjaa olla jo täysin kyllästynyt siihen, kuinka Derk ei saakaan jotain jumalaa ilmestymään Samoojille, kiertueturisteille, ja kuinka palkkasotilaiden liikuttaminen oikeaan suuntaan on täysin mahdotonta.

Mutta! Kuinka ollakaan, loppupäässä kirjaa huomasin kääntäväni sivuja toisensa perään ja kiinnostuvani henkilöhahmoista yllättävän paljon. Derk on luonut puhuvia aarnikotkia, jotka ovat hyvin sympaattisia ja samaistuttavia tapauksia ja joista opin pitämään hyvin paljon tarinan aikana. Vaikka itse tarina olikin vähän no jaa -kamaa, Jones on onnistunut loistavasti hahmojensa luonnissa. Heitä on montaa erilaista sorttia ja mielestäni jokaisen kehityskaari pysyy varsin uskottavissa, hallituissa ja mielekkäissä mitoissa. Niin ihmisiin kuin taikaolentoihinkin ehti kiintyä mennen tullen, ja kirjan viimeistä sivua lukiessani omat tuntemukseni olivat haikeat, kun heistä piti erota. Onneksi kirjalla on itsenäinen jatko-osa, Aarnikotkan vuosi, jonka toivottavasti ehdin pian lukea.

J. R. R. Tolkien - Hobitti

Julkaisuvuosi: englanniksi 1937, suomeksi 1985
Sivuja: 328
Avainsanoja: fantasia, seikkailut
Kirja minulle: Hobitti-elokuvan innoittamana lainasin kirjan kaverilta.

Kirjan takakannesta:
Bilbo Reppuli on hobitti, kääpiötäkin pienempi olento. Hän rakastaa mukavaa elämää ja hyvää ruokaa ja inhoaa kaikenmoisia seikkailuja. Bilbon rauha häiriintyy, kun hänen luokseen saapuvat velho Gandalf ja kolmetoista kääpiötä. He ovat lähdössä etsimään aarretta, joka on muinoin kuulunut kääpiöille ja jota nyt vartioi hirmuinen lhoikäärme. Ennen kuin Bilbo aavistaakaan, hän on mukana matkalla vaarallisille vuorille, kohti huikeita seikkailuja.


Minulla on ollut viimeiset kymmenen vuotta tavoitteenani lukea TSH-trilogia läpi. Tähän mennessä olen saanut kahlattua Sormusten ritarit alusta loppuun niin sinnikkäästi lukien kuin äänikirjaa kuunnellen. Kaksi tornia on jo aloitettuna, mutta olen tainnut koskea siihen viimeksi kaksi joulua sitten... Tolkienin raskas, moniulotteinen ja hyvinkin polveileva ja yksityiskohtainen kirjoitustyyli kun ei oikein tuppaa meikäläiseen uppoavan.

Rakastan kuitenkin TSH-leffoja, ja tietenkin Hobitin elokuvaversio piti käydä katsastamassa. Järkytyksekseni sekin oli jaettu moneen osaan, joten otin nyt itseäni niskasta kiinni ja lainasin kirjan kaveriltani saaden häneltä vakuutteluja siitä, ettei tämä teos ole yhtään niin raskaslukuinen kuin itse triologiat. Varuillani aloitin lukemisen, pääsin leffassa jäätyyn kohtaan ja sitten lukeminen olikin yllättäen hyvinkin ihastuttavaa! Olen tottakai tietoinen Tolkienin hienoista kirjoittajanlahjoista itsekin niitä lukeneena, mutta niiden kiinnostavuus kestää vain niiden kohtausten ajan, joissa oikeasti tapahtuu jotain... Siksi Hobitti onkin minulle varsin ihana kirja, sillä siinä tapahtuu koko ajan jotain! Minä kaipaan meteliä ja melskettä, kun luen.

Oli oikein mukava tutustua Bilbon maailmaan, kun siitä oli jo TSH:jen kautta saanut kuulla yhtä sun toista. Nytpä tiedän, miten Bilbo sai Sormuksen sormeensa ja mistä ne pari kullalla ja hopealla lastattua arkkua ovat peräisin, samoin kuin Piikki-miekka sekä kääpiöiden upea sotisopa! Kääpiöt olivat hauskaa matkaseuraa, ja Gandalfista olen pitänyt aina. Lisäksi teoksessa oli paljon Tolkienille tuttuja sävyjä, kuten hobittien ja kääpiöiden suuri rakkaus ruokaan, erilaisia lauluja monelta eri rodulta ja Rivendellin rauhoittava kauneus, jotka saivat minut nauttimaan kirjasta todella paljon.

