R. A. Salvatore - Kumppanukset (Maailmanjako #1)

The Companions 2013
384 s.
avainsanat: fantasia, ystävyys, kuolemanjälkeinen elämä, magia, haltiat, kääpiöt, puolituiset, jumaluudet


Mitä hyötyä kullasta on, jos ystävät eivät tule nostamaan kaatunutta maasta? Kuinka kauan mies muistetaan kuoltuaan?

Drizzt Do'Urden on pulassa. Jumalatar Mielikki lähettää miehen jo kauan sitten kuolleen ystäväjoukon, Catti-Brien, Regisin ja Bruenorin, kuoleman jälkeisen elämän kynnykseltä takaisin Faerûniin auttamaan rakasta ystäväänsä hädässä. Ystävykset syntyvät kuitenkin uudelleen 20 vuotta ennen odotettua kohtaamista Drizztin kanssa, ja heidän kaikkien täytyy löytää keino pysyä hengissä jälleennäkemiseen asti.


En ole aiemmin tarttunut yhteenkään Forgotten Realms -romaaniin enkä tiedä mitään Dungeons & Dragons -pelistä. R.A. Salvatoren romaaneja on kuitenkin niin runsaasti ettei fantasian lukija voi olla tietämättä kirjailijan nimeä, joten kun törmäsin Salvatoren uusimpaan tuotokseen kirjaston uutuushyllyssä, lähti se kokeilumielessä mukaan. Yleensä olen vähän vältellyt tällaista high ja epic fantasyyn menevää tarinankerrontaa, koska en innostu sodankäynnistä, mutta aina ei kannata olla liian ennakkoluuloinen.

Dungeons & Dragons on maailmalla paljon suosiota kerännyt lautapelillä pelattava roolipeli. Pelissä on olemassa tietyt rakenteet, mutta loppuratkaisu on auki. Peliä johtaa dungeon master, jonka tehtävänä on luoda pelille miljöö. Miljöön voi luoda joko itse tai sitten käyttää valmiita kamppanjaympäristöjä, joihin myös Forgotten Realms -maailma kuuluu. Forgotten Realms -sarjaa kirjoittavat useat eri kirjailijat, joten siksi myös kirjoja ja antologioita on lukemattomia (sarjoja n. 70 kpl, joissa kussakin 3+ kirjaa). R.A. Salvatore on tunnettu Drizzt Do'Urden -hahmostaan, joka seikkailee peräti (tällä hetkellä, määrä nousee mm. tämän sarjan myötä) 24 kirjassa.

Maailmanjako on uusi Forgotten Realms -maailmaan sijoittuva kirjasarja, jonka neljä teosta ovat jokainen eri kirjailijan kirjoittamia ja ilmestyneet välillä elokuu 2013 - helmikuu 2014. Suomennos toisesta osasta, Jumalsyntyinen, ilmestyy toukokuussa.


Kumppanukset on hyvin helppolukuinen teos. Se käsittelee Catti-Brien, Regisin ja Bruenorin kasvamista vauvasta parikymppisiksi nuoriksi aikuisiksi. Merkittävää on, että he muistavat heti syntymästään lähtien kaiken entisestä elämästään ja siitä, miksi he ovat aikuisia lapsen ruumissa. Tarina eteneekin paljolta sen mukaan, kuinka kukin tahoillaan muodostaa sosiaalisia suhteita, valmistautuu tulevaa kohtaamista varten ja yrittää peitellä, kuinka ulkonäkö ei heidän kohdallaan todellakaan kerro kaikkea. Aiheiksi nousevat niin taikuuden opettelu ja hallinta, taisteleminen ja sotatoimet kuin myös itsensä voittaminen ja henkinen kasvu. Kuinka käyttää jumalattaren siunaama lisäaika hyödykseen?

Aluksi minua häiritsi teoksen kieli. Se tuntui jotenkin töksähtelevältä, minkä pistin lopulta suomennoksen piikkiin. Kerronta on välillä myös liian yksityiskohtaista, mutta kun siirsin lukutavan heti pelkään silmäilyyn, tarina eteni mielekkäästi. Tätä auttoi myös rakenne: narratiivi vaihtelee Catti-Brien, Regisin ja Bruenorin välillä ja lisäksi näkökulmia tulee myös kaikilta ihmisiltä ja olennoilta, joiden kanssa kolmikko on tekemisissä. Kohtausten pituus vaihtelee puolesta sivusta useampaan sivuun, mikä on aina ollut mieleeni. Kaikki kunnia paloittaiselle kerronnalle.

Kunkin yksilön tarinat ovat kiinnostavia ja niitä on mukava seurata. Tämä ensimmäinen osa ei ehtinyt ennalta-arvattavuudellaan herättää kauhean suuria tuntemuksia suuntaan eikä toiseen, kun jännittävät tai dramaattiset hetket puuttuivat, mutta mielestäni tämä oli loistava teos johdattamaan lukijan sisään Forgotten Realms -maailmaan. Teoksessa oli paljon viittauksia Drizztin aiempiin seikkailuihin, mikä oli mielestäni vain hyvä. Kaikki tarpeellinen selitettiin niin, ettei edellisistä teoksista kuitenkaan kerrottu liikaa. Itse asiassa syntyi halu vilkaista niitäkin. Jään mielenkiinnolla odottamaan hetkeä, jolloin saan seuraavan osan käteeni.

Suosittelen teosta niillekin, jotka välttelevät ns. korkeaa fantasiaa. Kumppanuksissa oli joitain taisteluja, mutta kerronta ei missään nimessä ollut sotapainotteinen. Tätä saattaa olla odotettavissa jatko-osissa, mutta sitä odottaa jo innolla, kun hahmoihin ja hyvin kiinnostavaan maailmaan on koukuttunut. Kerronnassa on mukana niin ihmisiä, haltioita, kääpiöitä kuin muitakin maagisia olentoja ja elementtejä, joten kyllä tämä muuten ihan perinteiseen fantasiaan lukeutuu. Antoisa teos.

Trudi Canavan - Black Magician -trilogia

Avainsanoja: magia, kuvitteellinen todellisuus, kevyt fantasia, ihmissuhteet, hyvä ja paha, matkustaminen, seksuaalivähemmistö, romantiikka, yhteiskunnan normit, opiskelu, vastoinkäymiset, väärinymmärrykset

Pari vuotta sitten luin Black Magician -trilogian ensimmäisen osan, The Magician's Guild. Silloin lukeminen oli melko tahmaista, mutta tarina kuitenkin sen verran kiinnostava, että kirja tuli luettua loppuun ihan halukkaasti. Tilasin trilogian kaksi seuraavaa osaa heti Adlibriksesta, mutta jostain syystä niihin ei sitten kuitenkaan tullut tartuttua saman tien. Viime joulukuussa kuitenkin ahmaisin kaksi seuraavaa osaa niin suurella intohimolla, että sitä harvoin tulee vastaan.

The Black Magician -trilogia kertoo slummeissa varttuneesta Soneasta, jonka maagiset voimat yllättäen heräävät eikä tyttö pysty kontrolloimaan niitä. Trilogia sijoittuu kuvitteelliseen Kyralia-maahan ja sen pääkaupunkiin Imardiniin, jossa koko Liittoutuneiden maiden yhteinen maagikkojen kilta pitää päämajaansa. Jokaisen maagisia lahjoja omaavan täytyy mennä kiltaan koulutettavaksi, mutta koska maagikot kohtelevat slummin asukkaita huonosti, Sonea ei tahdo liittyä kiltaan. Hän yrittää paeta häntä etsiviä maagikkoja, mutta kun magia alkaa purkautua hänestä hallitsemattomasti, hänen täytyy päätyä killan hoteisiin.

Ensimmäinen kirja kertoo Sonean tiestä killan jäseneksi. Korkeiden sukulinjojen ulkopuoliset jäsenet eivät ole koskaan päässeet kiltaan, joten Sonean tapaus aiheuttaa suurta kuohuntaa maagikkojen keskuudessa. Tarinan pääjuoni on varsin ennalta-arvattava, mutta siihen mahtuu paljon yllättäviä käänteitä ja lisämausteita, jotka tekevät kerronnasta mielenkiintoisen.

Toisessa kirjassa Sonean tarina jatkuu killan oppilaana, noviisina. Opiskelu ei ole helppoa, kun luokkatoverit kiusaavat ja välttelevät häntä. Kerrontaan tulee myös oleellisesti mukaan Lord Dannyl, joka ylennetään killan suurlähettilääksi Elyneen, Kyralian naapurivaltioon. Dannylin tehtävänä on hyvien suhteiden ylläpitämisen lisäksi tutkia killan High Lordin, Akkarinin, menneisyyttä, joka osoittautuukin rikkaammaksi kuin on yleisesti tiedossa.

Kolmannessa kirjassa tarina tiivistyy, kun Sonea oppii koko ajan uutta, tietoa joka ei aina ole aivan sallittujen luettelossa. Mitä on tarkasti salattu higher magic?

Trudi Canavanin kirjoitustyyli on koukuttavaa ja jouhevasti etenevää. Kerronta on tarkkaa, mutta ei kuitenkaan junnaa paikallaan, ja palasia palapeliin tiippuu joka suunnasta niin, että tarina muodostuu koko ajan koukuttavammaksi ja koukuttavammaksi. The Novice ja The High Lord olivat molemmat niitä kirjoja, joita ei millään halunnut päästää käsistään, mutta lukeminen oli pakko välillä keskeyttää, koska ajatus sarjan loppumisesta oli liikaa. Loistava trilogia.

Sarjasta löytyy niin kevyttä fantasiaa, ihmissuhdedraamaa kuin vähän perinteisempää romantiikkaakin. Suuri lisäplussa sille, että tarinassa nähdään myös niitä hieman marginaalisempiakin suhdekuvioita. Hahmoja ja näkökulmia on useita, ja tarinaa kerrotaan useasta paikkaa. Rakenne on lineaarinen, vaikka toisinaan lukija tietääkin enemmäin kuin kirjan henkilöt. Mystiikkaa on kuitenkin paljon ilmassa eikä trilogia suinkaan paljasta kaikkea. Sille nimittäin on tarjolla jatkotrilogia, jonka ensimmäisen osan olen lukenut. Siitä sarjasta lisää myöhemmin.

Suosittelen sarjaa kevyen fantasia ystävälle, joka pitää jännittävistä juonenkäänteistä sekä tavanomaisesta draamakerronnasta. Mitään Canavanin kirjoja ei ole suomennettu, mutta kirjat saa helposti tilattua useammankin suomalaisen nettikirjakaupan sivuilta. Ei mene rahat hukkaan.

Muuten: Kirjat on nimetty hyvin, mutta näiden kyseisten versioiden kansikuvat sen sijaan ovat täysin kryptiset eivätkä sovi tarinaan mielestäni ollenkaan. Valkeat pelkistetyt kannet ovat paljon hienommat, mutta totta kai myös maksavat enemmän.

