Johanna Sinisalo - Enkelten verta

2011
274 s.
avainsanoja: maaginen realismi, mehiläiset, ekologisuus, eläinaktivismi, radikaalisuus, isä-poika-suhde, maapallon tila, kasvissyönti, tehotuotanto, menetys, rankat aiheet, blogit, rinnakkainen todellisuus


Poikamies-Orvon elämä koostuu mehiläisten hoidosta ja ainoasta lapsesta Eerosta. Entä jos hän menettää molemmat?

Eero kirjoittaa aktiivisesti radikaalilinjaista eläinaktivismi-blogia, jossa kritisoidaan tehotuotantoa, liiallista lihansyöntiä ja maapallon ruokavarojen väärinkuluttamista. Pelkkä puhe ei riitä, vaan mukaan täytyy saada myös toimintaa, sillä eiväthän ihmiset muuten lopeta lihan syömistä ja sen tuottamista, jollei siitä tehdä liian vaikeaa.


Sinisaloa tarttui mukaan kirjastosta. Kirjan aihe, "mehiläisten kuollessa tulee maailmanloppu, koska ruokavarat loppuvat", ei vaikuttanut kauhean kiinnostavalta, mutta kirja sattui olemaan ainoa paikalla oleva teos kyseiseltä kirjailijalta, joten totta kai se lähti mukaan.

Minulle nimi Johanna Sinisalo merkitsee suomalaista laatukirjallisuutta, maagista realismia, tarkasti tehtyä pohjatyötä ja siten todenmukaisesti esiintyviä faktoja sekä koukuttavaa paloittaista kerrontatyyliä. Tulipahan vahvistettua taas näitäkin käsityksiä.

Enkelten verta ei koukuttanut aivan ensimmäisiltä sivuilta asti, mutta kun lukemisen makuun pääsi, sivut viuhahtivat ohi hetkessä. Kerronta pohjautuu Orvon näkökulmaan sekä Eeron kirjoittamaan blogiin, jota isä lukee. Blogikirjoitusten yhteydessä on myös valikoituja kommentteja. Orvon ja Eeron pätkät toimivat eri aikoina, joten lukija saa paloittain tietoa sieltä täältä, kunnes koko kuvio selviää niin hänelle kuin Orvollekin.

Teoksen lopussa on maininta taustatutkimukseen käytetyistä mehiläis-aiheisista kirjoista, ja osa blogikommenteista perustuu oikeisiin keskustelupalstojen viesteihin (tästäkin maininta kirjan lopussa). Kaikki Sinisalon mehiläisistä kirjoittamat asiat ovat oikeita faktoja. Yliopisto-opiskelijana lähdeviitteet ovat itse pyhyys, joten siksi Sinisalon teoksista on niin ihana nauttia: voi luottaa siihen, että vaikka teos on kaunokirjallinen tuotos, siinä esitetyt faktat ovat faktoja myös ihan tosielämässäkin, kunhan hieman omaa järkeä käyttää. Olin repiä hiuksia päästäni Da Vinci -koodia lukiessani, kun ei ollut mitään hajua siitä, oliko tarinan faktoilla minkäänlaista totuuspohjaa...

Tapahtumat vierivät Orvon näkökulmasta. Orvo on suht tavallinen hissukka ja hieman tossumainen keski-ikäinen mies, joka rakastaa mehiläisiään ja poikaansa. Tarinan aikana käydään läpi neljän eri sukupolven välisiä suhteita, kun Orvo muistelee mehiläishoitaja-isoisäänsä Pupaa ja kuvioissa on myös oma, Amerikoissa rikastunut isä Ari. On mielenkiintoista, kuinka monenlaisia suhteita samaan sukulinjaan mahtuu.

Maaginen realismi on vahvasti osana teosta. Ja magiikkaan liittyvät vahvasti mehiläiset, joista Sinisalo on kerännyt huolella esiin kaikkea muinaista tietoa sekä vanhoja uskomuksia. Aluksi magiikka-piirre tuntuu hankalalta ja ei-tartuttavalta, mutta tarinan edetessä se rakentuu mukana ihan kiitettävästi, vaikka jättääkin jälkeensä joitain epäilyksiä ja kysymysmerkkejä. Mutta sehän on tapana maagisessa realismissa: harvoin mitään selitetään auki. Eritoten teoksen loppuratkaisu on kutkuttava sekä sydäntä riistävä.