Teoksessa oli useita taistelukohtauksia, mutta minua miellytti se, ettei niitä kaikkia kuvailtu kauhean tarkasti saatikka sitten että Bilbo olisi ollut niissä kaikissa keskipisteenä. Pidin päähenkilöstä hyvin paljon, varsin sympaattinen ja hyväluontoinen pikku hobitti, jolla oli pienen otuksen mietteet ja huolet. Erityisesti rauhaarakastavuus tuli hahmosta hyvin selville.

Elokuvaversioon on ilmeisesti otettu muualtakin vaikutteita kuin Hobitista ja oli mukava saada lukea se oikea tarina läpi. Odotan jo mielenkiinnolla, mitä kaksi seuraavaa Hobitti-elokuvaa tuovat tullessaan. Ehkä tämä potkaisisi minut taas Kahden torninkin pariin.

Anu Holopainen - Matkalaiset

Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 367
Avainsanoja: fantasia, naisten asema, matkustaminen, pahuus, salaperäiset voimat, kasvaminen
Kirja minulle: Kirjastosta pitkään haluttuna.

Kirjan takakannesta:
Punatertun kylä on jäänyt taakse, ja karkotetut ovat rakentaneet kotinsa metsän suojiin. Nuoreksi naiseksi varttunut Yvana ja Loranan hylkäämä poika, Marrkah, kaipaavat eristyneiltä kotinurkilta suureen maailmaan. He lähtevät kohti rannikkokaupunkia haaveenaan matka Kesämaahan saakka, mutta suunnitelmiin tulee mutkia, kun kuvioihin ilmaantuu Syysmaan häiläilemättömin rikospäällikkö. Myös Yvanaa kauan sitten koskettanut paha voima alkaa jälleen kasvaa, ja seuraukset ravisuttavat koko Syysmaata. Villipihlajan opetuksille selkänsä kääntänyt Zarakin saa yllättävän vieraan.


Tämä kirja on roikkunut kirja-arvostelulistallani heinäkuun lopusta saakka, mutta aikataulut ja muisti eivät ole osuneet yhteen. Nyt kuitenkin sanon kirjasta edes jotain, sillä Anu Holopainen on suosikkikirjailijoitani ja pidän Syysmaa-sarjasta kovasti.

Matkalaiset on Syysmaa-sarjan kuudes ja viimeinen osa, ja se kerää mukaan tarinaan kaikki vanhat hahmot. Alkuperäiset Welman tytöt ovat taas oleellisesti tapahtumissa mukana, vaikka tarinaa johtaakin nuorempi sukupolvi ja heidän seikkailunsa ja päämääriensä tavoittelu. Teos nostattaa valtavan halun palata taas sarjan ensimmäisiin osiin muistoja verestämään, ja aionkin sen tehdä heti, kun kirjapinot ja aikataulut antavat myöten.

Matkalaiset on muihin sarjan osiin verrattuna paljon seikkailuhenkisempi ja tapahtumarikkaampi. Kunnon perinteiseen fantasiakirjamaiseen tapaan sarja lopetetaan näyttävillä teemoilla: mukaan astuvat sotaisuus, orjuus sekä hyvän ja pahan vastakkainasettelu. Loppu on melko perinteinen ja ennalta-arvattava, mutta sopii konseptiin hyvin. Teoksen viimeiset sivut jättävät huulille haikean hymyn, kun hahmojen tarinat jäävät vielä avonaisiksi ja lukijan oman mielikuvituksen varaan.

Ihan mukava teos. Hanakasti tämän läpi lukaisi ja jätti sinänsä kaipaavan tunteen rintaan. Yksi tarina on taas lopussaan eikä enää ole uutta kirjaa, jota odottaa. Olisin ehkä toivonut Holopaiselta jotain vähän räväkämpää lopetusta (varsinkin, kun edellinen osa, Varjoja, lopetti niin jännittävään kohtaan), joka olisi erottanut kirjan muiden osien tavoin nuorisofantasian valtavirrasta, mutta kyllähän tämän tällakin tavoin pureskelee. Laimea loppu, mutta ymmärrettävä ja sopii sarjaan ihan hyvin. Toivon, että Holopainen aloittaa jonkun uuden fantasiasarjan kirjoittamisen mitä pikimmiten.

Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija

Julkaisuvuosi: 1952
Sivuja: 223

Avainsanoja: eräelämä

Kirja minulle: Isä antoi kirjan joululahjaksi jouluna -09. Luin silloin ensimmäiset 40 sivua, puolen vuoden päästä seuraavat 40, ja nyt viimein loput.