Diana Wynne Jones: Derkinhovin musta ruhtinas

Julkaistu: Dark Lord of Derkholm 1998, suomeksi 2001
Sivuja: 444
Avainsanoja: fantasia, seikkailu, velhot, (puhuvat) taikaolennot, draama, oikeus, hyväksikäyttö, toiset maailmat
Kirja minulle: Kirjaston poistomyynnistä napattu

Kirjan takakannesta:
Fantasiamaailmasta on tullut ahneen herra Chesneyn järjestämien elämysmatkojen temmellyskenttä. Turistit haluavat nähdä taikuutta ja taisteluita. Velhot ja parantajat on valjastettu seuramatkojen viihdykkeeksi. Nyt mitta alkaa olla täysi. Mutta Chesneyn takana piileksii voimakas demoni, joka tekee hänen sanastaan lain.
     Päävelho Querida saa oraakkelilta neuvon: on nimitettävä ensimmäinen vastaantulija vuoden Mustaksi ruhtinaaksi ja toinen vuoden viimeisen matkaseurueen Opasvelhoksi. kohdalle osuvat lentäviä sikoja harrastuksenaan kasvattava Derk-velho ja hänen 14-vuotias poikansa Blade. Turistilaumat saapuvat kuin heinäsirkat, ja äkkiä Bladen niskoilla lepää suuri vastuu...


Satun rakastamaan Diana Wynne Jonesin Liikkuva linna -teosta erittäin paljon. Lisäksi Derkinhovin mustan ruhtinaan takakannessa on maininta, että teos voitti ilmestyessään jonkin kirjallisuuspalkinnon, josta myös ensimmäinen Harry Potter kilpaili. Niinpä minulla oli suuria odotuksia tältä niteeltä.

Ensimmäisenä tästä kirjasta tulee mieleen "voihan blaah!" Koko tarina kiertyy sen ympärille, kuinka Derk ja Blade koettavat saada kaikki kiertuejärjestelyt valmiiksi ja toimiviksi kokonaisuuksiksi ja kuinka koko ajan sattuu jotain, mikä sotkee suunnitelmia ja aiheuttaa kauheasti päänvaivaa ja hiusten repimistä. Hahmot ryntäilevät kiireessä suuntaan ja toiseen ja yleisvaikutelma on todella kaoottinen, vaikka tapahtumissa pysyykin hyvin mukana. Meinasin puolivälissä kirjaa olla jo täysin kyllästynyt siihen, kuinka Derk ei saakaan jotain jumalaa ilmestymään Samoojille, kiertueturisteille, ja kuinka palkkasotilaiden liikuttaminen oikeaan suuntaan on täysin mahdotonta.

Mutta! Kuinka ollakaan, loppupäässä kirjaa huomasin kääntäväni sivuja toisensa perään ja kiinnostuvani henkilöhahmoista yllättävän paljon. Derk on luonut puhuvia aarnikotkia, jotka ovat hyvin sympaattisia ja samaistuttavia tapauksia ja joista opin pitämään hyvin paljon tarinan aikana. Vaikka itse tarina olikin vähän no jaa -kamaa, Jones on onnistunut loistavasti hahmojensa luonnissa. Heitä on montaa erilaista sorttia ja mielestäni jokaisen kehityskaari pysyy varsin uskottavissa, hallituissa ja mielekkäissä mitoissa. Niin ihmisiin kuin taikaolentoihinkin ehti kiintyä mennen tullen, ja kirjan viimeistä sivua lukiessani omat tuntemukseni olivat haikeat, kun heistä piti erota. Onneksi kirjalla on itsenäinen jatko-osa, Aarnikotkan vuosi, jonka toivottavasti ehdin pian lukea.

Michael Ende - Tarina vailla loppua

Julkaisuvuosi: saksaksi 1979, suomeksi 1982
Sivuja: 492
Avainsanoja: nuorten kirjallisuus, fantasia, rinnakkaismaailma, seikkailu, hyvän ja pahan välinen taistelu
Kirja minulle: Ystävän suosittelemana kirjastosta.

Kirja tiivistettynä:
Jokainen kirjoja rakastava tietää sen tunteen, kun itkien tai nauraen sulkee mainion kirjan ja toivoo, ettei se vielä loppuisikaan. 11-vuotias Bastian on onnensa kukkuloilla törmätessään vanhassa antikvariaattiliikkeessä teokseen nimeltä Tarina vailla loppua. Tarina, joka jatkuisi ikuisesti!
   Bastian uppoutuu Fantaasian maailmaan, sen upeaan monipuoliseen ympäristöön sekä valitettavasti myös murheisiin: Fantaasia on tuhoutumassa ja sen sydän, Ikuisen Lapsuuden Valtiatar, kuolemassa. Fantaasiaan ilmestyy mystisiä mustia aukkoja, jotka hävittävät kaiken alleen ja imevät Fantaasian asukkaita puoleensa. Jonkun täytyy pelastaa Fantaasia sen tuholta ja luoda maailma alusta. Bastian huomaakin yllättäviä viittauksia häneen itseensä kirjan sivuilla...


Sain yksi joulukuinen ilta ystävältä monta lukusuositusta, ja tämä muistui kirjastossa mieleen, kun etsin kuumeisiksi päiviksi jotain sohvalukemista. Michael Ende on aiemmin tuttu vain Momo-kirjastaan, jonka alkua Saksassa ollessani opiskelin.

Kirjassa on todella söpö idea. Se on kirjoitettu kahdella eri värillä: Bastianin todellisuus on punaisella ja Fantaasian tapahtumat vihreällä musteella. Teos hyppelee näiden kahden musteen välillä sangen veikeästi, ja myös jokaisen luvun alussa olevat alkukirjainkuvalehdet ovat miellyttävää katseltavaa.

Muuta kivaa tässä ei sitten kauheasti ollutkaan. Olen selvästi aivan liian vanha lukemaan kirjaa ensimmäistä kertaa, tämä kun on korkeintaan yläkouluikäisille tarkoitettu teos. Uskoisin, että tarina olisi tehnyt minuun suuremman vaikutuksen nuoremmalla iällä, ja nostalgiasyistä olisin voinut pitää tästä vieläkin. Nyt tarinan päähenkilö, Bastian, lähinnä ärsytti ja turhautti, sillä 11-vuotiaasta pojasta tehdään yhtäkkiä kaikkivoipa valtias, jolla on rajaton mahti ja joka käyttäytyy turhan vanhan oloisesti niin pieneksi pojaksi. Teos oli mielenkiintoista luettavaa niin kauan kuin Bastianin osuus Fantaasian tapahtumissa oli olematon, mutta sen jälkeen tavasin sitä lähinnä muodon vuoksi eteenpäin, vaikka olihan toki ihan mielenkiintoista nähdä, millä tavoin ennalta arvattava lopputulos oikein muodostettaisiin. Loppu oli kuitenkin niin koskettava, että kyyneleet kohosivat silmiin, joten en minä tätä kirjaa ihan lyttyyn lyö (vaikkakin pitää mainita että Fantaasian nimistö sai minut välillä halkomaan hiuksia... joissain niistä oli vähän turhan paljon vaikutteita muista teoksista/tosimaailmasta).

Tarina vailla loppua päättyi Bastianin osalta aikanaan, mutta pitkin kirjaa oli kirjoittajaääneltä huomautuksia, jotka totesivat sen ja sen sivujuonen olevankin ihan oma tarinansa, jota ei sillä hetkellä kerrota. Siinä mielessä loppumattomuus oli minusta varsin onnistuneesti luotu, sillä jos kirjasta pitää, saattaa noihin kohtiin palata ja sepittää itse tarinanaluille jatkoa. Pakko myöntää, että vähän harmitti lukea tämännimistä teosta, kun tiedosti koko ajan sen, ettei missään oikeasti ole sitä kirjaa, joka jatkuisi ainiaan... Epäilen, että erittäin moni tahtoisi sen teoksen käsiinsä! Varsinkin, jos se sattuisi olemaan vielä hyvä.

J. R. R. Tolkien - Hobitti

Julkaisuvuosi: englanniksi 1937, suomeksi 1985
Sivuja: 328
Avainsanoja: fantasia, seikkailut
Kirja minulle: Hobitti-elokuvan innoittamana lainasin kirjan kaverilta.

Kirjan takakannesta:
Bilbo Reppuli on hobitti, kääpiötäkin pienempi olento. Hän rakastaa mukavaa elämää ja hyvää ruokaa ja inhoaa kaikenmoisia seikkailuja. Bilbon rauha häiriintyy, kun hänen luokseen saapuvat velho Gandalf ja kolmetoista kääpiötä. He ovat lähdössä etsimään aarretta, joka on muinoin kuulunut kääpiöille ja jota nyt vartioi hirmuinen lhoikäärme. Ennen kuin Bilbo aavistaakaan, hän on mukana matkalla vaarallisille vuorille, kohti huikeita seikkailuja.


Minulla on ollut viimeiset kymmenen vuotta tavoitteenani lukea TSH-trilogia läpi. Tähän mennessä olen saanut kahlattua Sormusten ritarit alusta loppuun niin sinnikkäästi lukien kuin äänikirjaa kuunnellen. Kaksi tornia on jo aloitettuna, mutta olen tainnut koskea siihen viimeksi kaksi joulua sitten... Tolkienin raskas, moniulotteinen ja hyvinkin polveileva ja yksityiskohtainen kirjoitustyyli kun ei oikein tuppaa meikäläiseen uppoavan.

Rakastan kuitenkin TSH-leffoja, ja tietenkin Hobitin elokuvaversio piti käydä katsastamassa. Järkytyksekseni sekin oli jaettu moneen osaan, joten otin nyt itseäni niskasta kiinni ja lainasin kirjan kaveriltani saaden häneltä vakuutteluja siitä, ettei tämä teos ole yhtään niin raskaslukuinen kuin itse triologiat. Varuillani aloitin lukemisen, pääsin leffassa jäätyyn kohtaan ja sitten lukeminen olikin yllättäen hyvinkin ihastuttavaa! Olen tottakai tietoinen Tolkienin hienoista kirjoittajanlahjoista itsekin niitä lukeneena, mutta niiden kiinnostavuus kestää vain niiden kohtausten ajan, joissa oikeasti tapahtuu jotain... Siksi Hobitti onkin minulle varsin ihana kirja, sillä siinä tapahtuu koko ajan jotain! Minä kaipaan meteliä ja melskettä, kun luen.

Oli oikein mukava tutustua Bilbon maailmaan, kun siitä oli jo TSH:jen kautta saanut kuulla yhtä sun toista. Nytpä tiedän, miten Bilbo sai Sormuksen sormeensa ja mistä ne pari kullalla ja hopealla lastattua arkkua ovat peräisin, samoin kuin Piikki-miekka sekä kääpiöiden upea sotisopa! Kääpiöt olivat hauskaa matkaseuraa, ja Gandalfista olen pitänyt aina. Lisäksi teoksessa oli paljon Tolkienille tuttuja sävyjä, kuten hobittien ja kääpiöiden suuri rakkaus ruokaan, erilaisia lauluja monelta eri rodulta ja Rivendellin rauhoittava kauneus, jotka saivat minut nauttimaan kirjasta todella paljon.