Eläinaktivismista ja ekoradikalismista pitää vielä mainita sananen. Eeron blogitekstit ovat luokkaa "turkis on murha" ja niissä esiintyy hyvin paljon jyrkkiä ja kärjistettyjä mielipiteitä. Kuitenkin aiheellisia sellaisia, vaikka sävy onkin turhan provosoiva. Blogikirjoitusten lukemisen jälkeen toivon, ettei kukaan voi olla miettimättä sitä, millainen taakka valtava lihansyönti maailmalle on. Kerronnassa tulee paljon esiin sitä, kuinka lihansyöjät puolustelevat syömätottumuksiaan ja syyttävät "ituhippejä" hyttystenkin inhimillistämisestä ja siitä, että eikö heidän sitten pitäisi elää luonnon keskellä pajumajassa, jotta ekologisuus toteutuisi.

Loistava teos. Etenkin loistava loppuratkaisu, sitä sen kummemmin spoilaamatta. Suosittelen.

Diana Wynne Jones: Derkinhovin musta ruhtinas

Julkaistu: Dark Lord of Derkholm 1998, suomeksi 2001
Sivuja: 444
Avainsanoja: fantasia, seikkailu, velhot, (puhuvat) taikaolennot, draama, oikeus, hyväksikäyttö, toiset maailmat
Kirja minulle: Kirjaston poistomyynnistä napattu

Kirjan takakannesta:
Fantasiamaailmasta on tullut ahneen herra Chesneyn järjestämien elämysmatkojen temmellyskenttä. Turistit haluavat nähdä taikuutta ja taisteluita. Velhot ja parantajat on valjastettu seuramatkojen viihdykkeeksi. Nyt mitta alkaa olla täysi. Mutta Chesneyn takana piileksii voimakas demoni, joka tekee hänen sanastaan lain.
     Päävelho Querida saa oraakkelilta neuvon: on nimitettävä ensimmäinen vastaantulija vuoden Mustaksi ruhtinaaksi ja toinen vuoden viimeisen matkaseurueen Opasvelhoksi. kohdalle osuvat lentäviä sikoja harrastuksenaan kasvattava Derk-velho ja hänen 14-vuotias poikansa Blade. Turistilaumat saapuvat kuin heinäsirkat, ja äkkiä Bladen niskoilla lepää suuri vastuu...


Satun rakastamaan Diana Wynne Jonesin Liikkuva linna -teosta erittäin paljon. Lisäksi Derkinhovin mustan ruhtinaan takakannessa on maininta, että teos voitti ilmestyessään jonkin kirjallisuuspalkinnon, josta myös ensimmäinen Harry Potter kilpaili. Niinpä minulla oli suuria odotuksia tältä niteeltä.

Ensimmäisenä tästä kirjasta tulee mieleen "voihan blaah!" Koko tarina kiertyy sen ympärille, kuinka Derk ja Blade koettavat saada kaikki kiertuejärjestelyt valmiiksi ja toimiviksi kokonaisuuksiksi ja kuinka koko ajan sattuu jotain, mikä sotkee suunnitelmia ja aiheuttaa kauheasti päänvaivaa ja hiusten repimistä. Hahmot ryntäilevät kiireessä suuntaan ja toiseen ja yleisvaikutelma on todella kaoottinen, vaikka tapahtumissa pysyykin hyvin mukana. Meinasin puolivälissä kirjaa olla jo täysin kyllästynyt siihen, kuinka Derk ei saakaan jotain jumalaa ilmestymään Samoojille, kiertueturisteille, ja kuinka palkkasotilaiden liikuttaminen oikeaan suuntaan on täysin mahdotonta.