Veikko Huovisen klassikkoteoksessa Havukka-ahon ajattelija kirjan päähenkilö, itseoppinut filosofi Konsta Pylkkänen, kutsutaan opastamaan linsessejä, Helsingin "rofessooreja", Kainuun korpiseudulle Lentuaan, kun nämä selvittävät paikallisessa linnustossa pesiviä loisia. Konstan valtteja ovat viekas huumorintaju, velmuileva ja hyväntahtoinen luonne sekä kyltymätön uteliaisuus maailman asioita kohtaan, kun hän tutkiskelee ympäristöään ja esittelee omia välillä varsin lennokkaitakin ajatuksiaan.


Tämä kirja on pitänyt lukea vuosikausia. Nyt sain sen listattua mukaan Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen ja kahlattua loppuun. Työtä se vaatikin, sillä koin Huovisen tajunnanvirtamaisen kerrontatyylin hyvin raskaaksi luettavaksi ja ehdin kirjassa reippaasti yli puolivälin, ennen kuin Konstan karisma puri minuun ja aloin nauttia tarinasta. Tajunnanvirtaan nimittäin tottui ennen pitkään, vaikka suurin osa Konstan lennokkaista filosofisista pohdinnoista taisi mennä minulla suoraan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos...

Kirjan rikkaus oli ehdottomasti ihana perinteinen Kainuun murre, joka hersyi sivuilla ja sai lukijan todella siirtymään 70 vuotta menneisyyteen. Itselle sen lukeminen ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia, sillä olen kasvanut Koillismaan alueella, ja noiden kahden murteet ovat varsin samanlaiset. Yllätyinkin kuullessani erään tutun kommentoivan, että tajunnanvirran lisäksi hänen ongelmanaan kirjaa lukiessa oli tuo kauhean vaikea murre ja sanasto, jota hän ei kyennyt ymmärtämään... Olisi kiinnostavaa tietää, onko jollain muullakin tällaisia kokemuksia.

Hän [Konsta] silitteli Mikkiä ja kissa hyrisi kurahdellen.
   - Sulla on mukava olla, eikö niin, Mikki? Syö sinä myyrän kinkkua, vaan jätä se hännänalus syömätä. Ethän sinä siitä hyövy mittään. Miltä se kuule myyrä maistuu aamuvaraisella? Eikö se pitäisi paistaa sinun saaliisi, hä-hääh! Pure, pure, katohan, pure, pure! Eikö ne maistu pahalta ne suolet? Sulla se on kuule mukava olla, ei tarvihe mennä ikinä pöllimehtään. Sinä oot kuule onnellisessa asemassa.

Kirjaa lukiessa oppi myös rutkasti sen ajan (40-luku) suomalaisesta elämästä. Vieraita kohtaan osoitettiin vieraanvaraisuutta: matkamiehet otettiin taloihin yöksi ja ruokittiin mahat täyteen. Kauppaa käytiin tavallisista elintarvikkeista, kuten maidosta ja kalasta, kun kauppoja oli harvakseltaan ja niihin oli pitkä matka. Miehet kävivät metsissä kaatamassa tukkipuita ja hoitivat peltotöitä, naiset taas siivosivat, pyykäsivät ja tekivät kotona ruokaa lasten temmeltäessä ympärillä. 

Tämä teos pitää joskus lukea uudemman kerran. Nyt, kun jopa tiedän pitäväni tarinasta, sujuu alkukin varmasti paljon paremmin kuin ensimmäisellä kerralla ja saan kirjasta enemmän irti. Meillä on kotona Havu-niminen 11-vuotias karhukoira, ja häntä olen monesti Havukaksi sanonut...

Ulla Appelsin - Lapsuus lahkon vankina

Julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 231

Avainsanoja: lahko, kartanolaisuus, uskonto, saarnamatkat, lapsisaarnaajat, elämänkerta, väkivalta

Kirja minulle: Kirjaston elämänkerta-hyllystä Kotimaisen kirjallisuuden aarteita -haastetta varten

Ulla Appelsinin kirjoittama Leevi K. Laitisen tarina kertoo Leevin elämästä kartanolaisuus-nimisen uskonlahkon painostuksen alla. Leevi annettiin kartanolaisten hoteisiin jo 4-vuotiaana, mistä lähtien poika kiersi lapsisaarnaajana ympäri Suomea, opetteli Raamattua eikä ikinä leikkinyt tai pitänyt hauskaa.
     Lapsuus lahkon vankina on järkyttävä ja koskettava tarina siitä, mitä uskonto voi tehdä ihmisille ja mitä ihmiset tekevät helvetin pelon edessä. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu 30-50-luvuille, jolloin Leevi oli vielä alle 20-vuotias ja osana lahkolaisuutta ja sen kauhuja. Materiaalina on käytetty niin oikeuden asiakirjoja, kirjeitä, monia lehtiartikkeleja sekä niin nimellisten kuin nimettöminä pysyvien henkilöiden lausuntoja.


