Trudi Canavan - Black Magician -trilogia

Avainsanoja: magia, kuvitteellinen todellisuus, kevyt fantasia, ihmissuhteet, hyvä ja paha, matkustaminen, seksuaalivähemmistö, romantiikka, yhteiskunnan normit, opiskelu, vastoinkäymiset, väärinymmärrykset

Pari vuotta sitten luin Black Magician -trilogian ensimmäisen osan, The Magician's Guild. Silloin lukeminen oli melko tahmaista, mutta tarina kuitenkin sen verran kiinnostava, että kirja tuli luettua loppuun ihan halukkaasti. Tilasin trilogian kaksi seuraavaa osaa heti Adlibriksesta, mutta jostain syystä niihin ei sitten kuitenkaan tullut tartuttua saman tien. Viime joulukuussa kuitenkin ahmaisin kaksi seuraavaa osaa niin suurella intohimolla, että sitä harvoin tulee vastaan.

The Black Magician -trilogia kertoo slummeissa varttuneesta Soneasta, jonka maagiset voimat yllättäen heräävät eikä tyttö pysty kontrolloimaan niitä. Trilogia sijoittuu kuvitteelliseen Kyralia-maahan ja sen pääkaupunkiin Imardiniin, jossa koko Liittoutuneiden maiden yhteinen maagikkojen kilta pitää päämajaansa. Jokaisen maagisia lahjoja omaavan täytyy mennä kiltaan koulutettavaksi, mutta koska maagikot kohtelevat slummin asukkaita huonosti, Sonea ei tahdo liittyä kiltaan. Hän yrittää paeta häntä etsiviä maagikkoja, mutta kun magia alkaa purkautua hänestä hallitsemattomasti, hänen täytyy päätyä killan hoteisiin.

Ensimmäinen kirja kertoo Sonean tiestä killan jäseneksi. Korkeiden sukulinjojen ulkopuoliset jäsenet eivät ole koskaan päässeet kiltaan, joten Sonean tapaus aiheuttaa suurta kuohuntaa maagikkojen keskuudessa. Tarinan pääjuoni on varsin ennalta-arvattava, mutta siihen mahtuu paljon yllättäviä käänteitä ja lisämausteita, jotka tekevät kerronnasta mielenkiintoisen.

Toisessa kirjassa Sonean tarina jatkuu killan oppilaana, noviisina. Opiskelu ei ole helppoa, kun luokkatoverit kiusaavat ja välttelevät häntä. Kerrontaan tulee myös oleellisesti mukaan Lord Dannyl, joka ylennetään killan suurlähettilääksi Elyneen, Kyralian naapurivaltioon. Dannylin tehtävänä on hyvien suhteiden ylläpitämisen lisäksi tutkia killan High Lordin, Akkarinin, menneisyyttä, joka osoittautuukin rikkaammaksi kuin on yleisesti tiedossa.

Kolmannessa kirjassa tarina tiivistyy, kun Sonea oppii koko ajan uutta, tietoa joka ei aina ole aivan sallittujen luettelossa. Mitä on tarkasti salattu higher magic?

Trudi Canavanin kirjoitustyyli on koukuttavaa ja jouhevasti etenevää. Kerronta on tarkkaa, mutta ei kuitenkaan junnaa paikallaan, ja palasia palapeliin tiippuu joka suunnasta niin, että tarina muodostuu koko ajan koukuttavammaksi ja koukuttavammaksi. The Novice ja The High Lord olivat molemmat niitä kirjoja, joita ei millään halunnut päästää käsistään, mutta lukeminen oli pakko välillä keskeyttää, koska ajatus sarjan loppumisesta oli liikaa. Loistava trilogia.

Sarjasta löytyy niin kevyttä fantasiaa, ihmissuhdedraamaa kuin vähän perinteisempää romantiikkaakin. Suuri lisäplussa sille, että tarinassa nähdään myös niitä hieman marginaalisempiakin suhdekuvioita. Hahmoja ja näkökulmia on useita, ja tarinaa kerrotaan useasta paikkaa. Rakenne on lineaarinen, vaikka toisinaan lukija tietääkin enemmäin kuin kirjan henkilöt. Mystiikkaa on kuitenkin paljon ilmassa eikä trilogia suinkaan paljasta kaikkea. Sille nimittäin on tarjolla jatkotrilogia, jonka ensimmäisen osan olen lukenut. Siitä sarjasta lisää myöhemmin.

Suosittelen sarjaa kevyen fantasia ystävälle, joka pitää jännittävistä juonenkäänteistä sekä tavanomaisesta draamakerronnasta. Mitään Canavanin kirjoja ei ole suomennettu, mutta kirjat saa helposti tilattua useammankin suomalaisen nettikirjakaupan sivuilta. Ei mene rahat hukkaan.

Muuten: Kirjat on nimetty hyvin, mutta näiden kyseisten versioiden kansikuvat sen sijaan ovat täysin kryptiset eivätkä sovi tarinaan mielestäni ollenkaan. Valkeat pelkistetyt kannet ovat paljon hienommat, mutta totta kai myös maksavat enemmän.

Diana Wynne Jones: Derkinhovin musta ruhtinas

Julkaistu: Dark Lord of Derkholm 1998, suomeksi 2001
Sivuja: 444
Avainsanoja: fantasia, seikkailu, velhot, (puhuvat) taikaolennot, draama, oikeus, hyväksikäyttö, toiset maailmat
Kirja minulle: Kirjaston poistomyynnistä napattu

Kirjan takakannesta:
Fantasiamaailmasta on tullut ahneen herra Chesneyn järjestämien elämysmatkojen temmellyskenttä. Turistit haluavat nähdä taikuutta ja taisteluita. Velhot ja parantajat on valjastettu seuramatkojen viihdykkeeksi. Nyt mitta alkaa olla täysi. Mutta Chesneyn takana piileksii voimakas demoni, joka tekee hänen sanastaan lain.
     Päävelho Querida saa oraakkelilta neuvon: on nimitettävä ensimmäinen vastaantulija vuoden Mustaksi ruhtinaaksi ja toinen vuoden viimeisen matkaseurueen Opasvelhoksi. kohdalle osuvat lentäviä sikoja harrastuksenaan kasvattava Derk-velho ja hänen 14-vuotias poikansa Blade. Turistilaumat saapuvat kuin heinäsirkat, ja äkkiä Bladen niskoilla lepää suuri vastuu...


Satun rakastamaan Diana Wynne Jonesin Liikkuva linna -teosta erittäin paljon. Lisäksi Derkinhovin mustan ruhtinaan takakannessa on maininta, että teos voitti ilmestyessään jonkin kirjallisuuspalkinnon, josta myös ensimmäinen Harry Potter kilpaili. Niinpä minulla oli suuria odotuksia tältä niteeltä.