Mutta! Kuinka ollakaan, loppupäässä kirjaa huomasin kääntäväni sivuja toisensa perään ja kiinnostuvani henkilöhahmoista yllättävän paljon. Derk on luonut puhuvia aarnikotkia, jotka ovat hyvin sympaattisia ja samaistuttavia tapauksia ja joista opin pitämään hyvin paljon tarinan aikana. Vaikka itse tarina olikin vähän no jaa -kamaa, Jones on onnistunut loistavasti hahmojensa luonnissa. Heitä on montaa erilaista sorttia ja mielestäni jokaisen kehityskaari pysyy varsin uskottavissa, hallituissa ja mielekkäissä mitoissa. Niin ihmisiin kuin taikaolentoihinkin ehti kiintyä mennen tullen, ja kirjan viimeistä sivua lukiessani omat tuntemukseni olivat haikeat, kun heistä piti erota. Onneksi kirjalla on itsenäinen jatko-osa, Aarnikotkan vuosi, jonka toivottavasti ehdin pian lukea.

Michael Ende - Tarina vailla loppua

Julkaisuvuosi: saksaksi 1979, suomeksi 1982
Sivuja: 492
Avainsanoja: nuorten kirjallisuus, fantasia, rinnakkaismaailma, seikkailu, hyvän ja pahan välinen taistelu
Kirja minulle: Ystävän suosittelemana kirjastosta.

Kirja tiivistettynä:
Jokainen kirjoja rakastava tietää sen tunteen, kun itkien tai nauraen sulkee mainion kirjan ja toivoo, ettei se vielä loppuisikaan. 11-vuotias Bastian on onnensa kukkuloilla törmätessään vanhassa antikvariaattiliikkeessä teokseen nimeltä Tarina vailla loppua. Tarina, joka jatkuisi ikuisesti!
   Bastian uppoutuu Fantaasian maailmaan, sen upeaan monipuoliseen ympäristöön sekä valitettavasti myös murheisiin: Fantaasia on tuhoutumassa ja sen sydän, Ikuisen Lapsuuden Valtiatar, kuolemassa. Fantaasiaan ilmestyy mystisiä mustia aukkoja, jotka hävittävät kaiken alleen ja imevät Fantaasian asukkaita puoleensa. Jonkun täytyy pelastaa Fantaasia sen tuholta ja luoda maailma alusta. Bastian huomaakin yllättäviä viittauksia häneen itseensä kirjan sivuilla...


Sain yksi joulukuinen ilta ystävältä monta lukusuositusta, ja tämä muistui kirjastossa mieleen, kun etsin kuumeisiksi päiviksi jotain sohvalukemista. Michael Ende on aiemmin tuttu vain Momo-kirjastaan, jonka alkua Saksassa ollessani opiskelin.

Kirjassa on todella söpö idea. Se on kirjoitettu kahdella eri värillä: Bastianin todellisuus on punaisella ja Fantaasian tapahtumat vihreällä musteella. Teos hyppelee näiden kahden musteen välillä sangen veikeästi, ja myös jokaisen luvun alussa olevat alkukirjainkuvalehdet ovat miellyttävää katseltavaa.

Muuta kivaa tässä ei sitten kauheasti ollutkaan. Olen selvästi aivan liian vanha lukemaan kirjaa ensimmäistä kertaa, tämä kun on korkeintaan yläkouluikäisille tarkoitettu teos. Uskoisin, että tarina olisi tehnyt minuun suuremman vaikutuksen nuoremmalla iällä, ja nostalgiasyistä olisin voinut pitää tästä vieläkin. Nyt tarinan päähenkilö, Bastian, lähinnä ärsytti ja turhautti, sillä 11-vuotiaasta pojasta tehdään yhtäkkiä kaikkivoipa valtias, jolla on rajaton mahti ja joka käyttäytyy turhan vanhan oloisesti niin pieneksi pojaksi. Teos oli mielenkiintoista luettavaa niin kauan kuin Bastianin osuus Fantaasian tapahtumissa oli olematon, mutta sen jälkeen tavasin sitä lähinnä muodon vuoksi eteenpäin, vaikka olihan toki ihan mielenkiintoista nähdä, millä tavoin ennalta arvattava lopputulos oikein muodostettaisiin. Loppu oli kuitenkin niin koskettava, että kyyneleet kohosivat silmiin, joten en minä tätä kirjaa ihan lyttyyn lyö (vaikkakin pitää mainita että Fantaasian nimistö sai minut välillä halkomaan hiuksia... joissain niistä oli vähän turhan paljon vaikutteita muista teoksista/tosimaailmasta).