Huh mikä kirja. Järkyttävää, että Suomessakin on ollut tällaisia uskonlahkoja, joissa ihmisiä hallitaan pelolla ja auktoriteeteilla. Pakko miettiä, että kuinka kukaan voi uskoa esimerkiksi siihen, ihmisen rankaiseminen pahoinpitelemällä on tämän omaksi parhaaksi, tai että seksi jopa avioliitossa on syntiä eikä lapsia saa tehdä.

Ei tästä kirjasta voi kauheita määriä sanoa. Pudistelin monta kertaa päätäni ihmisten hulluudelle, uskovaisuudelle ja tottelevaisuudelle. Elämänkerta on toteutettu varsin hyvin ja kerrottava asia on todella mielenkiintoinen. Järkyttävää on, että kirja on vain pari vuotta vanha, vaikka itse tarina on tapahtunut suurimmaksi osaksi jo 70 vuotta sitten.

Sen tästä kirjasta ainakin oppi, että hyvin puhuvat ihmiset voivat olla erittäin vaarallisia.

Sami Hilvo - Viinakortti

Julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 208

Avainsanoja: sotaisa Suomi, seksuaalinen suuntaumus, salattu rakkaus

Kirja minulle: Kirjastosta: Pekka Haaviston presidenttikamppanjaan liittyneestä blogitekstistä bongattu kirja

Kun isoäiti kuolee, siirtyy Mikael asuttamaan vanhaa mummolaansa. Jo aikaisemmin menehtyneen isoisän kaapeista löytyy menneisyydestä asioita, joista kukaan ei ole puhunut: viinakortin välistä lämminhenkinen kuva Urhosta ja Toivosta, nippu sota-aikaisia kirjeitä. Mikael tuntee uutta yhteenkuuluvuutta isoisänsä kanssa, kun paljastuu, että myös tämä on ollut homo.
      Pojanpoika kaataa konjakkilasin toisensa jälkeen, kun menneisyydessä isoisä on hakenut lohtua ja turvaa Toivon sylistä. Sami Hilvon Viinakortti on tarina sota-ajan salatusta rakkaudesta, kielletyistä tunteista, kulissien ylläpidosta samoin kuin nykyajassa elävän nuoren miehen matkasta itsensä hyväksymiseen.


Pistin kirjan lukulistalle, koska teoksen sanottiin kertovan toisenlaisen tarinan Suomea puollustaneesta sotilaasta. Homokirjallisuus kiinnostaa, vaikka harvoin ne tarjoavat mitään uutta - kuten ei tämäkään.

Kirja oli nopealukuinen ja olisi ehkä ansainnut vähän paremman huomion kuin mitä sille annoin. Pläräsin sivuja eteenpäin, sillä kirja poukkoili yhden kahden sivun pätkissä Urhon tarinasta Mikaelin sanottaviin. Olisin mieluummin keskittynyt yhteen tarinaan vähän pidemmäksi aikaa, nyt kokonaisuudesta jäi vähän paloiteltu kuva. Toisaalta taas kertomistahdille oli syy, sillä kohtaukset, joilla näitä kahta tarinaa kerrottiin, olivat todella pieniä eivätkä siis varsinaisesti jääneet kesken toisaalle siirryttäessä.

Wikipedian mukaan "teos pohjautuu paljolti Kansallisarkistossa säilytettäviin sotapäiväkirjoihin ja kahden rintamasotilaan väliseen kirjeenvaihtoon - -." Surullista. Minua on aina koskettanut salattu, kielletty rakkaus, jolle kukaan ei anna hyväksyntää, joten siinä mielessä Urhon ja Toivon rakkaustarina on varsin lähellä omia mielenliikkeitäni. Eihän sota-aikaan sijoittuvassa homorakkaudessa voi mitenkään olla mitään muuta onnellista kuin lyhyet salatut hetket rakkaan kanssa, joista ei kuitenkaan voi kellekään inahtaa. Kulissit ovat sydäntäriipaisevaa luettavaa, kun kaiken pitäisi olla aivan toisin.