Ensimmäisenä tästä kirjasta tulee mieleen "voihan blaah!" Koko tarina kiertyy sen ympärille, kuinka Derk ja Blade koettavat saada kaikki kiertuejärjestelyt valmiiksi ja toimiviksi kokonaisuuksiksi ja kuinka koko ajan sattuu jotain, mikä sotkee suunnitelmia ja aiheuttaa kauheasti päänvaivaa ja hiusten repimistä. Hahmot ryntäilevät kiireessä suuntaan ja toiseen ja yleisvaikutelma on todella kaoottinen, vaikka tapahtumissa pysyykin hyvin mukana. Meinasin puolivälissä kirjaa olla jo täysin kyllästynyt siihen, kuinka Derk ei saakaan jotain jumalaa ilmestymään Samoojille, kiertueturisteille, ja kuinka palkkasotilaiden liikuttaminen oikeaan suuntaan on täysin mahdotonta.

Mutta! Kuinka ollakaan, loppupäässä kirjaa huomasin kääntäväni sivuja toisensa perään ja kiinnostuvani henkilöhahmoista yllättävän paljon. Derk on luonut puhuvia aarnikotkia, jotka ovat hyvin sympaattisia ja samaistuttavia tapauksia ja joista opin pitämään hyvin paljon tarinan aikana. Vaikka itse tarina olikin vähän no jaa -kamaa, Jones on onnistunut loistavasti hahmojensa luonnissa. Heitä on montaa erilaista sorttia ja mielestäni jokaisen kehityskaari pysyy varsin uskottavissa, hallituissa ja mielekkäissä mitoissa. Niin ihmisiin kuin taikaolentoihinkin ehti kiintyä mennen tullen, ja kirjan viimeistä sivua lukiessani omat tuntemukseni olivat haikeat, kun heistä piti erota. Onneksi kirjalla on itsenäinen jatko-osa, Aarnikotkan vuosi, jonka toivottavasti ehdin pian lukea.

Michael Ende - Tarina vailla loppua

Julkaisuvuosi: saksaksi 1979, suomeksi 1982
Sivuja: 492
Avainsanoja: nuorten kirjallisuus, fantasia, rinnakkaismaailma, seikkailu, hyvän ja pahan välinen taistelu
Kirja minulle: Ystävän suosittelemana kirjastosta.

Kirja tiivistettynä:
Jokainen kirjoja rakastava tietää sen tunteen, kun itkien tai nauraen sulkee mainion kirjan ja toivoo, ettei se vielä loppuisikaan. 11-vuotias Bastian on onnensa kukkuloilla törmätessään vanhassa antikvariaattiliikkeessä teokseen nimeltä Tarina vailla loppua. Tarina, joka jatkuisi ikuisesti!
   Bastian uppoutuu Fantaasian maailmaan, sen upeaan monipuoliseen ympäristöön sekä valitettavasti myös murheisiin: Fantaasia on tuhoutumassa ja sen sydän, Ikuisen Lapsuuden Valtiatar, kuolemassa. Fantaasiaan ilmestyy mystisiä mustia aukkoja, jotka hävittävät kaiken alleen ja imevät Fantaasian asukkaita puoleensa. Jonkun täytyy pelastaa Fantaasia sen tuholta ja luoda maailma alusta. Bastian huomaakin yllättäviä viittauksia häneen itseensä kirjan sivuilla...


Sain yksi joulukuinen ilta ystävältä monta lukusuositusta, ja tämä muistui kirjastossa mieleen, kun etsin kuumeisiksi päiviksi jotain sohvalukemista. Michael Ende on aiemmin tuttu vain Momo-kirjastaan, jonka alkua Saksassa ollessani opiskelin.

Kirjassa on todella söpö idea. Se on kirjoitettu kahdella eri värillä: Bastianin todellisuus on punaisella ja Fantaasian tapahtumat vihreällä musteella. Teos hyppelee näiden kahden musteen välillä sangen veikeästi, ja myös jokaisen luvun alussa olevat alkukirjainkuvalehdet ovat miellyttävää katseltavaa.

Muuta kivaa tässä ei sitten kauheasti ollutkaan. Olen selvästi aivan liian vanha lukemaan kirjaa ensimmäistä kertaa, tämä kun on korkeintaan yläkouluikäisille tarkoitettu teos. Uskoisin, että tarina olisi tehnyt minuun suuremman vaikutuksen nuoremmalla iällä, ja nostalgiasyistä olisin voinut pitää tästä vieläkin. Nyt tarinan päähenkilö, Bastian, lähinnä ärsytti ja turhautti, sillä 11-vuotiaasta pojasta tehdään yhtäkkiä kaikkivoipa valtias, jolla on rajaton mahti ja joka käyttäytyy turhan vanhan oloisesti niin pieneksi pojaksi. Teos oli mielenkiintoista luettavaa niin kauan kuin Bastianin osuus Fantaasian tapahtumissa oli olematon, mutta sen jälkeen tavasin sitä lähinnä muodon vuoksi eteenpäin, vaikka olihan toki ihan mielenkiintoista nähdä, millä tavoin ennalta arvattava lopputulos oikein muodostettaisiin. Loppu oli kuitenkin niin koskettava, että kyyneleet kohosivat silmiin, joten en minä tätä kirjaa ihan lyttyyn lyö (vaikkakin pitää mainita että Fantaasian nimistö sai minut välillä halkomaan hiuksia... joissain niistä oli vähän turhan paljon vaikutteita muista teoksista/tosimaailmasta).

Tarina vailla loppua päättyi Bastianin osalta aikanaan, mutta pitkin kirjaa oli kirjoittajaääneltä huomautuksia, jotka totesivat sen ja sen sivujuonen olevankin ihan oma tarinansa, jota ei sillä hetkellä kerrota. Siinä mielessä loppumattomuus oli minusta varsin onnistuneesti luotu, sillä jos kirjasta pitää, saattaa noihin kohtiin palata ja sepittää itse tarinanaluille jatkoa. Pakko myöntää, että vähän harmitti lukea tämännimistä teosta, kun tiedosti koko ajan sen, ettei missään oikeasti ole sitä kirjaa, joka jatkuisi ainiaan... Epäilen, että erittäin moni tahtoisi sen teoksen käsiinsä! Varsinkin, jos se sattuisi olemaan vielä hyvä.

Anu Holopainen - Matkalaiset

Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 367
Avainsanoja: fantasia, naisten asema, matkustaminen, pahuus, salaperäiset voimat, kasvaminen
Kirja minulle: Kirjastosta pitkään haluttuna.

Kirjan takakannesta:
Punatertun kylä on jäänyt taakse, ja karkotetut ovat rakentaneet kotinsa metsän suojiin. Nuoreksi naiseksi varttunut Yvana ja Loranan hylkäämä poika, Marrkah, kaipaavat eristyneiltä kotinurkilta suureen maailmaan. He lähtevät kohti rannikkokaupunkia haaveenaan matka Kesämaahan saakka, mutta suunnitelmiin tulee mutkia, kun kuvioihin ilmaantuu Syysmaan häiläilemättömin rikospäällikkö. Myös Yvanaa kauan sitten koskettanut paha voima alkaa jälleen kasvaa, ja seuraukset ravisuttavat koko Syysmaata. Villipihlajan opetuksille selkänsä kääntänyt Zarakin saa yllättävän vieraan.