Teoksessa oli useita taistelukohtauksia, mutta minua miellytti se, ettei niitä kaikkia kuvailtu kauhean tarkasti saatikka sitten että Bilbo olisi ollut niissä kaikissa keskipisteenä. Pidin päähenkilöstä hyvin paljon, varsin sympaattinen ja hyväluontoinen pikku hobitti, jolla oli pienen otuksen mietteet ja huolet. Erityisesti rauhaarakastavuus tuli hahmosta hyvin selville.

Elokuvaversioon on ilmeisesti otettu muualtakin vaikutteita kuin Hobitista ja oli mukava saada lukea se oikea tarina läpi. Odotan jo mielenkiinnolla, mitä kaksi seuraavaa Hobitti-elokuvaa tuovat tullessaan. Ehkä tämä potkaisisi minut taas Kahden torninkin pariin.

Anu Holopainen - Matkalaiset

Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 367
Avainsanoja: fantasia, naisten asema, matkustaminen, pahuus, salaperäiset voimat, kasvaminen
Kirja minulle: Kirjastosta pitkään haluttuna.

Kirjan takakannesta:
Punatertun kylä on jäänyt taakse, ja karkotetut ovat rakentaneet kotinsa metsän suojiin. Nuoreksi naiseksi varttunut Yvana ja Loranan hylkäämä poika, Marrkah, kaipaavat eristyneiltä kotinurkilta suureen maailmaan. He lähtevät kohti rannikkokaupunkia haaveenaan matka Kesämaahan saakka, mutta suunnitelmiin tulee mutkia, kun kuvioihin ilmaantuu Syysmaan häiläilemättömin rikospäällikkö. Myös Yvanaa kauan sitten koskettanut paha voima alkaa jälleen kasvaa, ja seuraukset ravisuttavat koko Syysmaata. Villipihlajan opetuksille selkänsä kääntänyt Zarakin saa yllättävän vieraan.


Tämä kirja on roikkunut kirja-arvostelulistallani heinäkuun lopusta saakka, mutta aikataulut ja muisti eivät ole osuneet yhteen. Nyt kuitenkin sanon kirjasta edes jotain, sillä Anu Holopainen on suosikkikirjailijoitani ja pidän Syysmaa-sarjasta kovasti.

Matkalaiset on Syysmaa-sarjan kuudes ja viimeinen osa, ja se kerää mukaan tarinaan kaikki vanhat hahmot. Alkuperäiset Welman tytöt ovat taas oleellisesti tapahtumissa mukana, vaikka tarinaa johtaakin nuorempi sukupolvi ja heidän seikkailunsa ja päämääriensä tavoittelu. Teos nostattaa valtavan halun palata taas sarjan ensimmäisiin osiin muistoja verestämään, ja aionkin sen tehdä heti, kun kirjapinot ja aikataulut antavat myöten.

Matkalaiset on muihin sarjan osiin verrattuna paljon seikkailuhenkisempi ja tapahtumarikkaampi. Kunnon perinteiseen fantasiakirjamaiseen tapaan sarja lopetetaan näyttävillä teemoilla: mukaan astuvat sotaisuus, orjuus sekä hyvän ja pahan vastakkainasettelu. Loppu on melko perinteinen ja ennalta-arvattava, mutta sopii konseptiin hyvin. Teoksen viimeiset sivut jättävät huulille haikean hymyn, kun hahmojen tarinat jäävät vielä avonaisiksi ja lukijan oman mielikuvituksen varaan.

Ihan mukava teos. Hanakasti tämän läpi lukaisi ja jätti sinänsä kaipaavan tunteen rintaan. Yksi tarina on taas lopussaan eikä enää ole uutta kirjaa, jota odottaa. Olisin ehkä toivonut Holopaiselta jotain vähän räväkämpää lopetusta (varsinkin, kun edellinen osa, Varjoja, lopetti niin jännittävään kohtaan), joka olisi erottanut kirjan muiden osien tavoin nuorisofantasian valtavirrasta, mutta kyllähän tämän tällakin tavoin pureskelee. Laimea loppu, mutta ymmärrettävä ja sopii sarjaan ihan hyvin. Toivon, että Holopainen aloittaa jonkun uuden fantasiasarjan kirjoittamisen mitä pikimmiten.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen - Routasisarukset

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 398

Avainsanoja: fantasia/scifi-sekoitus, seikkailullisuus, perheet, kehittynyt teknologia, dystopia, luonnonvarojen käyttö, säännöstely ja rajoitukset yhteiskunnassa

Kirja minulle: Kirjastosta; kirjablogista bongattu

Routasisarukset aloittaa trilogiasarjan 2300-luvun dystopiasta: energiavarat ovat loppuneet, syntyvyyttä säännöstellään ankarasti, ydinperheen käsite on laajentunut ja muokkautunut. Synnytettävien lapsien perimää kontrolloidaan hyvin tarkasti ja hedelmällisyysikään kasvaneilta nuorilta riistetään lapsensaantikyky yhteisen hyvän vuoksi.
     Utu ja Marras Routa ovat kasvattisisarukset, jotka ovat olleet hyvin läheisissä väleissä koko lapsuutensa. Sitten Marras karkoitetaan Laaksosta, ja Utu tahtoo myös tutustua ympäröivään maailmaan - Laakso tuntuu liian ahtaalta ja pumpuliselta paikalta fiksulle omapäiselle tytölle.


Suomalainen fantasia ja scifi on katoava luonnonvara, joten mahtavaa, että joku - tai tässä tapauksessa jotkut - on tarttunut tähän oljenkorteen. Routasisaruksissa löytyy sekä ihan perinteistä scifiä kaikkine hyvin kehittyneine vempaimineen ja tulevaisuudenkuvineen kuin myös yliluonnollisuuksiin yltävää fantasiaa - ja vieläpä loistavasti toimivassa yhdistelmässä.

Lappalaisen ja Leinosen kehittämä tulevaisuuden maailma on todella mielenkiintoinen: Perheissä on harvoin vanhempien biologisia lapsia, ja vanhempia saattaa olla monta samaa sukupuolta edustavaa ihmistä. Maanviljely on peruselinkeino eikä lihaa enää juurikaan nautita - kala nähdään paljon parempana ravinnonlähteenä. Perheissä on useita adoptoituja lapsia, joita tiinettäret tuovat junalla ison määrän kerralla ja sijoittavat perheisiin. Energia on peräisin auringosta ja sitä käytetään hyvin säästeliäästä. Ihmisillä on kämmeköitä ja virtutatuointeja, jotka ovat huomattavasti kehittyneempiä kuin nykyajan vehkeet. Omien lasten siittäminen on laitonta, jos siihen ei ole annettu erikseen lupaa (eli katsottu, että vanhempien perimät tuottavat terveen jälkeläisen), ja laittomista lapsista kehittyy usein sairaita ja epämuodostuneita yksilöitä.

- Draan sanoi, että meidän tulee luopua hedelmällisyydestämme ihmiskunnan pelastamiseksi. Meitä on liikaa. Laakso ei kukoista ellemme osaa antaa arvokkainta lahjaa pois. Jos emme rajoita olemassaoloamme, ellemme säännöstele syntyvyttä, luonto puolustautuu julmalla tavalla. Meidän on huolehdittava siitä, että vain kyvykkäimmät meistä jatkavat kansamme kulkua. Ja te Aikuisuuden riittiin osallistujat, te olette armoitettuja antamaan hedelmällisyytenne pois Laakson ja sen asukkaiden hyväksi. Teidänlaisia nuoria Laakso ja koko ihmiskunta tarvitsee.
s. 88

Kirjan hahmot ovat nuoria teini-ikäisille suunnattuun kirjaan sopivia ihmisiä. Kiinnostavia aineksia löytyy niin tyttö- kuin poikalukijoillekin, mikä on aika harvinainen piirre. Tarinaa kerrotaan sekä Marraksen että Utun näkökulmasta, ja mukaan mahtuu niin tunnehässäkkää kuin jengitoimintaakin. Perinteinen sanoma on, että jokaisen kannattaa olla oma itsensä, jotta tulee hyväksytyksi ja voi siten olla onnellinen ja nauttia elämästään paremmin. Mukavaa kevyttä luettavaa, joka saa myös pohtimaan, mihin meidän maailmamme on loppujen lopuksi suuntaamassa - millaiset luonnonmullistuket ja teknologiset ihmeet meitä vielä odottavat.

Tarina on mukavan kerronnallinen ja etenevä. Ylimääräistä kamaa -koppaan eivät lennä edes Rego Matkaajan lyhyet tarinat, jotka valottavat historiaa kirjassa edettäessä. Kirjassa on nokkelia uusia keksintöjä, joiden avulla kommunikoida, samoin kuin uudenlaisia ihmisryhmiä, joihin on välillä sekoitettu taikuutta ja välillä vain värjätty hampaat siniseksi. Ainoa miinus on välillä köykäiseksi jäävä nimistö - luonnonnimet ovat mukavaa luettavaa, mutta esimerkiksi Laurava, Ronjana ja Juhano ovat melko tylsiä johdannaisia meidän päivän perusnimistöstä. Samoin paikannimet ovat vain kuivia yleisnimiä, sillä kai nyt taivasta löytyy muualtakin kuin Taivaasta ja metsää myös Metsän ulkopuolelta.

Marras oli kuiskuttanut minulle viimeisenä iltana Laaksossa, että oli todella olemassa kaupungit Meri, Taivas ja Metsä. Ja että oikeastaan meidänkin kaupunkimme oli vain pieni osa yhtä suurta kaupunkien vyöhykettä, joka levittäytyi laaksoihin ja niille alueille, joissa vielä oli asuinkelpoista maata jäljellä. Isä taas väitti, että kaupunkeja oli vain yksi ainoa, koko maailman kattava, ja toisenlaisista kaupungeista oli turha haaveilla. Maailma laaksomme ulkopuolella oli ihan samanlainen kuin täälläkin.
s. 10

Mukaansatempaava kirja. Seuraava osa, Hiekkasotilaat, on jo ilmestynyt, joten pitää lähteä sitä metsästämään!

Trudi Canavan - Die Rebellin (The Magician's Guild)

Julkaisuvuosi: 2004 (The Magician's Guild), saksaksi 2006, ei suomennettu

Sivumäärä: 544 (pokkarikokoinen)

Avainsanoja: fantasia, luokkajako, vanha aika, slummit, taikuus/magia, pakoilu

Kirja minulle: Saksasta kirjakaupasta

Kyralian maagit järjestävät vuosittain maan pääkaupungissa Imardinissa puhdistuksen päästäkseen eroon kerjääjistä, kodittomista ja katulapsista. Heitä suojaa magia, jota vastaan kukaan tavallinen ihminen ei mahda mitään.

     Sonea on slummialueen kasvatti, nuori mutta temperamenttinen tyttö, joka joutuu taas slummialueelle maagien pyyhkäistessä hänen perheensä kaupungin muurien ulkopuolelle. Hänessä palaa viha pahoja maageja kohtaan, jotka eivät koskaan tee slummien ihmisille mitään hyvää. Sonea ottaa osaa katulapsien mielenosoituskivitykseen, mutta yllättäen hänen heittämänsä kivi läpäisee maagien suojakilven ja kajauttaa yhden maagin tajuttomaksi.