Hilvo saa hatunkohotukseni käyttämästään kielestä. Sitä oli miellyttävä ja sujuva lukea, sopi tarinan tyyliin. Kahden miehen välistä rakkautta kuvataan kursailematta varsin suoraan ja aika rajuja sanoja käyttäen. Seksin kuvailu kaunokirjallisuudessa on aina mielenkiintoista, sillä toisinaan se ohitetaan kokonaan vain pienellä vihjauksella, kun taas toisinaan, kuten tässä, yllytään kuvailemaan itse aktia: siiihen johtavia, sen aikaisia ja sen jälkeisiä tapahtumia ja tuntemuksia. Hilvon sanat maalaavat kuvan kahdesta mielestä, jotka haluavat toisiaan fyysisesti mutta osoittavat myös hellyyttä toisilleen välittävin kosketuksin ja katsein. Minusta varsin inhimillinen ja todentuntuinen kuvaus.

Ihan mukava kirja, mutta jostain syystä odotin jotain enempää. Olihan tässä kuvaus siitä, että myös niin heteronormatiivisen Suomen armeijan joukossa on ollut ja on yhä homoja, mutta minulle Mikaelin osuus tarinassa jäi lähinnä tarinankertojaksi ja ryyppääjäksi satunnaisin homokohtauksin. Aika laimeaa. Olisi ehkä pitänyt lukea vähän rauhallisemmin.

Bo Carpelan - Kesän varjot

Julkaisuvuosi: 2007 
Kesto: 5 h 50 min
Avainsanoja: vanhuus, menneisyys, lapsuus, muistot, sota-aika
Kirja minulle: Herätteenä kirjaston äänikirjahyllystä

Bo Carpelanin Kesän varjot voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2005. Teos kertoo Matthiaksesta, joka vanhana, lähes eläkeikään ehtineenä miehenä palaa Bergiin, taloon, jossa lapsena tuli vietettyä aurinkoisia kesäpäiviä.
     Kirja jakautuu neljään osaan, joissa kaikissa käydään läpi niin nykyhetkeä, jossa vanhat ihmiset pohtivat maailman menoa ja muistelevat menneitä, ja palataan menneeseen, jolloin lapset vielä leikkivät ja sota oli varjona päiden yllä.


Halusin tutustua Carpelanin johonkin teokseen, ja Finlandia-voittaja sattui silmään äänikirjahyllystä. Tätä aiemmin tuttavuuteni äänikirjoihin on rajoittunut  Harry Pottereiden kuuntelemiseen Stephen Fryn lukemana (joka tekee aivan loistavan suorituksen, suosittelen!) sekä Sormusten ritarit -teokseen, jonka sain vuosien aikana hiellä ja tuskalla kahlattua läpi niin luetussa kuin kuunnellussa muodossa. Molemmat tuttavuudet olivat jo kertoneet minulle, että äänikirja vaatii kuuntelijaltaan paljon: täytyy koko ajan keskittyä ja pinnistellä lukijan äänen mukana, ja menetetyt hetket pysyvät menetettyinä, sillä äänitteen kelaaminen takaisinpäin kestää totta kai huomattavasti kauemmin kuin jos joutuisi lukemaan kirjasta jonkun kappaleen uudestaan, kun ajatukset olivat vaellelleet muualla...

Eli joo, sanon suoraan, että tämä äänikirjahomma ei tosiaan ole minun juttuni ainakaan tällä hetkellä. Olen ilmeisesti aivan liian tottunut kuuntelemaan musiikkia mp3-soittimellani, ja silloin musiikki vain velloo ympärillä eikä siihen tarvitse keskittyä. Niin kävi, että metrossa ja bussissa istuessani, ja jopa kävellessäni, huomasin aina ajattelevani ihan muuta kuin sitä tarinaa, jota korviini juuri luettiin. Aivotoimintani on liian aktiivista tällaiselle "lukutavalle".

Siispä en saanut tästä teoksesta juuri mitään irti. Lukijan ääni oli ihan miellyttävä, ja hän luki sopivalla tahdilla, mutta tarina tuntui aika pitkäveteiseltä ja huomattavasti pidemmältä kuin mitä se luultavasti oikeasti onkaan (ainakin päätellen kirjan koosta). Muutenkin Carpelanin kirjoitustyyli ei todennäköisesti olisi iskenyt minuun edes kirjana luettaessa, sillä miehen kerrontatapa on melko verkkaista, ja minä taas tykkään enemmänkin minimalismin suuntaisesta tyylistä.