Tämä kirja on roikkunut kirja-arvostelulistallani heinäkuun lopusta saakka, mutta aikataulut ja muisti eivät ole osuneet yhteen. Nyt kuitenkin sanon kirjasta edes jotain, sillä Anu Holopainen on suosikkikirjailijoitani ja pidän Syysmaa-sarjasta kovasti.

Matkalaiset on Syysmaa-sarjan kuudes ja viimeinen osa, ja se kerää mukaan tarinaan kaikki vanhat hahmot. Alkuperäiset Welman tytöt ovat taas oleellisesti tapahtumissa mukana, vaikka tarinaa johtaakin nuorempi sukupolvi ja heidän seikkailunsa ja päämääriensä tavoittelu. Teos nostattaa valtavan halun palata taas sarjan ensimmäisiin osiin muistoja verestämään, ja aionkin sen tehdä heti, kun kirjapinot ja aikataulut antavat myöten.

Matkalaiset on muihin sarjan osiin verrattuna paljon seikkailuhenkisempi ja tapahtumarikkaampi. Kunnon perinteiseen fantasiakirjamaiseen tapaan sarja lopetetaan näyttävillä teemoilla: mukaan astuvat sotaisuus, orjuus sekä hyvän ja pahan vastakkainasettelu. Loppu on melko perinteinen ja ennalta-arvattava, mutta sopii konseptiin hyvin. Teoksen viimeiset sivut jättävät huulille haikean hymyn, kun hahmojen tarinat jäävät vielä avonaisiksi ja lukijan oman mielikuvituksen varaan.

Ihan mukava teos. Hanakasti tämän läpi lukaisi ja jätti sinänsä kaipaavan tunteen rintaan. Yksi tarina on taas lopussaan eikä enää ole uutta kirjaa, jota odottaa. Olisin ehkä toivonut Holopaiselta jotain vähän räväkämpää lopetusta (varsinkin, kun edellinen osa, Varjoja, lopetti niin jännittävään kohtaan), joka olisi erottanut kirjan muiden osien tavoin nuorisofantasian valtavirrasta, mutta kyllähän tämän tällakin tavoin pureskelee. Laimea loppu, mutta ymmärrettävä ja sopii sarjaan ihan hyvin. Toivon, että Holopainen aloittaa jonkun uuden fantasiasarjan kirjoittamisen mitä pikimmiten.

Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa valoa valoa

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 175

Avainsanoja: ihastus, rakastuminen, tytöt, teini-ikä, seksuaalinen suuntautuminen, perhe, kuolema, menettäminen

Kirja minulle: Kirjastosta; Finlandia Junior -palkinnon houkuttelemana

Valoa valoa valoa. Mimi antaa Mariialle valoa valoa valoa, kun on synkkää, kotona ei reagoida, koulussa on kurjaa, Tsernobyl räjähtää. Nuorten tyttöjen ihastuminen ja rakkaus antaa heille voimaa ja elämäntarkoitusta - enää he eivät ole yksin, vaan vierellä on joku, jonka kanssa jakaa suudelmia, harrastaa kokeilunhaluista seksiä, näytellä ullakolla, astella järven rannalla. Yhdessäolo on kuitenkin välillä kovin raskasta, sillä Mimi on usein hyvin surullinen.


Huh, mikä kirja! Hyvin mielenkiintoinen ja kiinnostavasti kirjoitettu, etenkin  kirjoitustyylinsä osalta.

Tartuin Valoa valoa valoa -teokseen, koska sen nimi putkahti viime vuonna useaan otteeseen pinnalle Finlandia Junior -voiton sekä tyttörakkaus-teeman ansiosta. Pieni kevyt läpyskä, jonka kanssa ei kauaa nokka tuhissut.

HYVÄT LUKIJAT!
   Tässä on esimerkki tavallisesta virheestä johon aloittelevat kirjoittajat sortuvat. Juuri sellaiset kuin minä. He antavat henkilöittensä olla tekemättä mitään. He päästävät henkilönsä jouten.
   Tarinan henkilöiden olisi hyvä kohdata jännittäviä seikkailuja tai ainakin täpärioä tilanteita.
   Olen varma että kirjailijat tutisevat naurusta kirjoittaessaan henkilöille hullunkurisia kohtauksia jotka todellakin naurattavat vain heitä itseään.s. 49

Tässä esimerkki kirjan kirjoitustyylistä. Kirjan minäkertoja, Mariia Ovaskainen, on 14-vuotias tyttö, joka kertoo hänen ja Mimin tarinaa Lukijoilleen. Hän puhuu yhtenään luovan kirjoittamisen oppaista, kertoo mitä kirjoittaa ja minkä takia sekä puhuttelee jatkuvasti lukijaa. En ole aiemmin törmännyt tällaiseen kirjoitustyyliin, mutta se on hyvin mielenkiintoinen ja antoisa lukea. Myös jollain tapaa huvittava, viihdyttävä. Kirja kannattaa lukea jo pelkästään tyylin takia.

Mariian ja Mimin tarinasta puuttuu lgb-tarinoille tavanomainen kulunut draama ja ahdistus. Huotarinen käsittelee seksuaalisuutta normaalina, tavallisuudesta poikkeamattomana asiana ja kuvaa rohkeasti tyttöjen välistä rakkautta ja intohimoa. Se on virkistävää ja tervetullutta Suomen nuortenkirjoihin. Minua jäi kuitenkin vaivaamaan se, että vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat 80-luvulle, seksuaalisuudesta annettu yleiskuva on hyvin liberaali. Mariia vihjaa jossain vaiheessa kirjaa, ettei Mimi ole hänen ensimmäinen tyttöystävänsä. Ehkä Huotarisen teoksen tapauksessa pitäisikin puhua enemmän siitä, että nuoret tahtovat kokeilla paljon erilaisia juttuja eivätkä siis automaattisesti lokeroi itseään suhteidensa perusteella - tai tällaisen kuvan kirjasta ainakin saa.