Tarina vailla loppua päättyi Bastianin osalta aikanaan, mutta pitkin kirjaa oli kirjoittajaääneltä huomautuksia, jotka totesivat sen ja sen sivujuonen olevankin ihan oma tarinansa, jota ei sillä hetkellä kerrota. Siinä mielessä loppumattomuus oli minusta varsin onnistuneesti luotu, sillä jos kirjasta pitää, saattaa noihin kohtiin palata ja sepittää itse tarinanaluille jatkoa. Pakko myöntää, että vähän harmitti lukea tämännimistä teosta, kun tiedosti koko ajan sen, ettei missään oikeasti ole sitä kirjaa, joka jatkuisi ainiaan... Epäilen, että erittäin moni tahtoisi sen teoksen käsiinsä! Varsinkin, jos se sattuisi olemaan vielä hyvä.

J. R. R. Tolkien - Hobitti

Julkaisuvuosi: englanniksi 1937, suomeksi 1985
Sivuja: 328
Avainsanoja: fantasia, seikkailut
Kirja minulle: Hobitti-elokuvan innoittamana lainasin kirjan kaverilta.

Kirjan takakannesta:
Bilbo Reppuli on hobitti, kääpiötäkin pienempi olento. Hän rakastaa mukavaa elämää ja hyvää ruokaa ja inhoaa kaikenmoisia seikkailuja. Bilbon rauha häiriintyy, kun hänen luokseen saapuvat velho Gandalf ja kolmetoista kääpiötä. He ovat lähdössä etsimään aarretta, joka on muinoin kuulunut kääpiöille ja jota nyt vartioi hirmuinen lhoikäärme. Ennen kuin Bilbo aavistaakaan, hän on mukana matkalla vaarallisille vuorille, kohti huikeita seikkailuja.


Minulla on ollut viimeiset kymmenen vuotta tavoitteenani lukea TSH-trilogia läpi. Tähän mennessä olen saanut kahlattua Sormusten ritarit alusta loppuun niin sinnikkäästi lukien kuin äänikirjaa kuunnellen. Kaksi tornia on jo aloitettuna, mutta olen tainnut koskea siihen viimeksi kaksi joulua sitten... Tolkienin raskas, moniulotteinen ja hyvinkin polveileva ja yksityiskohtainen kirjoitustyyli kun ei oikein tuppaa meikäläiseen uppoavan.

Rakastan kuitenkin TSH-leffoja, ja tietenkin Hobitin elokuvaversio piti käydä katsastamassa. Järkytyksekseni sekin oli jaettu moneen osaan, joten otin nyt itseäni niskasta kiinni ja lainasin kirjan kaveriltani saaden häneltä vakuutteluja siitä, ettei tämä teos ole yhtään niin raskaslukuinen kuin itse triologiat. Varuillani aloitin lukemisen, pääsin leffassa jäätyyn kohtaan ja sitten lukeminen olikin yllättäen hyvinkin ihastuttavaa! Olen tottakai tietoinen Tolkienin hienoista kirjoittajanlahjoista itsekin niitä lukeneena, mutta niiden kiinnostavuus kestää vain niiden kohtausten ajan, joissa oikeasti tapahtuu jotain... Siksi Hobitti onkin minulle varsin ihana kirja, sillä siinä tapahtuu koko ajan jotain! Minä kaipaan meteliä ja melskettä, kun luen.