Tarina ei oikein onnistunut tempaisemaan mukaansa, ja taisin bongata kirjasta vain yhden mielenkiintoisen hahmon. Järd on nuori opiskelijanainen, joka vaikutti todella iloiselta, pirteältä sekä positiivisesti ja optimistisesti ajattelevalta ihmiseltä. Hän jutteli hyväntuulisesti vanhojen ihmisten kanssa, ja eritoten minulle muistuu mieleen yksi kohta (jonka vahingossa kuuntelin kaksi kertaa, kun en muistanut, missä olin menossa...), jossa Järd juttelee Matthiaksen ja Sonjan, Matthiaksen nuoruudenystävän, kanssa musiikista, kirjallisuudesta ja maailmasta yleensä.

Teos hyppeli ajasta toiseen, ja äänikirjana kuunneltuna vaihdokset olivat toisinaan vähän hämmentäviä. Varsinkin, kun unohdin välillä kuunnella ja sitten saikin miettiä, että missäs nyt liikutaan. Mutta se on kyllä ihan oma vikani! Miljöönä tässä kirjassa toimi pääasiassa Berg, suuri vanha kartano, jota nykyaikana ollaan jo purkamassa mutta jossa Matthias viettiä lapsena paljon aikaa. Luulen, että enemmällä keskittymisellä olisin ollut hyvinkin kiinnostunut menneestä ajasta, koska osa tarinaa sijoittui suunnilleen talvi- ja jatkosotien aikaan. Erityisesti lapsen näkökulma olisi ollut varmasti kiinnostava. Nyt kyllä vähän harmittaa, että sivuutin tämän.

Kirjasta huomasi, että se sijoittui suomenruotsalaiseen ympäristöön. Nimet olivat ruotsipainotteisia, ja myös kartanoympäristö ja vähän parempi asema yhteiskunnassa välittyivät mieleeni asti. En ole paljoa tutustunut suomenruotsalaiseen kirjallisuuteen, joten tämä oli kiva virkistys sillä saralla! Kirjavan kammarin suomenruotsalainen lukuhaaste saa tältä erin vähän jatkoa.

Ehkä annan Carpelanille vielä toisen, kunnollisen yrityksen vakuuttaa minut. Täytyyhän herrassa jotain olla, kun palkintojakin on tippunut.

Trudi Canavan - Die Rebellin (The Magician's Guild)

Julkaisuvuosi: 2004 (The Magician's Guild), saksaksi 2006, ei suomennettu

Sivumäärä: 544 (pokkarikokoinen)

Avainsanoja: fantasia, luokkajako, vanha aika, slummit, taikuus/magia, pakoilu

Kirja minulle: Saksasta kirjakaupasta

Kyralian maagit järjestävät vuosittain maan pääkaupungissa Imardinissa puhdistuksen päästäkseen eroon kerjääjistä, kodittomista ja katulapsista. Heitä suojaa magia, jota vastaan kukaan tavallinen ihminen ei mahda mitään.

     Sonea on slummialueen kasvatti, nuori mutta temperamenttinen tyttö, joka joutuu taas slummialueelle maagien pyyhkäistessä hänen perheensä kaupungin muurien ulkopuolelle. Hänessä palaa viha pahoja maageja kohtaan, jotka eivät koskaan tee slummien ihmisille mitään hyvää. Sonea ottaa osaa katulapsien mielenosoituskivitykseen, mutta yllättäen hänen heittämänsä kivi läpäisee maagien suojakilven ja kajauttaa yhden maagin tajuttomaksi.

     Hetki on mahdollisimman huono maagisten kykyjen löytämiseen, sillä maagien Kilta ei hyväksy magiaa riviensä ulkopuolella. Alkaa pitkä ajojahti, jonka aikana Sonea menettää yhä enemmän ja enemmän magiansa kontrollin.

Kirja on peräisin Saksan vaihtovuosiajalta, jolloin hostsiskoni lukaisi Black Magician -trilogian ja piti kovasti. Otin kirjan nyt käteeni saksan yo-kirjoituksia silmällä pitäen.

Die Rebellin on luotu vanhanaikaiseen kaupunkiyhteisöön, jossa vahvat maagit hallitsevat kuninkaan alaisina eikä slummiasukkailla ole juuri minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä asettumaan kaupungin muurien sisäpuolelle. Kaupungin hyväsukuiset Talot halveksuvat tätä "ryövärijoukkoa", joka puolestaan vihaa Kiltaa eikä voi osoittaa sen jäseniä kohtaan muuta kuin epäluottamusta. Kaikki kuitenkin asuvat samalla alueella eikä tilanteeseen nähdä ratkaisukeinoa.