VALOA VALOA valoa. Siinä kaikki mitä tuli mieleeni kun näin Mimin ensimmäisen kerran rannassa. Hän seisoi selkä minuun päin. Paskainen pukukoppi nojasi häntä vasten. Hän ei katsellut järvelle unelmoivasti vaan vittuuntuneena. Niin kuin hän ei olisi odottanut minua yhtään. Tuuli pullisti hänen takkiaan selästä. Ei mikään purje. Ei niin että hän olisi ollut lähdössä lentoon.
   Kunnes hän kääntyi ja näin hänen silmänsä.
   Palava suru.s. 11

Huotarisen käyttämä kieli on hyvin ronskia. Nuoret vittuilevat, panevat, polttavat tupakkaa. Tulin pariin kertaan miettineeksi, että tällaista kieltäkö yläkouluikäiset haluavat lukea. Kirjasta voisi saada aika monenlaisia vaikutteita riippuen ihan siitä, kuka sitä lukee (mutta niinhän se on varmaan muidenkin kirjojen kanssa). Mimistä jäänyt mielikuva on hyvin "cool", siisti - oman tiensä kulkija, ahdistunut surullinen teini, vähän salaperäinen ja salainen... Ylipäänsä kirja on aika cool, sillä rankatkin aiheet, kuten kuolema, tuodaan elämään mukaan, koska niitähän sattuu aina ja jokaiselle jossain vaiheessa. Ne jättävät kyllä jälkensä, jotka joku kestää ja joku toinen ei.

Lukekaa tämä kirja. Nuorille suunnattu, mutta ei se ole ennenkään estänyt aikuislukijoita tarttumasta johonkin teokseen. Kerrontatyyli on välillä poukkoileva, mikä sopii kirjalle paljon paremmin kuin suoraviivainen selostus. Tätä kirjaa pitää voi, muttei ole pakko, ajatella. Toivottavasti Huotarinen kirjoittaa lisää nuorisokirjoja.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen - Routasisarukset

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 398

Avainsanoja: fantasia/scifi-sekoitus, seikkailullisuus, perheet, kehittynyt teknologia, dystopia, luonnonvarojen käyttö, säännöstely ja rajoitukset yhteiskunnassa

Kirja minulle: Kirjastosta; kirjablogista bongattu

Routasisarukset aloittaa trilogiasarjan 2300-luvun dystopiasta: energiavarat ovat loppuneet, syntyvyyttä säännöstellään ankarasti, ydinperheen käsite on laajentunut ja muokkautunut. Synnytettävien lapsien perimää kontrolloidaan hyvin tarkasti ja hedelmällisyysikään kasvaneilta nuorilta riistetään lapsensaantikyky yhteisen hyvän vuoksi.
     Utu ja Marras Routa ovat kasvattisisarukset, jotka ovat olleet hyvin läheisissä väleissä koko lapsuutensa. Sitten Marras karkoitetaan Laaksosta, ja Utu tahtoo myös tutustua ympäröivään maailmaan - Laakso tuntuu liian ahtaalta ja pumpuliselta paikalta fiksulle omapäiselle tytölle.


Suomalainen fantasia ja scifi on katoava luonnonvara, joten mahtavaa, että joku - tai tässä tapauksessa jotkut - on tarttunut tähän oljenkorteen. Routasisaruksissa löytyy sekä ihan perinteistä scifiä kaikkine hyvin kehittyneine vempaimineen ja tulevaisuudenkuvineen kuin myös yliluonnollisuuksiin yltävää fantasiaa - ja vieläpä loistavasti toimivassa yhdistelmässä.

Lappalaisen ja Leinosen kehittämä tulevaisuuden maailma on todella mielenkiintoinen: Perheissä on harvoin vanhempien biologisia lapsia, ja vanhempia saattaa olla monta samaa sukupuolta edustavaa ihmistä. Maanviljely on peruselinkeino eikä lihaa enää juurikaan nautita - kala nähdään paljon parempana ravinnonlähteenä. Perheissä on useita adoptoituja lapsia, joita tiinettäret tuovat junalla ison määrän kerralla ja sijoittavat perheisiin. Energia on peräisin auringosta ja sitä käytetään hyvin säästeliäästä. Ihmisillä on kämmeköitä ja virtutatuointeja, jotka ovat huomattavasti kehittyneempiä kuin nykyajan vehkeet. Omien lasten siittäminen on laitonta, jos siihen ei ole annettu erikseen lupaa (eli katsottu, että vanhempien perimät tuottavat terveen jälkeläisen), ja laittomista lapsista kehittyy usein sairaita ja epämuodostuneita yksilöitä.

- Draan sanoi, että meidän tulee luopua hedelmällisyydestämme ihmiskunnan pelastamiseksi. Meitä on liikaa. Laakso ei kukoista ellemme osaa antaa arvokkainta lahjaa pois. Jos emme rajoita olemassaoloamme, ellemme säännöstele syntyvyttä, luonto puolustautuu julmalla tavalla. Meidän on huolehdittava siitä, että vain kyvykkäimmät meistä jatkavat kansamme kulkua. Ja te Aikuisuuden riittiin osallistujat, te olette armoitettuja antamaan hedelmällisyytenne pois Laakson ja sen asukkaiden hyväksi. Teidänlaisia nuoria Laakso ja koko ihmiskunta tarvitsee.
s. 88

Kirjan hahmot ovat nuoria teini-ikäisille suunnattuun kirjaan sopivia ihmisiä. Kiinnostavia aineksia löytyy niin tyttö- kuin poikalukijoillekin, mikä on aika harvinainen piirre. Tarinaa kerrotaan sekä Marraksen että Utun näkökulmasta, ja mukaan mahtuu niin tunnehässäkkää kuin jengitoimintaakin. Perinteinen sanoma on, että jokaisen kannattaa olla oma itsensä, jotta tulee hyväksytyksi ja voi siten olla onnellinen ja nauttia elämästään paremmin. Mukavaa kevyttä luettavaa, joka saa myös pohtimaan, mihin meidän maailmamme on loppujen lopuksi suuntaamassa - millaiset luonnonmullistuket ja teknologiset ihmeet meitä vielä odottavat.

Tarina on mukavan kerronnallinen ja etenevä. Ylimääräistä kamaa -koppaan eivät lennä edes Rego Matkaajan lyhyet tarinat, jotka valottavat historiaa kirjassa edettäessä. Kirjassa on nokkelia uusia keksintöjä, joiden avulla kommunikoida, samoin kuin uudenlaisia ihmisryhmiä, joihin on välillä sekoitettu taikuutta ja välillä vain värjätty hampaat siniseksi. Ainoa miinus on välillä köykäiseksi jäävä nimistö - luonnonnimet ovat mukavaa luettavaa, mutta esimerkiksi Laurava, Ronjana ja Juhano ovat melko tylsiä johdannaisia meidän päivän perusnimistöstä. Samoin paikannimet ovat vain kuivia yleisnimiä, sillä kai nyt taivasta löytyy muualtakin kuin Taivaasta ja metsää myös Metsän ulkopuolelta.

Marras oli kuiskuttanut minulle viimeisenä iltana Laaksossa, että oli todella olemassa kaupungit Meri, Taivas ja Metsä. Ja että oikeastaan meidänkin kaupunkimme oli vain pieni osa yhtä suurta kaupunkien vyöhykettä, joka levittäytyi laaksoihin ja niille alueille, joissa vielä oli asuinkelpoista maata jäljellä. Isä taas väitti, että kaupunkeja oli vain yksi ainoa, koko maailman kattava, ja toisenlaisista kaupungeista oli turha haaveilla. Maailma laaksomme ulkopuolella oli ihan samanlainen kuin täälläkin.
s. 10

Mukaansatempaava kirja. Seuraava osa, Hiekkasotilaat, on jo ilmestynyt, joten pitää lähteä sitä metsästämään!