     Hetki on mahdollisimman huono maagisten kykyjen löytämiseen, sillä maagien Kilta ei hyväksy magiaa riviensä ulkopuolella. Alkaa pitkä ajojahti, jonka aikana Sonea menettää yhä enemmän ja enemmän magiansa kontrollin.

Kirja on peräisin Saksan vaihtovuosiajalta, jolloin hostsiskoni lukaisi Black Magician -trilogian ja piti kovasti. Otin kirjan nyt käteeni saksan yo-kirjoituksia silmällä pitäen.

Die Rebellin on luotu vanhanaikaiseen kaupunkiyhteisöön, jossa vahvat maagit hallitsevat kuninkaan alaisina eikä slummiasukkailla ole juuri minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä asettumaan kaupungin muurien sisäpuolelle. Kaupungin hyväsukuiset Talot halveksuvat tätä "ryövärijoukkoa", joka puolestaan vihaa Kiltaa eikä voi osoittaa sen jäseniä kohtaan muuta kuin epäluottamusta. Kaikki kuitenkin asuvat samalla alueella eikä tilanteeseen nähdä ratkaisukeinoa.

Sonea on nuori tyttö, joka vihaa Kiltaa ja maageja aivan yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Siksi omien maagisten kykyjen löytäminen onkin järkyttävää, sillä hän ei missään nimessä halua kuulua yhteisöön, jota kaikki hänen läheisensä vihaavat ja halveksuvat. Hän antautuu mieluummin työskentelemään varkaille, jotta nämä suojelisivat häntä Killan kiivailta etsinnöiltä.

Teos on paksu eikä tapahtumien rytmi ole aina nopea. Kirjan lukeminen vaatii kärsivällisyyttä, jota pitää yllä odotus Sonean kiinnijäämisestä ja siitä, mitä Killassa sen jälkeen tapahtuu. Canavan on tehnyt paljon pohjatyötä tapahtumille, jotta jokainen varmasti ymmärtää, miksi kulloinenkin tilanne on juuri sellainen. Minä olisin kaivannut vähän ripeämpää etenemistä, sillä yli puoli kirjaa ehti huvite pelkästään kissa ja hiiri -leikkiin. Varsinkin alkupuolella pelkkä tarinan pohjustus tuntui aika puisevalta, mutta Kiltaan päästessä lukeminen muuttui mielenkiintoisemmaksi.

Kirjassa on paljon henkilöhahmoja, mutta koska ne on jaettu kahteen kastiin, maageihin ja slummin asukkaisiin, niistä saa tukevan otteen. Kauhean monipuolisia he eivät ole (suurin osa sivuhahmoja, jotka pohjustavat Sonean ajatusmaailmaa), mutta kertojia on tarinan kulussa moneen lähtöön, mikä laajentaa kuvakulmaa huomattavasti. Tämän takia ilmiö "kaikki salaisuudet ratkeavat" tulee myös vähän tylsästi esiin.

Lukiessa tiedostin koko ajan kirjan olevan ensimmäinen osa trilogiaa, joten koetin koko ajan etsiä merkkejä siitä, mitä seuraavissa osissa tulisi tapahtumaan. Odotin paljon laimeampaa lopputuosta, mutta kirjan viimeisten sivujen yllätystekijä oli kuitenkin ilahduttava, uusi ja tuore teema, joten näillä perusteilla pitää ainakin toinen osa haalia käsiini.

Kirjasarjaa ei ole suomennettu eikä australialaisen Trudi Canavanin muitakaan fantasiateoksia ole täällä maailmankolkassa noteerattu, mutta naisen kirjat ovat saatavissa englanniksi ainakin Suomalaisen nettikaupasta - aika huokeaan kanta-asiakashintaankin, mitä aion käyttää häikäilemättä hyväkseni saadakseni seuraavat teokset käsiini.

Black Magician -trilogia vaikuttaa melko tavanomaiselta lisäykseltä fantasiakirjallisuuteen. Magia-aihe tuntuu kuitenkin ainakin minusta mieleiseltä, sillä tästä kirjasarjasta puuttuvat kaikki taikaolennot ja mennään enemmän vanhanajan maaginen realismi -meiningillä. Die Rebellin ei ole nopealukuinen kirja, mutta jos aikaa ja kärsivällisyyttä on, teoksen maailma tarjoaa varsin mieluisan tuttavuuden.

Garth Nix - Abhorsen

Julkaisuvuosi: englanniksi 2003, suomeksi 2006

Sivumäärä: 429 (kovakantinen)

Avainsanoja: fantasia, perhe-teema, perijä/jälkeläinen-teema, ystävyys, seikkailu, hyvän ja pahan taistelu, kuolema

Kirja minulle: Antikvariaatista

Juoni: Abhorsen jatkaa siitä, mihin Lirael jäi. Liraelin, Samin, Kurittoman Koiran sekä Moggetin on aika pysäyttää manaaja Hedge ja tämän kamala suunnitelma vapauttaa aikojen alussa vangittu Tuhoaja, joka haluaa hävittää koko maailman ja tehdä siitä vainajien asuinpaikan. Maailman lisäksi pitäisi pelastaa myös Tuhoajan puheääneksi joutunut epäonninen ancelstierrelainen Nicholas sekä joukko varmaan kuolemaan marssivia pakolaisia.


Enpäs malttanut kauaa pitää näppejäni erossa Abhorsen-sarjan viimeisestä osasta. Tarina jatkuu vain tunti siitä kohdasta, mihin Lirael loppui. Abhorsen on huomattavasti nopeatahtisempi ja toimintapitoisempi kuin Lirael, joka taas sisälsi paljon hahmokuvailuja ja -mietteitä. Kirjassa pelastutaan parilta ilmiselvältä kuolemantapaukselta, mutta menetyksiltäkään ei vältytä - mikä saikin minut kyynelehtimään varsin vuolaasti viimeisten sivujen kohdalla. Näkyvissä oli myös yksi tai kaksi oikopolkua, mutta ne olivat varsin ymmärrettäviä, jotta tapahtumia saatiin vikkelästi eteenpäin eikä Liraelin niskoille kaadettu ylivaikeita tehtäviä.

Sarja jätti voimakkaat jälkimainingit, ja olisi ihanaa, jos kirjoja olisi vielä lisää. Tahtoisin tietää vaikka mitä, ja tuntuu toisaalta tavattoman surulliselta ja toisaalta taas hymyilyttävältä ymmärtää, että ainoastaan minä itse voin päättää, mitä haluan hahmoille tapahtuvan. Pakko kyllä myöntää, että kirjan suljettuani oli pakko istahtaa koneelle ja etsiä pari fanficciä, jotta pudotus takaisin todelliseen maailmaan ei olisi ollut niin julma. Niiden parissa taidankin jatkaa...

Garth Nix on kirjoittanut muitakin teoksia, mutta ainoastaan Abhorsen-sarja on suomennettu. Olen lukenut häneltä saksaksi The Keys to the Kingdom -sarjan ensimmäisen osan, mutta se oli aivan liian nuorille suunnattu eikä napannut ollenkaan.

PS. Wikipediasta löytyi Garth Nix:n sivu, ja siellä mainitaan ilmeisesti jonkinlainen novellikokoelma Abhorsen-teemalla. Toivoni ei siis olekaan mennyttä!

Garth Nix - Lirael

Julkaisuvuosi: englanniksi 2001, suomeksi 2005

Sivumäärä: 569 (kovakantinen)

Avainsanoja: fantasia, perhe-teema, perijä/jälkeläinen-teema, ystävyys, yksinäisyys, joukosta poikkeaminen, seikkailu

Kirja minulle: Kirjastosta

Juoni: Lirael on ainoa clayr, joka ei ole vielä neljätoistavuotiaanakaan saanut ennusnäön lahjaa, joka määrittelee clayrien aikuisuuden. Hän päätyy alikirjastonhoitajaksi, jolloin hän saa vaihtaa lapsentunikansa neutraaliin työasuun, paeta Nuoruuden käytävän lapsekkaista tunnelmista ja ruokkia itseään kiltataikuudella, kun muut clayrit jättävät erilaisen tytön yhä enemmän ja enemmän omiin oloihinsa. Apuna, ystävänä ja lohduttomana toimii salaperäisen synnyn omaava Kuriton Koira.

Kuningasperheen kuopuspojalta, prinssi Samethilta, odotetaan paljon. Hän ei kuitenkaan pysty kohtaamaan Kuolleiden kirjaa, kirjaa, joka opettaisi hänelle abhorsenin ammatin salat ja johdattaisi hänet äitinsä jalanjäljille. Monien sattumusten kautta Liraelin ja Samin tiet kohtaavat.


Abhorsen-sarjan ensimmäinen osa, Sabriel, tuli luettua vähän aikaa sitten. Liraelin olen lukenut monta kertaa ennenkin eikä kirja sinänsä tarjonnut enää mitään uutta, mutta oli ihana verestää vanhoja muistoja ja nauttia päähahmosta, johon taidan edelleenkin olla vähän ihastunut.

Lirael on nuori naisenalku, joka ei muistuta miltään osin clayreja, tulevaisuuden näkemisen lahjan omaavia kuvankauniita rauhallisia Suurkillan yhden sukuhaaran jäseniä. Hänellä on tummat hiukset, kalpeat kasvot ja erilaiset silmät eikä hänellä ennen kaikkea ole clayrien ennusnäköä, joka tekee clayrista tunnistettavan. Lirael vetäytyy mahdollisimman paljon omiin oloihinsa, sillä hän ei halua kenenkään muistavan, että hän on Jäätikön yhdyskunnassa vielä pelkkä lapsi, vaikka useita vuosia nuoremmat olivat saaneet jo kunnian pukeutua valkoisiin kaapuihin. Siksi hän onkin riemuissaan, kun saa kirjastoapulaisen paikan. Kirjastossa hän voi viestiä lappusilla ja tehdä töitään rauhassa kenenkään häiritsemättä tai huomaamatta häntä. Lirael on yksinäinen, joten jo pelkkä lukijan sympatiapuoli ilahtuu, kun kiltataikuudella luodun etiäiskoiran tilalle ilmestyykin maaginen puhuva Kuriton Koira, josta tulee Liraelin ainoa ystävä.

Lirael nosti katseensa. Koira oli yhä paikoillaan ja raaputti takajalalla korvaansa keskittyneenä, silmät raollaan. Se oli likomärkä, kuin uimasta tullut.
   Äkkiä koira lakkasi raapimasta, nousi seiomaan ja ravisti itseään niin että likaisia vesipisaroita satoi Liraelin päälle ja yltympäri työhuonetta. Sitten se jolkotti jähmettyneen Liraelin luo ja nuolaisi häntä kasvoihin kielellä, joka oli totisesti todellinen eikä mikään kiltatekoinen jäljennös.
   Kun Lirael ei sanonut mitään, koira virnisti ja ilmoitti: "Minä olen Kuriton Koira. Tai Kuriton Narttu, jos tarkkoja ollaan. Milloin mennään kävelylle?"