Sonea on nuori tyttö, joka vihaa Kiltaa ja maageja aivan yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Siksi omien maagisten kykyjen löytäminen onkin järkyttävää, sillä hän ei missään nimessä halua kuulua yhteisöön, jota kaikki hänen läheisensä vihaavat ja halveksuvat. Hän antautuu mieluummin työskentelemään varkaille, jotta nämä suojelisivat häntä Killan kiivailta etsinnöiltä.

Teos on paksu eikä tapahtumien rytmi ole aina nopea. Kirjan lukeminen vaatii kärsivällisyyttä, jota pitää yllä odotus Sonean kiinnijäämisestä ja siitä, mitä Killassa sen jälkeen tapahtuu. Canavan on tehnyt paljon pohjatyötä tapahtumille, jotta jokainen varmasti ymmärtää, miksi kulloinenkin tilanne on juuri sellainen. Minä olisin kaivannut vähän ripeämpää etenemistä, sillä yli puoli kirjaa ehti huvite pelkästään kissa ja hiiri -leikkiin. Varsinkin alkupuolella pelkkä tarinan pohjustus tuntui aika puisevalta, mutta Kiltaan päästessä lukeminen muuttui mielenkiintoisemmaksi.

Kirjassa on paljon henkilöhahmoja, mutta koska ne on jaettu kahteen kastiin, maageihin ja slummin asukkaisiin, niistä saa tukevan otteen. Kauhean monipuolisia he eivät ole (suurin osa sivuhahmoja, jotka pohjustavat Sonean ajatusmaailmaa), mutta kertojia on tarinan kulussa moneen lähtöön, mikä laajentaa kuvakulmaa huomattavasti. Tämän takia ilmiö "kaikki salaisuudet ratkeavat" tulee myös vähän tylsästi esiin.

Lukiessa tiedostin koko ajan kirjan olevan ensimmäinen osa trilogiaa, joten koetin koko ajan etsiä merkkejä siitä, mitä seuraavissa osissa tulisi tapahtumaan. Odotin paljon laimeampaa lopputuosta, mutta kirjan viimeisten sivujen yllätystekijä oli kuitenkin ilahduttava, uusi ja tuore teema, joten näillä perusteilla pitää ainakin toinen osa haalia käsiini.

Kirjasarjaa ei ole suomennettu eikä australialaisen Trudi Canavanin muitakaan fantasiateoksia ole täällä maailmankolkassa noteerattu, mutta naisen kirjat ovat saatavissa englanniksi ainakin Suomalaisen nettikaupasta - aika huokeaan kanta-asiakashintaankin, mitä aion käyttää häikäilemättä hyväkseni saadakseni seuraavat teokset käsiini.

Black Magician -trilogia vaikuttaa melko tavanomaiselta lisäykseltä fantasiakirjallisuuteen. Magia-aihe tuntuu kuitenkin ainakin minusta mieleiseltä, sillä tästä kirjasarjasta puuttuvat kaikki taikaolennot ja mennään enemmän vanhanajan maaginen realismi -meiningillä. Die Rebellin ei ole nopealukuinen kirja, mutta jos aikaa ja kärsivällisyyttä on, teoksen maailma tarjoaa varsin mieluisan tuttavuuden.

Anu Holopainen - Varjoja (Syysmaa 5)

Julkaisuvuosi: 2011

Luettu: joulukuu 2011

Sivumäärä: 270 (kovakantinen)

Avainsanat: fantasia, naisten asema, uskonto, muutos ihmisissä ja heidän ajatuksissa, rasismi, feminismi, paineiden alla eläminen

Kirja minulle: kirjastosta

Juoni: Syysmaa-sarjan viidennessä osassa kaikki vanhat tutut nähdään taas samoissa kansissa. Lorana on raskaana ja päässyt kummallisen yölaaksolaisen Kolmisoinnun kanssa Punatertun kylään, jossa heidät otetaan avosylin vastaan. Lorana ystävystyy etenkin kylän johtajan Zaran kanssa, joka jakaa huoliaan ymmärtäväisesti kuuntelevalle naiselle. Mukana ovat myös Adaira ja Merkinos, joiden uhkarohkeita suunnitelmia Zara kapeakatseisesti toppuuttelee.

Molemmin jaloin –kirjan yhteydessä sanoinkin Holopaisen olevan suosikkikirjailijoitani. Riemastuin huomatessani, että Syysmaa-sarjasta on tullut viides ja toiseksi viimeinen osa. Sarja käsittelee ennen kaikkea naisen oikeuksia ja niiden parantamista, hyvin salavihkaisesti ja kielletysti. Holopainen kirjoittaa poikkeuksetta naisen näkökulmasta ja tuo kirjoihinsa usein hieman tabumaisia aiheita.