Laura Honkasala - Lumen saartama kahvila

Julkaisuvuosi: 2002
Sivumäärä: (kovakantinen)

Avainsanoja: perhe-teema, naiseus, kasvaminen, vanhempi-lapsi -suhde, teini-ikä, rakkaus, ihmissuhteet

Kirja minulle: Kirjaston novellihyllystä

Laura Honkasalon novellikokoelma sisältää yksitoista novellia, jotka käsittelevät naiseutta ja äitiyttä sekä naiseksi kasvamista. Päähenkilöinä ovat pääasiassa nuoret naiset, mutta näkökulmaa tarjoaa muun muassa myös pieni viisivuotias tytär. Miljöönä esiintyy Suomen lisäksi myös Espanja, Englanti, Saksa sekä Italia.


Novellikokoelmat pyrkivät vetämään huomioni puoleensa. Tällä opuksella oli mukava nimi ja olen tullut todenneeksi, että suomalaiset kirjoittavat hyviä novelleja. Niitä on mukava lukea, sillä ne ovat pääasiassa vain muutaman kymmentä sivua pitkiä ja sopivat siis hyvin välipaloiksi.

Täytyy heti alkuun sanoa, että tässä kokoelmassa häiritsi ainoastaan se, että sohvalla kirjoitettiin "sohvassa". Se hyppäsi joka ikinen kerta silmiin ja hämmennyin miettiessäni, oliko kirjan oikolukija oikeasti hyväksynyt sellaisen muodon julkaisuun. Muuten jokainen tarina oli omalla tavallaan kiinnostava ja miellyttävä lukea (paitsi kahdessa eri novellissa oli samanniminen henkilö, mikä tuntui tylsältä).

Omiksi suosikeikseni nousivat novellit Lumen saartama kahvila, Joustoluotto sekä Viillot.
     Lumen saartamassa kahvilassa miljöönä toimi kahvila Helsingissä sekä Berliini. Kuten olen (aika usein) maininnutkin, rakastan Saksaa ja luen siitä mielelläni. Siispä tämä pieni yllätys oli erittäin mieluinen. Päähenkilö Sini tuskailee, koska on rakastunut entiseen parhaaseen ystäväänsä, joka ei välitä hänestä ollenkaan, ja hänen paras ystävänsä taas on rakastunut häneen.
     Joustoluotossa kertojarooleissa toimii pienen Katrin äiti sekä tytär itse. Tarinaa lukiessa tuli sääli pientä Kartia, joka odotti päiväkodissa kiireistä äitiään hakemaan häntä. Toisaalta sympatiat olivat myös äidin puolella, kun hän yritti kiirehtiä tyttärensä luokse ajoissa, mutta työkiireet eivät aina vain antaneet periksi. Novellissa oli mielestäni valittu hyvin kaksi eri näkökulmaa.
    Viillot kertoo Englannissa vaihtovuotta viettävästä Petrasta, joka on paennut ahdistavaa tilannetta vieraaseen maahan. Hän viiltelee ja on löyhässä suhteessa paikallisen opiskelijapojan kanssa, mutta nuori nainen innostuu kunnolla vasta sitten, kun hän pääsee mukaan bänditoimintaan. Pidin tässä novellissa siitä, miten viiltely oli tuotu esiin. Tosin oli surullista, ettei oikein kukaan välittänyt.

Honkasalo kirjoittaa kieltä, jota on miellyttävä lukea. Kerronta on tarpeeksi kevyttä, mutta ei jää kuitenkaan sisällöttämäksi. Pidin tästä kokoelmasta kovasti.

Trudi Canavan - Die Rebellin (The Magician's Guild)

Julkaisuvuosi: 2004 (The Magician's Guild), saksaksi 2006, ei suomennettu

Sivumäärä: 544 (pokkarikokoinen)

Avainsanoja: fantasia, luokkajako, vanha aika, slummit, taikuus/magia, pakoilu

Kirja minulle: Saksasta kirjakaupasta

Kyralian maagit järjestävät vuosittain maan pääkaupungissa Imardinissa puhdistuksen päästäkseen eroon kerjääjistä, kodittomista ja katulapsista. Heitä suojaa magia, jota vastaan kukaan tavallinen ihminen ei mahda mitään.

     Sonea on slummialueen kasvatti, nuori mutta temperamenttinen tyttö, joka joutuu taas slummialueelle maagien pyyhkäistessä hänen perheensä kaupungin muurien ulkopuolelle. Hänessä palaa viha pahoja maageja kohtaan, jotka eivät koskaan tee slummien ihmisille mitään hyvää. Sonea ottaa osaa katulapsien mielenosoituskivitykseen, mutta yllättäen hänen heittämänsä kivi läpäisee maagien suojakilven ja kajauttaa yhden maagin tajuttomaksi.

     Hetki on mahdollisimman huono maagisten kykyjen löytämiseen, sillä maagien Kilta ei hyväksy magiaa riviensä ulkopuolella. Alkaa pitkä ajojahti, jonka aikana Sonea menettää yhä enemmän ja enemmän magiansa kontrollin.

Kirja on peräisin Saksan vaihtovuosiajalta, jolloin hostsiskoni lukaisi Black Magician -trilogian ja piti kovasti. Otin kirjan nyt käteeni saksan yo-kirjoituksia silmällä pitäen.

Die Rebellin on luotu vanhanaikaiseen kaupunkiyhteisöön, jossa vahvat maagit hallitsevat kuninkaan alaisina eikä slummiasukkailla ole juuri minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä asettumaan kaupungin muurien sisäpuolelle. Kaupungin hyväsukuiset Talot halveksuvat tätä "ryövärijoukkoa", joka puolestaan vihaa Kiltaa eikä voi osoittaa sen jäseniä kohtaan muuta kuin epäluottamusta. Kaikki kuitenkin asuvat samalla alueella eikä tilanteeseen nähdä ratkaisukeinoa.

Sonea on nuori tyttö, joka vihaa Kiltaa ja maageja aivan yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Siksi omien maagisten kykyjen löytäminen onkin järkyttävää, sillä hän ei missään nimessä halua kuulua yhteisöön, jota kaikki hänen läheisensä vihaavat ja halveksuvat. Hän antautuu mieluummin työskentelemään varkaille, jotta nämä suojelisivat häntä Killan kiivailta etsinnöiltä.