Oli oikein mukava tutustua Bilbon maailmaan, kun siitä oli jo TSH:jen kautta saanut kuulla yhtä sun toista. Nytpä tiedän, miten Bilbo sai Sormuksen sormeensa ja mistä ne pari kullalla ja hopealla lastattua arkkua ovat peräisin, samoin kuin Piikki-miekka sekä kääpiöiden upea sotisopa! Kääpiöt olivat hauskaa matkaseuraa, ja Gandalfista olen pitänyt aina. Lisäksi teoksessa oli paljon Tolkienille tuttuja sävyjä, kuten hobittien ja kääpiöiden suuri rakkaus ruokaan, erilaisia lauluja monelta eri rodulta ja Rivendellin rauhoittava kauneus, jotka saivat minut nauttimaan kirjasta todella paljon.

Teoksessa oli useita taistelukohtauksia, mutta minua miellytti se, ettei niitä kaikkia kuvailtu kauhean tarkasti saatikka sitten että Bilbo olisi ollut niissä kaikissa keskipisteenä. Pidin päähenkilöstä hyvin paljon, varsin sympaattinen ja hyväluontoinen pikku hobitti, jolla oli pienen otuksen mietteet ja huolet. Erityisesti rauhaarakastavuus tuli hahmosta hyvin selville.

Elokuvaversioon on ilmeisesti otettu muualtakin vaikutteita kuin Hobitista ja oli mukava saada lukea se oikea tarina läpi. Odotan jo mielenkiinnolla, mitä kaksi seuraavaa Hobitti-elokuvaa tuovat tullessaan. Ehkä tämä potkaisisi minut taas Kahden torninkin pariin.

Garth Nix - Abhorsen

Julkaisuvuosi: englanniksi 2003, suomeksi 2006

Sivumäärä: 429 (kovakantinen)

Avainsanoja: fantasia, perhe-teema, perijä/jälkeläinen-teema, ystävyys, seikkailu, hyvän ja pahan taistelu, kuolema

Kirja minulle: Antikvariaatista

Juoni: Abhorsen jatkaa siitä, mihin Lirael jäi. Liraelin, Samin, Kurittoman Koiran sekä Moggetin on aika pysäyttää manaaja Hedge ja tämän kamala suunnitelma vapauttaa aikojen alussa vangittu Tuhoaja, joka haluaa hävittää koko maailman ja tehdä siitä vainajien asuinpaikan. Maailman lisäksi pitäisi pelastaa myös Tuhoajan puheääneksi joutunut epäonninen ancelstierrelainen Nicholas sekä joukko varmaan kuolemaan marssivia pakolaisia.


Enpäs malttanut kauaa pitää näppejäni erossa Abhorsen-sarjan viimeisestä osasta. Tarina jatkuu vain tunti siitä kohdasta, mihin Lirael loppui. Abhorsen on huomattavasti nopeatahtisempi ja toimintapitoisempi kuin Lirael, joka taas sisälsi paljon hahmokuvailuja ja -mietteitä. Kirjassa pelastutaan parilta ilmiselvältä kuolemantapaukselta, mutta menetyksiltäkään ei vältytä - mikä saikin minut kyynelehtimään varsin vuolaasti viimeisten sivujen kohdalla. Näkyvissä oli myös yksi tai kaksi oikopolkua, mutta ne olivat varsin ymmärrettäviä, jotta tapahtumia saatiin vikkelästi eteenpäin eikä Liraelin niskoille kaadettu ylivaikeita tehtäviä.

Sarja jätti voimakkaat jälkimainingit, ja olisi ihanaa, jos kirjoja olisi vielä lisää. Tahtoisin tietää vaikka mitä, ja tuntuu toisaalta tavattoman surulliselta ja toisaalta taas hymyilyttävältä ymmärtää, että ainoastaan minä itse voin päättää, mitä haluan hahmoille tapahtuvan. Pakko kyllä myöntää, että kirjan suljettuani oli pakko istahtaa koneelle ja etsiä pari fanficciä, jotta pudotus takaisin todelliseen maailmaan ei olisi ollut niin julma. Niiden parissa taidankin jatkaa...

Garth Nix on kirjoittanut muitakin teoksia, mutta ainoastaan Abhorsen-sarja on suomennettu. Olen lukenut häneltä saksaksi The Keys to the Kingdom -sarjan ensimmäisen osan, mutta se oli aivan liian nuorille suunnattu eikä napannut ollenkaan.