Pidin Liraelista tällä lukukerralla lähes yhtä paljon kuin edellisilläkin. Hänessä on tyypillisiä tavanomaisia nuoren teinin piirteitä, joukkoon hyväksi tulemisen kaipuuta sekä välttelyä ja omissa oloissa viihtyvyyttä. Pidin hahmon kohdalla erityisesti siitä, kuinka kirjailija piti ennusnäköaihetta tasaisin väliajoin pinnalla. Se toi hahmoon uskottavuutta sekä syvyyttä, kun asiaa ei vain unohdettu tytön saadessa myös muuta ajateltavaa. Nix palasi myöskin kirjan myöhemmissä tapahtumissa aiempiin sattumuksiin, jotka olivat vaikuttaneet hahmoon syvästi. Tätä ei nuortenkirjallisuudessa niin kauhean usein tapaa.

Lempparijuttuja koko kirjassa olivat kohdat, joissa Lirael ja Kuriton Koira seikkailivat ympäri clayrien valtaisaa kirjastoa ja ottivat sen salaisuuksista selvää. Pidin myös paljon kiltataikuudesta ja sen kuvauksista. Sen sijaan prinssi Samin osuudet olivat tylsempiä, sillä Sam on ärsyttävä omassa säälittävyydessään vellova nuori mies, joka ei tunnu saavan itseään niskasta kiinni, vaan marisee ja surkuttelee omaa kohtaloaan tuon tuosta. Hänen verrallaan Lirael on oikea sankaritar.

Lirael ei selvästikään ole yhtä omin jaloin seisova kuin Sabriel. Kirja päättyy pahasti kesken, ja sarjan viimeinen osa Abhorsen onkin suoraa jatkoa Liraelin ja Samin tarinalle. Liraelin lopussa arvoitukset paljastuvat, mutta itse toiminta jäätetään pääasiassa Abhorsenin harteille. Onneksi kirja löytyy valmiina kirjahyllystä, sillä muuten pitäisi huomenna syöksyä kirjastoon lainaamaan se. Jäi sen verran kutkuttavaan kohtana, kun viimeisestä kirjasta ei ole juuri minkäänlaisia muistikuvia.

Yhdessä viisi suurkiltaa
pitävät koossa maailmaa.
Yksi on heissä, jotka kantavat kruunuaan,
kaksi on heissä, jotka saattavat kUolemaan.
Kolme ja viisi saivat muodon kivisen,
neljä jäisessä pinnassa näkee totuuden.

Neil Gaiman - Tähtisumua

Julkaisuvuosi: Stardust 1999, suomenkielinen 2000

Luettu: joulukuussa 2011

Sivumäärä: 226 (pokkari)

Avainsanoja: fantasia, seikkailu, prinssi ja prinsessa, hyvä ja paha, rakkaus

Kirja minulle: Siskon kirjahyllystä

Juoni: Thristan Thorn on rakastunut kylän kaunottareen, jolle hän tulee luvanneeksi taivaalta maahan pudonneen tähden. Thristan matkaa Haltiamaahan, tavallisen englantilaisen Muurin kylän viereen rakennetun muurin toiselle puolelle, noutaakseen tähden ja tuodakseen sen rakkaalleen. Tähteä havittelevat kuitenkin myös muut tahot eikä seikkailu taikamaan halki ole lyhyt.

Ihastuin Neil Gaimaniin luettuani häneltä Hautausmaan pojan (suosittelen!). Tähtisumua on neljäs kirja tältä mieheltä enkä aio lopettaa tähän.

Thristan on normaali suhteellisen järkevä nuori mies, joka rakastuu kylän kauneimpaan tyttöön, joka ei tietenkään vilkaisekaan häntä. Tyttö lupaa tälle sydämensä salatuimman toiveen, jos tämä noutaa hänelle maahan pudonneen tähden. Pyyntö kuulostaa varsin kovalta, mutta Thristanilla on kyky paikantaa asioita Haltiamaassa, joten hän löytää tähden nopeasti erään kauppamiehen avuliaisuuden ansioista. Nuori mies on paikoittain hieman hömelö, mutta rakastava ja omantunnon omaava. Ihan mukava hahmo, joka kylläkään ei jää mieleen kovin pitkäksi aikaa.

Haltiamaasta oli miellyttävä lukea enkä paikantanut siitä miehen mentäviä aukkoja tai epäjohdonmukaisuuksia, vaikka itse taikamaa ei sinänsä niin suuressa osassa tarinaa ollutkaan. Oli noitia, mutta myös tavallisia ihmisiä. Gaiman oli myös keksinyt hauskoja taikoja, joiden avulla vauhdittaa tarinaa. Tosin jossain vaiheessa tuli kyllä mieleen, että minkä ikäisille tämä kirja oli oikein suunnattu. Ei ainakaan automaattisesti lapsille, vaikka tämä selvästi onnellinen satu onkin, mutta se oli lähinnä mukava yllätys.

”Anteeksi”, hän sanoi toivoen rauhoittavansa olennon, joka istui hasselpähkinäpuun alla ja rukoili, ettei siellä olisi enää enempää sitä pikkuväkeä, joka oli varastanut hänen hattunsa. ”Minä etsin erästä tähteä.”

   Puun alta lensi vastaukseksi kostea multapaakku, joka osui Thristanin poskeen. Se sattui hieman ja multamurusia valui kauluksesta vaatteiden alle.

Tähtisumua ei noussut suosikikseni Gaimanin kirjoista, mutta siinä oli useita miehen kirjoitustyylille ominaisia piirteitä. Pidin muun muassa viittauksista tähän päivän elämään, koska kirjan tapahtumat sijoittuivat n. 1800-luvulle. Gaimanin hahmot eivät myöskään koskaan ole täydellisiä eivätkä automaattisesti onnistu tavoitteissaan, mikä luo tähänkin kirjaan tietynlaista jännittävyyttä. Tähtisumua oli pehmoinen satu, jonka lukaisi nopeasti läpi.

Anu Holopainen - Varjoja (Syysmaa 5)

Julkaisuvuosi: 2011

Luettu: joulukuu 2011

Sivumäärä: 270 (kovakantinen)

Avainsanat: fantasia, naisten asema, uskonto, muutos ihmisissä ja heidän ajatuksissa, rasismi, feminismi, paineiden alla eläminen

Kirja minulle: kirjastosta

Juoni: Syysmaa-sarjan viidennessä osassa kaikki vanhat tutut nähdään taas samoissa kansissa. Lorana on raskaana ja päässyt kummallisen yölaaksolaisen Kolmisoinnun kanssa Punatertun kylään, jossa heidät otetaan avosylin vastaan. Lorana ystävystyy etenkin kylän johtajan Zaran kanssa, joka jakaa huoliaan ymmärtäväisesti kuuntelevalle naiselle. Mukana ovat myös Adaira ja Merkinos, joiden uhkarohkeita suunnitelmia Zara kapeakatseisesti toppuuttelee.

Molemmin jaloin –kirjan yhteydessä sanoinkin Holopaisen olevan suosikkikirjailijoitani. Riemastuin huomatessani, että Syysmaa-sarjasta on tullut viides ja toiseksi viimeinen osa. Sarja käsittelee ennen kaikkea naisen oikeuksia ja niiden parantamista, hyvin salavihkaisesti ja kielletysti. Holopainen kirjoittaa poikkeuksetta naisen näkökulmasta ja tuo kirjoihinsa usein hieman tabumaisia aiheita.

Tässä teoksessa kohahdusta herättäviä asioita on useita. Sarjan neljännessä osassa päähenkilön roolia vetänyt Lorana on nytkin yksi keskeinen hahmo. Nainen on kotoisin kalastajakylästä, jossa naisen asema on perinteinen eli alistuva miehen palvelijana toiminen. Hän kuitenkin sopeutuu Punaterttuun hyvin ja hyväksyy Villipihlajan, pyhän naisten asemaa edistävän puun, opit nopeasti. Hän ei kuitenkaan oikeasti yhdisty puuhun, vaikka niin väittää. Lorana on laskelmoiva ja harkitseva nainen, joka tahtoo palavasti muiden kyläläisten hyväksynnän, ja siksi en juuri pitänyt hänestä edes edellisessä osassa. Hän on liian asemahakuinen ja esittävä, pyrkii vain parantamaan omia olojaan. Hän käyttää Zaraa hyväkseen kohentaakseen asemaansa kylässä ja esittää rakastavansa tätä. Varjoja-kirjassa tuleekin esiin samaa sukupuolta olevien välinen rakkaus, mutta siinä käsitellään myös niinkin absurdiksi kuvattua asiaa kuin rakkautta avioparin välillä. Syysmaassa avioliitot hoidetaan yleensä vanhempien kautta hyvin vanhanaikaiseen malliin eikä niissä rakkaudella ole yleensä osaa eikä arpaa.

- Minä en jätä sinua,  Lorana hyssytteli, kun Zara kietoi käsivartensa hänen vyötärölleen ja painoi kasvonsa hänen kaulaansa vasten. Jokin pieni, laskelmoiva osa Loranan mielessä hymyili tuiman tyytyväisenä. Pian hän on riippuvainen sinusta, se supatti. Riippuvuudesta syntyy rakkaus, ja kun sinä olet jollekin tärkeälle henkilölle tärkeä, se antaa sinullekin suuremman merkityksen.

Toinen kirjan hätkähdyttävä asia on Zaran totaalinen suunnanmuutos Villipihlajan opeissa. Villipihlajalla ei perinteisesti ole ollut ylipappia tai selvää uskonnollista johtajaa, eikä se ole syrjinyt muita uskontokuntia tai niiden harjoittajia, vaan suojellut kaikkia tasapuolisesti ja ennakkoluulottomasti. Nyt Zara alkaa suhtautua eri uskontokuntiin varauksella ja levittää aatettaan myös muihin Punatertun asukkaisiin. Hän pitää muiden puiden, myös yhtä kielletyn sisarpuun Metsälehmuksen, kannattajia uhkana, joka voi viedä Villipihjalaan uskovia pois puun oppien alta. Muutos on varsin radikaali, sillä ennen Zara on ollut todella avarakatseinen ja hyväntahtoinen nimellinen johtaja, joka on ollut sydämeltään ja sielultaan kiinni Villipihlajan opeissa.

- Mutta...  Eikö se ole hyvä asia? Eikö jokainen pelastettu nainen ole kunniaksi Villipihlajan palvojalle?

...

- Meitä on jo monta, Zara lausui sanat käheällä äänellään hitaasti kuin vähäjärkiselle puhuen. – Ja otamme joukkoomme jokaisen, joka haluaa antautua Villipihlajalle. Mutta se nainen, jonka vuoksi he olisivat olleet valmiita vaarantamaan sekä itsensä että tehtävänsä – Villipihlajan  tehtävän – palvoo Metsälehmusta.