Teos on paksu eikä tapahtumien rytmi ole aina nopea. Kirjan lukeminen vaatii kärsivällisyyttä, jota pitää yllä odotus Sonean kiinnijäämisestä ja siitä, mitä Killassa sen jälkeen tapahtuu. Canavan on tehnyt paljon pohjatyötä tapahtumille, jotta jokainen varmasti ymmärtää, miksi kulloinenkin tilanne on juuri sellainen. Minä olisin kaivannut vähän ripeämpää etenemistä, sillä yli puoli kirjaa ehti huvite pelkästään kissa ja hiiri -leikkiin. Varsinkin alkupuolella pelkkä tarinan pohjustus tuntui aika puisevalta, mutta Kiltaan päästessä lukeminen muuttui mielenkiintoisemmaksi.

Kirjassa on paljon henkilöhahmoja, mutta koska ne on jaettu kahteen kastiin, maageihin ja slummin asukkaisiin, niistä saa tukevan otteen. Kauhean monipuolisia he eivät ole (suurin osa sivuhahmoja, jotka pohjustavat Sonean ajatusmaailmaa), mutta kertojia on tarinan kulussa moneen lähtöön, mikä laajentaa kuvakulmaa huomattavasti. Tämän takia ilmiö "kaikki salaisuudet ratkeavat" tulee myös vähän tylsästi esiin.

Lukiessa tiedostin koko ajan kirjan olevan ensimmäinen osa trilogiaa, joten koetin koko ajan etsiä merkkejä siitä, mitä seuraavissa osissa tulisi tapahtumaan. Odotin paljon laimeampaa lopputuosta, mutta kirjan viimeisten sivujen yllätystekijä oli kuitenkin ilahduttava, uusi ja tuore teema, joten näillä perusteilla pitää ainakin toinen osa haalia käsiini.

Kirjasarjaa ei ole suomennettu eikä australialaisen Trudi Canavanin muitakaan fantasiateoksia ole täällä maailmankolkassa noteerattu, mutta naisen kirjat ovat saatavissa englanniksi ainakin Suomalaisen nettikaupasta - aika huokeaan kanta-asiakashintaankin, mitä aion käyttää häikäilemättä hyväkseni saadakseni seuraavat teokset käsiini.

Black Magician -trilogia vaikuttaa melko tavanomaiselta lisäykseltä fantasiakirjallisuuteen. Magia-aihe tuntuu kuitenkin ainakin minusta mieleiseltä, sillä tästä kirjasarjasta puuttuvat kaikki taikaolennot ja mennään enemmän vanhanajan maaginen realismi -meiningillä. Die Rebellin ei ole nopealukuinen kirja, mutta jos aikaa ja kärsivällisyyttä on, teoksen maailma tarjoaa varsin mieluisan tuttavuuden.

Garth Nix - Abhorsen

Julkaisuvuosi: englanniksi 2003, suomeksi 2006

Sivumäärä: 429 (kovakantinen)

Avainsanoja: fantasia, perhe-teema, perijä/jälkeläinen-teema, ystävyys, seikkailu, hyvän ja pahan taistelu, kuolema

Kirja minulle: Antikvariaatista

Juoni: Abhorsen jatkaa siitä, mihin Lirael jäi. Liraelin, Samin, Kurittoman Koiran sekä Moggetin on aika pysäyttää manaaja Hedge ja tämän kamala suunnitelma vapauttaa aikojen alussa vangittu Tuhoaja, joka haluaa hävittää koko maailman ja tehdä siitä vainajien asuinpaikan. Maailman lisäksi pitäisi pelastaa myös Tuhoajan puheääneksi joutunut epäonninen ancelstierrelainen Nicholas sekä joukko varmaan kuolemaan marssivia pakolaisia.


Enpäs malttanut kauaa pitää näppejäni erossa Abhorsen-sarjan viimeisestä osasta. Tarina jatkuu vain tunti siitä kohdasta, mihin Lirael loppui. Abhorsen on huomattavasti nopeatahtisempi ja toimintapitoisempi kuin Lirael, joka taas sisälsi paljon hahmokuvailuja ja -mietteitä. Kirjassa pelastutaan parilta ilmiselvältä kuolemantapaukselta, mutta menetyksiltäkään ei vältytä - mikä saikin minut kyynelehtimään varsin vuolaasti viimeisten sivujen kohdalla. Näkyvissä oli myös yksi tai kaksi oikopolkua, mutta ne olivat varsin ymmärrettäviä, jotta tapahtumia saatiin vikkelästi eteenpäin eikä Liraelin niskoille kaadettu ylivaikeita tehtäviä.

Sarja jätti voimakkaat jälkimainingit, ja olisi ihanaa, jos kirjoja olisi vielä lisää. Tahtoisin tietää vaikka mitä, ja tuntuu toisaalta tavattoman surulliselta ja toisaalta taas hymyilyttävältä ymmärtää, että ainoastaan minä itse voin päättää, mitä haluan hahmoille tapahtuvan. Pakko kyllä myöntää, että kirjan suljettuani oli pakko istahtaa koneelle ja etsiä pari fanficciä, jotta pudotus takaisin todelliseen maailmaan ei olisi ollut niin julma. Niiden parissa taidankin jatkaa...

Garth Nix on kirjoittanut muitakin teoksia, mutta ainoastaan Abhorsen-sarja on suomennettu. Olen lukenut häneltä saksaksi The Keys to the Kingdom -sarjan ensimmäisen osan, mutta se oli aivan liian nuorille suunnattu eikä napannut ollenkaan.

PS. Wikipediasta löytyi Garth Nix:n sivu, ja siellä mainitaan ilmeisesti jonkinlainen novellikokoelma Abhorsen-teemalla. Toivoni ei siis olekaan mennyttä!

Garth Nix - Lirael

Julkaisuvuosi: englanniksi 2001, suomeksi 2005

Sivumäärä: 569 (kovakantinen)

Avainsanoja: fantasia, perhe-teema, perijä/jälkeläinen-teema, ystävyys, yksinäisyys, joukosta poikkeaminen, seikkailu

Kirja minulle: Kirjastosta

Juoni: Lirael on ainoa clayr, joka ei ole vielä neljätoistavuotiaanakaan saanut ennusnäön lahjaa, joka määrittelee clayrien aikuisuuden. Hän päätyy alikirjastonhoitajaksi, jolloin hän saa vaihtaa lapsentunikansa neutraaliin työasuun, paeta Nuoruuden käytävän lapsekkaista tunnelmista ja ruokkia itseään kiltataikuudella, kun muut clayrit jättävät erilaisen tytön yhä enemmän ja enemmän omiin oloihinsa. Apuna, ystävänä ja lohduttomana toimii salaperäisen synnyn omaava Kuriton Koira.

Kuningasperheen kuopuspojalta, prinssi Samethilta, odotetaan paljon. Hän ei kuitenkaan pysty kohtaamaan Kuolleiden kirjaa, kirjaa, joka opettaisi hänelle abhorsenin ammatin salat ja johdattaisi hänet äitinsä jalanjäljille. Monien sattumusten kautta Liraelin ja Samin tiet kohtaavat.