PS. Wikipediasta löytyi Garth Nix:n sivu, ja siellä mainitaan ilmeisesti jonkinlainen novellikokoelma Abhorsen-teemalla. Toivoni ei siis olekaan mennyttä!

Mauri Kunnas - Seitsemän koiraveljestä

Nimi: Seitsemän koiraveljestä
Kirjailija: Mauri Kunnas
Julkaisuvuosi:
Luettu: tammikuu 2011
Sivumäärä: 93
Avainsanoja: mukaelma, lastenkirjallisuus, inhimilliset eläimet, kansanperinne, huumori
Kirja minulle: Kaverin kirjahyllystä

Juoni: Lapsille suunnattu mukaelma Aleksis Kiven teoksesta Seitsemän veljestä. Kertoo Jukolan talon seitsemästä koiraveljeksestä ja heidän elämänsä kehittymisestä rämäpäistä nuorista miehistä vakiintuneiksi aviopuolisoiksi lapsille sopivaan tapaan.


Vietin mukavaa perjantai-iltaa kaverin luona tyttöystävän kanssa ja sain rentoutua parin tunnin ajaksi, kun tyttöystävä luki tämän kirjan ääneen.

En ole vielä lukenut alkuperäisteosta itse, vaikka se on toki tullut koulutunneilla esiin useampaankin otteeseen. Kirja löytyy kirjahyllystäni ja odottaa siellä oikeaa hetkeä. Tämä lapsille suunnattu kirja oli kuitenkin erittäin mukava kurkistus kirjan juoneen ja tapahtumiin eikä sitä voisi sanoa pelkästään lasten kirjaksi.

Seitsemän koiraveljestä on alkuperäisteosta lukemattoman näkökulmasta onnistunut lyhennelmä kansallisromaanistamme. Siinä tuli esiin Aleksis Kiven suorasukaisuus sekä humoristisuus ja ilmeni myös, miksi kirjaa paheksuttiin aikoinaan niin kovasti. Suomalaiset todella ovat viinakansaa ja mielenkiintoni alkuperäisteosta kohtaan kasvoi suuresti tämän lukukokemuksen (tai kuuntelu-) myötä (vaikkakin olen kuullut, että kirja on tappotylsää luettavaa). Rellestäminen ja huonot tavat saivat kyllä miettimään, että onko tällaista sopivaa lukea lapsille, mutta myyntiluvuista ja useista painoksista (vuonna 2010 otettiin 12. painos) päätellen kirja on ollut myös lapsiperheiden suosiossa.

Kirjan henkilöt jäivät minulle vähän etäisiksi, mutta tarinaa oli silti mukava kuunnella. Erityisesti mieleen painuivat veljesten vaikeudet lukemaan oppimisessa (ahkera pikku-Eero kyllä nousi suosikikseni) sekä ensimmäinen Venlan kosintaretki, joka suoritettiin ylitsevuotavalla itsevarmuudella ja joka päättyi kovin nolosti. Olin myös aika pöyristynyt kuullessani, kuinka veljekset seisoivat Impivaarassa kallion päällä kokonaisen päivän ennen kuin ampuivat kaikki härät päästäkseen pinteestä. Kaikkea sitä ihminen keksiikin.

Kirjan kuvituksesta täytyy kyllä antaa vielä erikseen kiitosta. Lasten kirjoille tyypilliseen tapaan kuvamateriaalia oli enemmän kuin tekstiä ja niitä oli kyllä mukava silmäillä kuuntelun ohella. Lukijamme esitteli parhaat kuvat ja erityisesti mieleen jäi kuva koiraveljeksistä seisomassa Impivaaran kalliolla härkiä paossa.

Kaiken kaikkiaan mukavaa kevyttä viihdettä rattoisaan illanviettoon, vaikka tuntuu, että asiaa olisi voinut tiivistää vielä enemmän. En usko, että moni lapsi jaksaa istua monta tuntia paikallaan kuuntelemassa.