Tätä kirjaa sai todellakin lukea suu auki. Tapahtumien kulku oli pöyristyttävää enkä malta odottaa viimeistä osaa, sillä tarina jäi pahasti kesken. Holopaisen kirjoitustyyli on yksinkertaista ja helppolukuista, joten sivut toisensa perään vain kääntyivät eikä kirjaa olisi millään malttanut laskea kädestään. Lukaisinkin teoksen parissa päivässä, vaikka samalla tuli touhuttua yhtä sun toistakin jouluhommaa. Vähän surettaa, että Syysmaan tarina on lopuillaan, mutta toivon todella, että Holopainen aikoo jatkaa feministilinjallaan myös tulevaisuudessa. Hän on loistava fantasiakirjailija, joten luotan siihen, että hän ilahduttaa meitä vielä uusilla maailmoilla. Sitä odotellessa voisi lukea Syysmaa-sarjan ensimmäiset osat uudestaan…

Garth Nix - Sabriel

Julkaisuvuosi: 1995, suomeksi 2004
Luettu: joulukuu 2011
Sivumäärä: 389 (kovakantinen)
Avainsanoja: fantasia, elämä ja kuolema, seikkailu, rakkaus
Kirja minulle: kirjastosta

Juoni: Sabriel on juuri kouluaan lopettava nuori nainen, joka on viettänyt lähes koko elämänsä Ancelstierressa opiskellen taikuutta ja tapakasvatusta. Sitten hän sää hätäviestin Abhorsen-isältään, joka lähettää tyttärelleen manaajan kellonsa sekä miekkansa, jotta tämä voisi jatkaa Abhorsenin työtä rajamuurin toisella puolen Vanhassa Valtakunnassa, jossa kiltataikuus on voimakasta ja kuolleet sielut nousevat takaisin Elämään. Sabriel haluaa pelastaa isänsä, mutta samalla hän törmää maassa vallitseviin ongelmiin, oppii lentämään paperisiipeä ja auttaa yhtä jos toistakin kansalaista.


Luin Abhorsen-sarjan monia vuosia sitten ja rakastuin eritoten sarjan toiseen osaan, Liraeliin, jonka olen lukenut monta monituista kertaa läpi. Sarjan kaksi muuta osaa, Sabriel ja Abhorsen, on sen sijaan tullut selattua vain kertaalleen, joten piti nyt sitten täyttää tämä puute, kun tuli trilogian kolmas kirja löydettyä antikvariaatista. Garth Nix on australialainen kirjailija, joka on varsin tuottelias mutta jolta ei tietääkseni ole suomennettu kuin tämä sarja. Hänellä on mukavan yksinkertaista kieltä, ja Vanhan Valtakunnan mies on luonut varsin onnistuneesti.

Sabriel on mukavan tavallisen oloinen tyttö eikä syyllisty Maru Sue -piirteisiin. Fantasiakirjamaiseen tapaan hän on hyvin kiintynyt isäänsä ja haluaa pelastaa hänet, vaikka henki menisi. Hän lähtee uhkarohkeasti yksin Vanhaan Valtakuntaan, jossa on viimeksi käynyt vain pienenä lapsena. Apunaan hänellä on kiltataikuutensa, joka muodostuu päässä mietityin, ääneen lausutuin ja käsin ilmaan piirretyin merkein. Välillä tulin miettineeksi, kuinka vaikeaa kiltataikuus oikein on ja miten hyvin Sabrielin sitä pitäisi 18-vuotiaaksi osata, mutta koska asiaa ei juurikaan kirjassa käsitelty, hyväksyin pienen pureskelun jälkeen sen, että tyttö osasi merkin kuin merkin. Muuten Sabrielin hahmo ei juurikaan aiheuttanut mitään vaikeuksia, paitsi että kirjan täytyi tietenkin päättyä ennalta arvattaviin rakkauden tunnustuksiin.

Kirjassa esiintyy keskeisenä hahmona myös vapaan taikuuden (eli jonkun pahan manaajan) luomus Mogget, joka on kaulapannalla kahlehdittu Abhorsenien palvelijaksi. Sabrielille hän näyttäytyy pienenä mustana kissana, joka jakelee mielellään ironisia kommentteja ja pitää salaperäisyyksistä. Erityisen mielenkiintoiseksi hänet tekee se, että hänet on pakotettu osaansa ja tilaisuuden tullen olio tahtoo aina kostaa orjuutensa. Kirjan alkupuolella kissa muun muassa piirtää kynnellään Vanhan Valtakunnan kartan, ja minulla oli hauskaa, kun kuvittelin tilanteen mielessäni.

Sabriel on kovin tavallinen nuorten fantasiakirja, mutta pidän siitä silti paljon. Tahtoisin kyllä joskus lukea rajoja rikkovan nuorten fantasiakirjan, mutta eivät nämäkään pettymyksiä ole. Tämän ainakin lukaisi hetkessä eikä sivuja malttanut millään pistää syrjään. Pitäisi metsästää kirjastosta Lirael, jotta saisi taas senkin katsastettua läpi.

Stephenie Meyer - Houkutus

Julkaisuvuosi: alkuperäinen 2005, suomeksi 2005
Luettu: heinäkuu 2011
Sivumäärä: 418 (kovakantinen)
Avainsanoja: fantasia, nuorisokirjallisuus, teiniromanssi
Kirja minulle: Äiti osti kirjan minulle vuosia sitten.

Juoni: Bella muuttaa Phoenixista pohjoiseen ja sateiseen pikkukaupunkiin Forksiin ja aloittaa lukion, jossa kaikki tuntevat toisensa. Hän tutustuu Edward Culleniin, josta kukaan ei tiedä juuri mitään ja joka ei vietä aikaa kenenkään muun paitsi ottosisarustensa kanssa. Syntyy ruusunvärinen unelmapari, joka uhmaa kaiken maaliman ihmisyyden rajoja ja rakastuu silmittömästi toisiinsa, vaikka toinen osapuoli on verenhimoinen vampyyri.


Okei, toivottavasti kukaan nyt ei kaikkoa heti siillä silmänräpäyksellä, kun kirjan nimi ja kansi sattuvat silmiin. Koetan tehdä tästä kirja-arviosta mielenkiintoisen.

Olen lukenut Houkutuksen ennenkin, useampaan kertaan, samoin sen seuraavat osat. Edellisestä kerrasta on kuitenkin lähemmäs kolme vuotta aikaa ja se oli ennen kuin sarjasta nousi niin hirveä haloo. Tarvitsin jotain aivoja tyhjentävää luettavaa ylppärikirjojen vastapainoksi, ja tämä sattui olemaan tv-tasolla juuri sopivasti käden ulottuvilla. Tulipahan tarkastettua, miltä tämä nyt vähän vanhemmilla silmillä ja mielellä vaikuttaa.

En lähde murskaamaan kirjaa, vaikka siinä onkin paljon puutteita. Meyer on liian rakastunut Edwardiin ja minusta on naurettavaa, miten nopeasti nuoret rakastuvat toisiinsa. Kirjassa mainitaan pariinkiin otteeseen se, kuinka Edward on Bellalle enemmänkin kuin "vain poikaystävä", mikä on sinänsä aika huvittavaa, kun he ovat seurustelleet pari hassua viikkoa. Samoin kielellinen ilmaisu jättää toivomisen varaa, mutta minun oli melko helppo sulkea silmäni siltä ja antaa tarinan kulkea omia reittejään. Tuli myös erään ystävän kanssa keskusteltua siitä, kuinka marttyyrimainen asenne Edwardilla on, ja että kuinka oikeassa elämässä kukaan ei jaksaisi sellaista katsella. On se nyt aika kamalaa kuulla koko ajan toistettavan, että olisi parempi vain erota ja pysyä kaukana toisistaan.

Luin ehkä puolitoista vuotta sitten erään tuttavani blogista, että Houkutus ja Twilight-saaga ylipäänsä on kuin täydellinen satu vähän vanhemmille. Minusta tämä kuvaa sarjaa mitä mainioimmin ja olenkin referoinut tätä useille muillekin tuttaville. Bellan ja Edwardin tarina on niin täydellinen, että se on jo yliluonnollinen ja vaikeasti uskottava, mutta kun vaihtaa suhtautumisensa siihen, että tarinan onkin tarkoitus olla niin täydellinen kuin vain voi olla (kuten sadut yleensä ovat), kirjat muuttuvatkin ihan lukukelpoisiksi. Ei pidä ottaa liian tosissaan ja vaatia liikaa. Kirjat ovat sinänsä ihan hyvää ajanvietettä, ne lukee nopeasti eikä niiden kanssa tarvitse ajatella yhtään mitään, mikä on välillä todella rentouttavaa ja toivottavaakin. Tosin tähän on kyllä pakko lisätä, että olen onnistunut lukemaan kirjasarjan viimeisen osan Breaking Dawn:n (Aamunkoi) vain puolitoista kertaa, koska sen kirjan loppu on vain niin järkyttävän hirveä... Pitää kyllä haastaa itseni yrittämään, josko saisin sen toisenkin kerran luettua sen loppuun.

Kirjasarjan ehdottoman suuri plussa on Alice Cullen, Edwardin "sisko" eli nuori vampyyrineito, jolla on kyky nähdä tulevaisuuteen epävarmoina välähdyksinä. Hän on ihanan pirteä ja hyväntuulinen persoona, jolla ei ole Edwardin kamalaa marttyyriasennetta eikä häntä myöskään tuoda esiin niin täydellisenä kuin miespäähenkilöä (vaikka Meyerin vampyyrit eivät osaakaan olla muuta kuin täydellisiä). Alice tuntuu luonnolliselta hahmolta, joka suhtautuu Bellaan ystävänään eikä hössötä liikaa. Hän on myös ihanan spontaani sekä huumorintajuinen, ja voisin oikeassa elämässä viihtyä hänen positiivisessa seurassaan. Hän olisi sellainen henkilö, jonka kanssa hyppiä vesilätäköihin ja juosta kilpaa keskellä kaupunkia.

Onko moni muu lukenut tätä kirjasarjaa? Millainen kuva siitä on jäänyt?

Terry Pratchett - Magian väri

Julkaisuvuosi: alkuperäinen 1983, suomeksi 2000
Luettu: helmikuu 2011
Sivumäärä: 253 (pokkari)
Avainsanoja: fantasia, huumori
Kirja minulle: Äiti osti kirjan minulle vuosia sitten.

Juoni: Magian väri kertoo vain yhden loitsun osaavasta ja epäonnekkaasta Rincewind-velhosta, joka joutuu vasten tahtoaan tarunomaisesta keisarivaltiosta saapuneen turistin Kakskukan matkaoppaaksi. Kakskukka on hyväuskoinen hölmö, joka ei tunnista vaaraa, vaikka se tanssisi alasti hänen edessään, ja turisti on kovin kiintynyt Matkatavaraansa, joka seuraa häntä kaikkialle uskollisen koiran tavoin. Parivaljakko joutuu jos jonkinmoisiin selkkauksiin, joista päätyvät ulos vain Rincewindin epäonnekkaan onnen avulla.


Olen joskus vuosia sitten lukenut Pratchettin Kiekkomaailma-sarjasta muutaman kirjan ja muistan jotenkin pitäneeni. Silloin taisin kuitenkin olla vähän turhan nuori ymmärtämään kirjailijan huumorin tasoa, mutta nyt se ainakin huvitti - jollain tapaa. Pratchettin kirjoitustyyli on selkeää eikä leiki sanoilla turhia, mutta välillä kieli on vähän turhankin pelkistettyä omaan makuuni ja kaikki vitsit ja sarkasminpoikaset ovat varsinkin aluksi kuluneen tuntuisia. Huomasin kuitenkin lukemista jatkaessani, että tyyliin tottuu ja siitä alkaa nauttia enemmän. Aluksi minun oli vaikea pysyä mukana ja seurata usein vaihtuvia kohtauspaikkoja, mutta loppujen lopuksi nekin onnistuivat muodostamaan muistettavan kokonaisuuden. Uskoisin, että toisella lukukerralla saisin kirjasta enemmän irti samoin kuin jos olisin lukenut jo kirjailijan muita teoksia.