Abhorsen-sarjan ensimmäinen osa, Sabriel, tuli luettua vähän aikaa sitten. Liraelin olen lukenut monta kertaa ennenkin eikä kirja sinänsä tarjonnut enää mitään uutta, mutta oli ihana verestää vanhoja muistoja ja nauttia päähahmosta, johon taidan edelleenkin olla vähän ihastunut.

Lirael on nuori naisenalku, joka ei muistuta miltään osin clayreja, tulevaisuuden näkemisen lahjan omaavia kuvankauniita rauhallisia Suurkillan yhden sukuhaaran jäseniä. Hänellä on tummat hiukset, kalpeat kasvot ja erilaiset silmät eikä hänellä ennen kaikkea ole clayrien ennusnäköä, joka tekee clayrista tunnistettavan. Lirael vetäytyy mahdollisimman paljon omiin oloihinsa, sillä hän ei halua kenenkään muistavan, että hän on Jäätikön yhdyskunnassa vielä pelkkä lapsi, vaikka useita vuosia nuoremmat olivat saaneet jo kunnian pukeutua valkoisiin kaapuihin. Siksi hän onkin riemuissaan, kun saa kirjastoapulaisen paikan. Kirjastossa hän voi viestiä lappusilla ja tehdä töitään rauhassa kenenkään häiritsemättä tai huomaamatta häntä. Lirael on yksinäinen, joten jo pelkkä lukijan sympatiapuoli ilahtuu, kun kiltataikuudella luodun etiäiskoiran tilalle ilmestyykin maaginen puhuva Kuriton Koira, josta tulee Liraelin ainoa ystävä.

Lirael nosti katseensa. Koira oli yhä paikoillaan ja raaputti takajalalla korvaansa keskittyneenä, silmät raollaan. Se oli likomärkä, kuin uimasta tullut.
   Äkkiä koira lakkasi raapimasta, nousi seiomaan ja ravisti itseään niin että likaisia vesipisaroita satoi Liraelin päälle ja yltympäri työhuonetta. Sitten se jolkotti jähmettyneen Liraelin luo ja nuolaisi häntä kasvoihin kielellä, joka oli totisesti todellinen eikä mikään kiltatekoinen jäljennös.
   Kun Lirael ei sanonut mitään, koira virnisti ja ilmoitti: "Minä olen Kuriton Koira. Tai Kuriton Narttu, jos tarkkoja ollaan. Milloin mennään kävelylle?"

Pidin Liraelista tällä lukukerralla lähes yhtä paljon kuin edellisilläkin. Hänessä on tyypillisiä tavanomaisia nuoren teinin piirteitä, joukkoon hyväksi tulemisen kaipuuta sekä välttelyä ja omissa oloissa viihtyvyyttä. Pidin hahmon kohdalla erityisesti siitä, kuinka kirjailija piti ennusnäköaihetta tasaisin väliajoin pinnalla. Se toi hahmoon uskottavuutta sekä syvyyttä, kun asiaa ei vain unohdettu tytön saadessa myös muuta ajateltavaa. Nix palasi myöskin kirjan myöhemmissä tapahtumissa aiempiin sattumuksiin, jotka olivat vaikuttaneet hahmoon syvästi. Tätä ei nuortenkirjallisuudessa niin kauhean usein tapaa.

Lempparijuttuja koko kirjassa olivat kohdat, joissa Lirael ja Kuriton Koira seikkailivat ympäri clayrien valtaisaa kirjastoa ja ottivat sen salaisuuksista selvää. Pidin myös paljon kiltataikuudesta ja sen kuvauksista. Sen sijaan prinssi Samin osuudet olivat tylsempiä, sillä Sam on ärsyttävä omassa säälittävyydessään vellova nuori mies, joka ei tunnu saavan itseään niskasta kiinni, vaan marisee ja surkuttelee omaa kohtaloaan tuon tuosta. Hänen verrallaan Lirael on oikea sankaritar.

Lirael ei selvästikään ole yhtä omin jaloin seisova kuin Sabriel. Kirja päättyy pahasti kesken, ja sarjan viimeinen osa Abhorsen onkin suoraa jatkoa Liraelin ja Samin tarinalle. Liraelin lopussa arvoitukset paljastuvat, mutta itse toiminta jäätetään pääasiassa Abhorsenin harteille. Onneksi kirja löytyy valmiina kirjahyllystä, sillä muuten pitäisi huomenna syöksyä kirjastoon lainaamaan se. Jäi sen verran kutkuttavaan kohtana, kun viimeisestä kirjasta ei ole juuri minkäänlaisia muistikuvia.

Yhdessä viisi suurkiltaa
pitävät koossa maailmaa.
Yksi on heissä, jotka kantavat kruunuaan,
kaksi on heissä, jotka saattavat kUolemaan.
Kolme ja viisi saivat muodon kivisen,
neljä jäisessä pinnassa näkee totuuden.

Neil Gaiman - Tähtisumua

Julkaisuvuosi: Stardust 1999, suomenkielinen 2000

Luettu: joulukuussa 2011

Sivumäärä: 226 (pokkari)

Avainsanoja: fantasia, seikkailu, prinssi ja prinsessa, hyvä ja paha, rakkaus

Kirja minulle: Siskon kirjahyllystä

Juoni: Thristan Thorn on rakastunut kylän kaunottareen, jolle hän tulee luvanneeksi taivaalta maahan pudonneen tähden. Thristan matkaa Haltiamaahan, tavallisen englantilaisen Muurin kylän viereen rakennetun muurin toiselle puolelle, noutaakseen tähden ja tuodakseen sen rakkaalleen. Tähteä havittelevat kuitenkin myös muut tahot eikä seikkailu taikamaan halki ole lyhyt.

Ihastuin Neil Gaimaniin luettuani häneltä Hautausmaan pojan (suosittelen!). Tähtisumua on neljäs kirja tältä mieheltä enkä aio lopettaa tähän.

Thristan on normaali suhteellisen järkevä nuori mies, joka rakastuu kylän kauneimpaan tyttöön, joka ei tietenkään vilkaisekaan häntä. Tyttö lupaa tälle sydämensä salatuimman toiveen, jos tämä noutaa hänelle maahan pudonneen tähden. Pyyntö kuulostaa varsin kovalta, mutta Thristanilla on kyky paikantaa asioita Haltiamaassa, joten hän löytää tähden nopeasti erään kauppamiehen avuliaisuuden ansioista. Nuori mies on paikoittain hieman hömelö, mutta rakastava ja omantunnon omaava. Ihan mukava hahmo, joka kylläkään ei jää mieleen kovin pitkäksi aikaa.

Haltiamaasta oli miellyttävä lukea enkä paikantanut siitä miehen mentäviä aukkoja tai epäjohdonmukaisuuksia, vaikka itse taikamaa ei sinänsä niin suuressa osassa tarinaa ollutkaan. Oli noitia, mutta myös tavallisia ihmisiä. Gaiman oli myös keksinyt hauskoja taikoja, joiden avulla vauhdittaa tarinaa. Tosin jossain vaiheessa tuli kyllä mieleen, että minkä ikäisille tämä kirja oli oikein suunnattu. Ei ainakaan automaattisesti lapsille, vaikka tämä selvästi onnellinen satu onkin, mutta se oli lähinnä mukava yllätys.