Tässä teoksessa kohahdusta herättäviä asioita on useita. Sarjan neljännessä osassa päähenkilön roolia vetänyt Lorana on nytkin yksi keskeinen hahmo. Nainen on kotoisin kalastajakylästä, jossa naisen asema on perinteinen eli alistuva miehen palvelijana toiminen. Hän kuitenkin sopeutuu Punaterttuun hyvin ja hyväksyy Villipihlajan, pyhän naisten asemaa edistävän puun, opit nopeasti. Hän ei kuitenkaan oikeasti yhdisty puuhun, vaikka niin väittää. Lorana on laskelmoiva ja harkitseva nainen, joka tahtoo palavasti muiden kyläläisten hyväksynnän, ja siksi en juuri pitänyt hänestä edes edellisessä osassa. Hän on liian asemahakuinen ja esittävä, pyrkii vain parantamaan omia olojaan. Hän käyttää Zaraa hyväkseen kohentaakseen asemaansa kylässä ja esittää rakastavansa tätä. Varjoja-kirjassa tuleekin esiin samaa sukupuolta olevien välinen rakkaus, mutta siinä käsitellään myös niinkin absurdiksi kuvattua asiaa kuin rakkautta avioparin välillä. Syysmaassa avioliitot hoidetaan yleensä vanhempien kautta hyvin vanhanaikaiseen malliin eikä niissä rakkaudella ole yleensä osaa eikä arpaa.

- Minä en jätä sinua,  Lorana hyssytteli, kun Zara kietoi käsivartensa hänen vyötärölleen ja painoi kasvonsa hänen kaulaansa vasten. Jokin pieni, laskelmoiva osa Loranan mielessä hymyili tuiman tyytyväisenä. Pian hän on riippuvainen sinusta, se supatti. Riippuvuudesta syntyy rakkaus, ja kun sinä olet jollekin tärkeälle henkilölle tärkeä, se antaa sinullekin suuremman merkityksen.

Toinen kirjan hätkähdyttävä asia on Zaran totaalinen suunnanmuutos Villipihlajan opeissa. Villipihlajalla ei perinteisesti ole ollut ylipappia tai selvää uskonnollista johtajaa, eikä se ole syrjinyt muita uskontokuntia tai niiden harjoittajia, vaan suojellut kaikkia tasapuolisesti ja ennakkoluulottomasti. Nyt Zara alkaa suhtautua eri uskontokuntiin varauksella ja levittää aatettaan myös muihin Punatertun asukkaisiin. Hän pitää muiden puiden, myös yhtä kielletyn sisarpuun Metsälehmuksen, kannattajia uhkana, joka voi viedä Villipihjalaan uskovia pois puun oppien alta. Muutos on varsin radikaali, sillä ennen Zara on ollut todella avarakatseinen ja hyväntahtoinen nimellinen johtaja, joka on ollut sydämeltään ja sielultaan kiinni Villipihlajan opeissa.

- Mutta...  Eikö se ole hyvä asia? Eikö jokainen pelastettu nainen ole kunniaksi Villipihlajan palvojalle?

...

- Meitä on jo monta, Zara lausui sanat käheällä äänellään hitaasti kuin vähäjärkiselle puhuen. – Ja otamme joukkoomme jokaisen, joka haluaa antautua Villipihlajalle. Mutta se nainen, jonka vuoksi he olisivat olleet valmiita vaarantamaan sekä itsensä että tehtävänsä – Villipihlajan  tehtävän – palvoo Metsälehmusta.

Tätä kirjaa sai todellakin lukea suu auki. Tapahtumien kulku oli pöyristyttävää enkä malta odottaa viimeistä osaa, sillä tarina jäi pahasti kesken. Holopaisen kirjoitustyyli on yksinkertaista ja helppolukuista, joten sivut toisensa perään vain kääntyivät eikä kirjaa olisi millään malttanut laskea kädestään. Lukaisinkin teoksen parissa päivässä, vaikka samalla tuli touhuttua yhtä sun toistakin jouluhommaa. Vähän surettaa, että Syysmaan tarina on lopuillaan, mutta toivon todella, että Holopainen aikoo jatkaa feministilinjallaan myös tulevaisuudessa. Hän on loistava fantasiakirjailija, joten luotan siihen, että hän ilahduttaa meitä vielä uusilla maailmoilla. Sitä odotellessa voisi lukea Syysmaa-sarjan ensimmäiset osat uudestaan…