Rincewind on surkea velho, jonka pään on vallannut yksi kahdeksasta Suurloitsusta. Sen takia hän ei pysty muistamaan eikä opettelemaan mitään muita loitsuja, joten hän on melko kummallinen tapaus velhoksi. On huvittavaa lukea Rincewindin muistutuksista itselleen sekä lukijalle siitä, että hän kyllä on velho, vaikkei osaakaan taikoa, ja että Kuolema tulee häntä itse hakemaan, kun sen aika on. Kuolema näyttäytyy kirjassa useita kertoja erityisesti päävelhon seurassa yrittäen saada tätä mukaansa.

Tuossa velhossa (Rincewindissä) oli jotain, joka ärsytti Häntä (Kuolemaa) suunnattomasti. Ensinnäkin hän ei pitänyt kiinni sovituista tapaamisista.

Kakskukka on suloisen tietämätön turisti, joka on kiinnostunut kaikesta ja kuvittelee kaiken vaarallisen tapahtuvan kuin jossain toisessa todellisuudessa, josta käsin mikään ei voi vahingoittaa häntä itseään. Pieni mies käyttäytyy ulkomaalaisen tavoin huolehtien kovasti Matkatavarastaan, tuhannella jalalla kipittävästä matka-arkusta, ja jaellen rahojaan avokätisesti ympäriinsä.

"Ottaisitko jotain syötävää?" Kakskukka kysyi. Hän alkoi tonkia nyyttiä, jonka oli sitonut kiinni reelinkiin pitääkseen sen kuivana.

"Etkö sinä tajua?" Rincewind ärisi. "Jumalat auttakoon, mutta me menemme kohta Laidan yli!"

"Voimmeko tehdä asialle jotain?"

"Emme!"

"Sitten en näe mitään syytä antaa valtaa pakokauhulle", Kakskukka sanoi tyynesti.

Ymmärrän kyllä, miksi Pratchett on noussut Iso-Britannian yhdeksi myydyimmistä kirjailijoista. Hänellä on voimakas tyyli ja hän käyttää sarkasmia ja ironiaa sujuvasti. Olen kiinnostunut tietämään, pitäisinkö muista kirjoista. Tämän kirjan kanssa en osaa sanoa muuta kuin että "se oli ihan hyvä". Kirjalle on jatko-osa ja uskon, että etsin sen vielä käsiini.

Harry Potter -maratoni

Harry Potter -maratoni on ollut käynnissä nyt viisi päivää ja leppoisasti on sujunut. Muistan taas, miksi alun alkujaan rakastuinkaan tähän sarjaan. Harry tarjoaa minulle kaikkea sitä, mitä tarvitsen: pakotietä toiseen maailmaan, ystäviä, lohtuja, ilonaiheita, suruja, myötäelämistä. Siksi poiminkin lukemisen lomassa muistiin pätkiä, jotka ovat jääneet elämään tai ovat muuten vain kiinnittäneet huomioni. Tssä niistä muutamia ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta kirjasta.

"Seuraava suuri seikkailuhan kuolema levolliselle mielelle on."

"Urheutta on monenlaista", Dumbledore sanoi hymyillen. "Vaaditaan paljon urheutta nousta vastustamaan vihollisiaan, mutta sitä tarvitaan myös silloin kun noustaa vastustamaan ystäviä. Siitä syystä palkitsen kymmenellä pisteellä Neville Longbottomin."

Harry ja Ron laahustivat suureen saliin syvästi synkistyneinä, perässään Hermione, jolla oli kasvoillaan mitäs-rikoitte-koulun-sääntöjä -ilme. Harry ei pitänyt lihaperunasoselaatikosta niin paljon kuin oli luullut. Sekä hän että Ron olivat omasta mielestään saaneet inhottavamman tehtävän kuin toinen.

Binns oli puhunut puolisen tuntia, kun tapahtui jotain mitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Joku viittasi.

"Dobby oli omituisempi", Harry sanoi täydestä sydämestään.

"Makeeta!" Colin sanoi aivan yhtä innoissaan. "Se oli varmaan se jättiläiskalmari!"
   "Vau!" Dennis sanoi ikään kuin kukaan ei voisi villeimmissä unelmissaankaan toivoa mitään sen parempaa kuin että paiskautuu myrskyn riepottamaan, luotaamattomaan syvään järveen, josta valtava vesihirviö sitten tuuppaa kuiville.

"Aaaaah", Ron matki professori Punurmion salaperäistä kuiskutusta, "kun taivaalle ilmaantuu kaksi Neptunusta, se on varma merkki siitä että syntyy rillipäinen kääpiö, Harry..."

"Pahimmassa tapauksessa Hagrid joutuu hankkiutumaan eroon sisuliskoista. Anteeksi... sanoinko pahimmassa? Tarkoitin parhaassa."

"Ei, jollei hän [Kalkaros] osaa muuttaa itseään lepakoksi tai joksikin sellaiseksi", Harry sanoi.
   "En pidä mahdottomana", Ron mutisi.

Charmian Hussey - Salaisuuksien laakso

Nimi: Salaisuuksien laakso
Alkuperäinen nimi: The Valley of Secrets
Kirjailija: brittiläinen Charmian Hussey
Julkaisuvuosi: 2003, suomeksi 2005
Luettu: tammikuu 2011
Sivumäärä: 374
Avainsanoja: lastenkirjallisuus, fantasia, matkakertomus, päiväkirjat, eläimet ja luonto, intiaanikulttuuri
Kirja minulle: Kaverin suosittelemana lainasin häneltä kirjan fantasiapohjaan viehättyneenä.

Juoni: Stephen on 18-vuotias nuori mies, jonka taival koulutiellä on viimein lopussa ja tulevasuus vaikuttaa suurelta kysymysmerkiltä. Hän saa kuitenkin tuntemattomalta asianajajalta kirjeen, jossa pyydetään häntä noutamaan isoisänsä hänelle jättämä testamentti. Niin Stephen päätyy Lansburyn kartanoon, salaisuuksien täyttämään laaksoon, jota paikalliset kammoavat ja jossa kuuluu kummallisia ääniä ja tuntuu, kuin joku tai jokin tarkkailisi jokaista liikettä.


Salaisuuksien laakso on ehdottomasti lapsille suunnattu satukirja ja taisin olla vähän liian vanha tälle teokselle. Luin tämän kuitenkin loppuun enkä pakosta: kirja herätti tietyn asteista mielenkiintoa loppuratkaisua kohtaan, koska tapahtumat etenivät kovin hitaasti ja koko ajan annettiin lisää vinkkejä tulevaa kohden. Kaverini tarjosi minulle tätä kirjaa luettavaksi ja kertoi pitäneensä siitä kovasti nuorempana. Uskonkin, että kirja antaa enemmän nuorelle lukijalle, koska kieli, juoni ja hahmot ovat hyvin yksinkertaisia, pintapuolisia ja helposti seurattavissa. Suosittelisin kirjaa ehdottomasti lapsille iltalukemiseksi, koska luvut ovat lyhyitä ja sopivat hyvin pieninä paloina luettavaksi ja jännityksen nostattajiksi.

Stephen on aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori mies, joka on asunut koko ikänsä lastenkodissa. Hän ei kuitenkaan anna kovin kasvanutta vaikutelmaa itsestään, vaikka lähteekin rohkeasti toimittamaan omia asioitaan ja on kykeneväinen suunnittelemaan tulevaa. Poika herkistelee kirjan mittaan useampaan otteeseen ja kokee minusta miehille epätavallisen herkkää sympatiaa milloin millekin luontokappaleelle. Hän on myös kovin perso kaikille mukavuuksille, mutta toisaalta taas oppii kauhean helposti uusia vieraita asioita asuessaan suuressa kartanossa. Vähän turhan täydellinen hahmo, niin sanoakseni. Ja kovin naiivi ja hyväuskoinen, ylitsepursuavan optimisti.

Juoni on yksinkertainen ja helppolukuinen, mutta sitä ei ole helppo jättää kesken, koska kirjailija antaa hanakasti vihjeitä tulevasta. Olin erityisen kiinnostunut salaperäisistä eläimistä, jotka ääntelivät kummasti ja tekivät kaiken maaliman outoja juttuja, joihin tavalliset eläimet eivät pystyisi. Tästä fantasia-piirteestä pidin kovasti ja luin kirjan lähinnä loppuun saadakseni tietää, mikä näiden eläinten rooli ja merkitys olisi.

Hän vilkuili olkansa yli ja mietti, minkä kumman otuksen oli nähnyt. Oli se sitten mikä eläin tahansa, se oli ollut aika iso, ainakin puolimetrinen. Saukkokaan se ei voinut olla, sillä saukot pitivät kirkkaasta, virtaavasta vedestä, ja niiden ääntely oli viheltävää. Vastenmielinen kurlutus ei voinut tulla saukon kuonosta.

Kirjassa seurataan Stephenin isosedän vanhoja päiväkirjoja, joiden tekstiä oli mukava lukea. En järin pitänyt Stephenin välikommenteista merkintöjen välissä, koska ne olivat usein aivan turhia ja merkityksettömiä. Sanahelinää lapsille, kuten:

Tämä oli yllätys Stephenille. Hän oli aina luullut että metsä oli niin vehmas paikka ja täynnä hedelmäpuita, että omavaraisuus olisi helppoa. Ilmeisesti hän oli erehtynyt.

Ihan hyvä kirja, kannattaa lukea, jos pitää uusista eläinlajeista ja matkakertomuksista.

Antoine de Saint-Exupéry - Pikku prinssi

Nimi: Pikku prinssi
Alkuperäinen nimi: Le petit prince
Kirjailija: ranskalainen Antoine de Saint-Exupéry
Julkaisuvuosi: 1944, suomennos 2004 (tämä painos), ensimmäistä kertaa suomeksi 1951
Luettu: lokakuu 2010
Sivumäärä: 117
Tyyli: opetukset, klassikko, fantasia

Juoni:  Kirjan päähenkilö, kirjailija itse, rysähtää pienlentokoneella keskelle eteläisen Saharan aavikkoa. Korjatessaan konettaan hänen viereensä ilmestyy vaivihkaa pieni poika, pikku prinssi. Prinssi kertoo vähitellen pitkästä matkastaan omalta kotiplaneetaltaan asteroidi B612:lta halki useiden eri planeettojen ja päätymisestään Maalle. Hän selostaa tavanneensa monenlaisia ihmisiä ja olevansa surullinen siitä, kuinka itsekkäitä heistä on tullut.


Tämäkin kirja tuli luettua äidinkielen kurssin "pakottamana", mutta lukulistalla tämä on ollut jo kauan. Sen verran klassikkoteos, että muistan pitäneeni tästä kovasti kuullessani tämän ensimmäistä kertaa alakoulun luokanopettajan lukemana joskus alemmilla luokilla. Ja olihan tämä ihana, ei voi muuta sanoa. Muutaman tunnin luku, mutta antoisa sellainen.

Pikku prinssi on todella sympaattinen hahmo. Hän on naiivi mutta arvoituksellinen, hänessä on ihanaa lapsenmielisyyttä ja viattomuutta, joka heijastuu hänen sanoihinsa ja tekoihinsa. Lapsen viisaus on joskus hämmästyttävän tarkkanäköistä. Tykkäsin todella paljon pienen hahmon kertomuksista muilla planeetoilla, koska Saint-Exupéryn kuvaamat aikuiset ihmiset sopivat yhä tänäkin päivänä kaikkein tyypillisimpiin henkilöhahmoihimme. Erityisesti tunnollinen lampunsytyttäjä herätti myötätuntoni.

Kirjassa on todella paljon vertauskuvia eikä olekaan ihme, että se on noussut klassikoksi myös aikuisten keskuudessa. Erityisen kuuluisa hahmo taitaa olla kirjan viisas kettu, joka pyytää prinssiä kesyttämään itsensä ja jakaa sitten salaisuuden tämän kanssa: ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.”

Ihana kirja. Kauniita kielikuvia, osuvia vertauksia ja sopivan pituinen, että kirjan lapsenomaista kieltä jaksaa lukea.

Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa...

Charles Dickens - Joululaulu

Nimi: Joululaulu (myös nimellä Saiturin joulu)
Alkuperäinen nimi: A Christmas Carol
Kirjailija: brittiläinen Charles Dickens
Julkaisuvuosi: 1843, suomennos 2001 (tämä painos), ensimmäistä kertaa suomeksi 1878
Luettu: marraskuu 2010
Sivumäärä: 111
Tyyli: realismi, opetukset, klassikko, fantasia

Juoni: Ebenezer Scrooge on vanha ja raihnainen erakoitunut kitupiikki, joka ei välitä kenestäkään ja ajattelee vain rahojaan. Hänen yhtiönsä on hänelle kaikki kaikessa: mies paiskii töitä vuoden jokaisena päivänä, myös joulun aikaan. Tarina alkaa, kun herra Scrooge lähettää vastahakoisesti kirjanpitäjänsä viimein kotiin perheensä luo viettämään joulua ja lähtee itse kotiin. Keskiyöllä hänen vanhan liikekumppaninsa, seitsemän vuotta sitten kuollut Jacob Marleyn haamu ilmestyy hänelle ja varoittaa Scroogea kolmesta vieraasta, jotka saapuvat piakkoin miehen luo. Vieraat tulevat vuorotellen ja edustavat menneiden joulujen, nykyisen joulun ja tulevien joulujen henkiä.


Tartuin tähän kirjaan äidinkielen Kirjallisuuden historia -kurssia varten. Piti lukea jokin realismin ajan teos ja mieleeni nousi heti nimi Charles Dickens. En kuitenkaan halunnut lukea paksua kirjaa puuduttavan tarkkaa, realismille ominaista kuvailua, joten valitsin suloisen lastenkirjan, josta lupailtiin hyvää opetusta ja klassikkoainesta. Näppärästi tämän lukikin, ja voin jopa sanoa pitäneeni.

Saita herra Scrooge on ollut innoittajana luotaessa Roope Ankan hahmoa. Onneksi Roope ei kuitenkaan ole aivan noin pahasuinen kuin Scrooge, vaan välittää lähimmäisistään. Niin ei voi sanoa tämän kirjan päähenkilöstä ainakaan ensinäkemältä. Tavanomainen vanha ukko, joka ei pidä kenestäkään eikä anna kenenkään pitää itsestään. Hän ajattelee vain itseään ja omaa etuaan eikä viitsi uhrata ajatustakaan muille ihmisille. Mutta kukin henki vuorollaan näyttää hänelle pätkiä elämästä, joka hänellä on ollut ja joka hänellä voisi olla, ja paatuneinkin sydän alkaa vähitellen sulaa ja lämmetä. Perinteinen kehitystarina soveltuu lapsille hyväksi opetukseksi, mutta kyllä tuosta vähän vanhempikin lukija nautti. Erityisen hyvin jäi mieleen Scroogen kirjanpitäjä ja hänen perheensä, jotka elivät köyhissä ja kurjissa oloissa mutta olivat silti onnellisia.

Kannattaa lukea, jos haluaa yksinkertaisen ja nopean katsauksen 1800-luvun elinoloihin sekä saada selvää, millaista se realistinen kerronta oikein on. On nimittäin pikkutarkkaa kuvailua luvassa.

Cornelia Funke - Musteloitsu

Nimi: Musteloitsu
Alkuperäinen nimi: Tintenblut
Kirjailija: saksalainen Cornelia Funke
Julkaisuvuosi: 2005, suomennos 2006
Luettu: marraskuu 2010
Sivumäärä: 666
Tyyli: fantasia
Sarja: Mustemaailma-trilogia, osa 2
Huom! Sisältää spoilauksia sarjan ensimmäisestä kirjasta, Mustesydämestä.

Juoni: Meggiellä on kaikki hyvin. Hän on saanut äitinsä Resan takaisin Mustemaailma-kirjan sisältä, ja he elävät tyytyväisinä lukemisen lahjan omaavan Mo-isän ja Darius-kirjastonhoitajan kanssa Elinor-tädin suuressa talossa. Resa kuitenkin muistelee usein aikaansa Mustemaailmassa, ja Meggie saa kuulla uskomattomia tarinoita tuosta lumotusta maasta. Hän kirjoittaa äitinsä sanat muistiin ja uppoutuu niihin sieluaan myöten kaivaten pieniä sinisiä keijuja ja Umpimetsän koskemattomia alueita kuin olisi itse elänyt sen kaiken. Kun Farid, Mon Aarresaari-kirjasta ulos lukema poika, ilmestyy taas heidän kotikynnykselleen mukanaan suttuisella käsialalla kirjoitettu lappu sekä selitys siitä, että muuan Orfeus on lukenut Tomusormen, Mon Mustemaailmasta kymmenen vuotta sitten heidän maailmaansa lukeneen tulennielijän, takaisin omaan kirjaan, Meggie päättää auttaa poikaa ja lukee heidät molemmat keskelle kirjan tarinaa.

Olen lukenut Cornelia Funkelta muutamia kirjoja (Rosvoruhtinas, Lohikäärmeratsastaja) ennen Mustemaailmaa ja tykästynyt kirjailijaan. Funke kirjoittaa näppärää ja sujuvaa lastenfantasiaa, johon on helppo hypätä mukaan ja jossa riittää nokkelia lapsia ja vauhdikkaita juonenkäänteitä.  Loppuratkaisut ovat aina jännittäviä. Mustemaailman ensimmäinen osa Mustesydän on kuitenkin lojunut kirjahyllyssäni vuosia, koska en jostain syystä syttynyt kirjalle koettaessani lukea sitä useita vuosia sitten. Vasta nyt koulukaverin painostamana jaksoin tarttua siihen uudemman kerran ja lukaista läpi. Pidin. Ja lainasin kirjastosta seuraavan osan.

Musteloitsu on unelma niille, jotka haluavat päästä elämään lempikirjojensa tapahtumia. Meggie lukee itsensä sekä Faridin suoraan lempitarinansa sisään, ja he pääsevät näkemään koko maailman sen kukoistuksessaan: pienet siniset keijut, vaaralliset yömaraanit, ilveilijät ja koko maassa tunnetut henkilöhahmot. kuten Mustan prinssin. Kukapa sellaista ei haluaisi? Funke on toteuttanut kirjansa hyvin eikä ole sortunut siihen, että kaikki menee kuten on ennalta suunniteltu. Meggie lukee vahingossa Mustesydän-kirjan lopussa kyseisen kirjan kirjoittajan, Fenoglion, sisälle kirjaan. Vanha ukko elelee omassa maailmassaan tyytyväisenä luomukseensa, mutta tällä on myös mahti muuttaa tarinan kulkua kirjoittamalla tapahtumia paperille, jolloin ne käyvät toteen, jos vain joku, tässä tapauksessa Meggie, lukee sanat taikaäänellään eloon. Näin toimitaankin useaan otteeseen, mutta aina sanat eivät toimi niin kuin niiden olisi tarkoitus.

Kirjassa on paljon hahmoja, jotka on luotu hyvin. Suosikkini on ehdottomasti Tomisormi, varautunut ja pidättyväinen tulennielijä, joka rakastaa vaimoaan eikä ollut koskaan onnellinen tässä meidän äänekkäässä ja ihmisiä pursuavassa maailmassamme. On hellyttävää seurata hahmon kehityskaarta välinpitämättömästä ja pelokkaasta petturista isäksi ja aviomieheksi, kun osoittautuu, että hänkin pystyy kiintymään toiseen elävään ihmiseen.

   Kirjan päähenkilö, pikkuprinsessa Meggie, on 13-vuotias ja ailahteleva hahmo. Hän kykenee lukemaan äänellään itsensä kirjaan, mitä kukaan ei ole ennen onnistunut tekemään. Tyttö on erittäin kiintynyt isäänsä, ja isä-tytär -suhde onkin yksi kirjan vahvimmista teemoista. Meggie tekee kaikkensa isänsä puolesta, ja sen Funke kyllä tuo tehokkaasti esiin.

   Myös Fenoglio on hyvin luotu, mielenkiintoinen hahmo. Mies on jo vanha ja raihnainen, mutta osaa  silti laukoa hyvinkin teräviä letkautuksia milloin kellekin. Hänen kehityskaarensa on myös kiinnostava: itsevarma ja sanavalmis sanataituri ymmärtää, ettei ole edes omassa  maailmassaan kaikkivoipa ja kykenemätön epäonnistumaan. Ukossa on myös tervettä särmää ja epäkohtia, jotka tekevät hahmosta aidon oloisen.

Mustemaailma-sarjan parhaimpia puolia on se, että kertojaa vaihdellaan joka luvussa. Musteloitsussa  kertojina toimivat Meggien, Fenoglion ja Tomusormen lisäksi myös Meggien vanhemmat sekä Farid. Se toi mukavaa vaihtelua ja lisäsi mielenkiintoa. Näin mihinkään hahmoon ei ehtinyt kyllästyä ja tarina kulki sujuvasti eteenpäin. Pidän myös siitä, että Funke on etsinyt jokaisen luvun alkuun sopivan pätkän jostain kirjasta ikään kuin esinäytökseksi.

Hyväntuulinen kirja, joka herätti tunteita. Aion ehdottomasti lainata myös kirjan viimeisen osan, Mustemaailman, jahka saan muita kirjoja luettua.

Vielä viimeiseksi pätkä Fenogliosta uuden luomistyön touhussa:

Ruusukvartsi teroitti uuden kynän, kastoi sen musteeseen - ja Fenoglio alkoi kirjoittaa. "Kas noin", Meggie kuuli hänen kuiskaavan. "Kyllä kyllä, ja sinun lukemanasi tämä kuulostaa aivan ihastuttavalta. Käärmekallo hämmästyy. Uskoo houkka, että voi mellastaa minun maailmassani niin kuin haluaa, mutta erehtyy pahan kerran. Näytelköön ruoja kiltisti sen osan minkä minä olen hänelle määrännyt, ja piste."