”Anteeksi”, hän sanoi toivoen rauhoittavansa olennon, joka istui hasselpähkinäpuun alla ja rukoili, ettei siellä olisi enää enempää sitä pikkuväkeä, joka oli varastanut hänen hattunsa. ”Minä etsin erästä tähteä.”

   Puun alta lensi vastaukseksi kostea multapaakku, joka osui Thristanin poskeen. Se sattui hieman ja multamurusia valui kauluksesta vaatteiden alle.

Tähtisumua ei noussut suosikikseni Gaimanin kirjoista, mutta siinä oli useita miehen kirjoitustyylille ominaisia piirteitä. Pidin muun muassa viittauksista tähän päivän elämään, koska kirjan tapahtumat sijoittuivat n. 1800-luvulle. Gaimanin hahmot eivät myöskään koskaan ole täydellisiä eivätkä automaattisesti onnistu tavoitteissaan, mikä luo tähänkin kirjaan tietynlaista jännittävyyttä. Tähtisumua oli pehmoinen satu, jonka lukaisi nopeasti läpi.

Anu Holopainen - Varjoja (Syysmaa 5)

Julkaisuvuosi: 2011

Luettu: joulukuu 2011

Sivumäärä: 270 (kovakantinen)

Avainsanat: fantasia, naisten asema, uskonto, muutos ihmisissä ja heidän ajatuksissa, rasismi, feminismi, paineiden alla eläminen

Kirja minulle: kirjastosta

Juoni: Syysmaa-sarjan viidennessä osassa kaikki vanhat tutut nähdään taas samoissa kansissa. Lorana on raskaana ja päässyt kummallisen yölaaksolaisen Kolmisoinnun kanssa Punatertun kylään, jossa heidät otetaan avosylin vastaan. Lorana ystävystyy etenkin kylän johtajan Zaran kanssa, joka jakaa huoliaan ymmärtäväisesti kuuntelevalle naiselle. Mukana ovat myös Adaira ja Merkinos, joiden uhkarohkeita suunnitelmia Zara kapeakatseisesti toppuuttelee.

Molemmin jaloin –kirjan yhteydessä sanoinkin Holopaisen olevan suosikkikirjailijoitani. Riemastuin huomatessani, että Syysmaa-sarjasta on tullut viides ja toiseksi viimeinen osa. Sarja käsittelee ennen kaikkea naisen oikeuksia ja niiden parantamista, hyvin salavihkaisesti ja kielletysti. Holopainen kirjoittaa poikkeuksetta naisen näkökulmasta ja tuo kirjoihinsa usein hieman tabumaisia aiheita.

Tässä teoksessa kohahdusta herättäviä asioita on useita. Sarjan neljännessä osassa päähenkilön roolia vetänyt Lorana on nytkin yksi keskeinen hahmo. Nainen on kotoisin kalastajakylästä, jossa naisen asema on perinteinen eli alistuva miehen palvelijana toiminen. Hän kuitenkin sopeutuu Punaterttuun hyvin ja hyväksyy Villipihlajan, pyhän naisten asemaa edistävän puun, opit nopeasti. Hän ei kuitenkaan oikeasti yhdisty puuhun, vaikka niin väittää. Lorana on laskelmoiva ja harkitseva nainen, joka tahtoo palavasti muiden kyläläisten hyväksynnän, ja siksi en juuri pitänyt hänestä edes edellisessä osassa. Hän on liian asemahakuinen ja esittävä, pyrkii vain parantamaan omia olojaan. Hän käyttää Zaraa hyväkseen kohentaakseen asemaansa kylässä ja esittää rakastavansa tätä. Varjoja-kirjassa tuleekin esiin samaa sukupuolta olevien välinen rakkaus, mutta siinä käsitellään myös niinkin absurdiksi kuvattua asiaa kuin rakkautta avioparin välillä. Syysmaassa avioliitot hoidetaan yleensä vanhempien kautta hyvin vanhanaikaiseen malliin eikä niissä rakkaudella ole yleensä osaa eikä arpaa.

- Minä en jätä sinua,  Lorana hyssytteli, kun Zara kietoi käsivartensa hänen vyötärölleen ja painoi kasvonsa hänen kaulaansa vasten. Jokin pieni, laskelmoiva osa Loranan mielessä hymyili tuiman tyytyväisenä. Pian hän on riippuvainen sinusta, se supatti. Riippuvuudesta syntyy rakkaus, ja kun sinä olet jollekin tärkeälle henkilölle tärkeä, se antaa sinullekin suuremman merkityksen.

Toinen kirjan hätkähdyttävä asia on Zaran totaalinen suunnanmuutos Villipihlajan opeissa. Villipihlajalla ei perinteisesti ole ollut ylipappia tai selvää uskonnollista johtajaa, eikä se ole syrjinyt muita uskontokuntia tai niiden harjoittajia, vaan suojellut kaikkia tasapuolisesti ja ennakkoluulottomasti. Nyt Zara alkaa suhtautua eri uskontokuntiin varauksella ja levittää aatettaan myös muihin Punatertun asukkaisiin. Hän pitää muiden puiden, myös yhtä kielletyn sisarpuun Metsälehmuksen, kannattajia uhkana, joka voi viedä Villipihjalaan uskovia pois puun oppien alta. Muutos on varsin radikaali, sillä ennen Zara on ollut todella avarakatseinen ja hyväntahtoinen nimellinen johtaja, joka on ollut sydämeltään ja sielultaan kiinni Villipihlajan opeissa.

- Mutta...  Eikö se ole hyvä asia? Eikö jokainen pelastettu nainen ole kunniaksi Villipihlajan palvojalle?

...

- Meitä on jo monta, Zara lausui sanat käheällä äänellään hitaasti kuin vähäjärkiselle puhuen. – Ja otamme joukkoomme jokaisen, joka haluaa antautua Villipihlajalle. Mutta se nainen, jonka vuoksi he olisivat olleet valmiita vaarantamaan sekä itsensä että tehtävänsä – Villipihlajan  tehtävän – palvoo Metsälehmusta.

Tätä kirjaa sai todellakin lukea suu auki. Tapahtumien kulku oli pöyristyttävää enkä malta odottaa viimeistä osaa, sillä tarina jäi pahasti kesken. Holopaisen kirjoitustyyli on yksinkertaista ja helppolukuista, joten sivut toisensa perään vain kääntyivät eikä kirjaa olisi millään malttanut laskea kädestään. Lukaisinkin teoksen parissa päivässä, vaikka samalla tuli touhuttua yhtä sun toistakin jouluhommaa. Vähän surettaa, että Syysmaan tarina on lopuillaan, mutta toivon todella, että Holopainen aikoo jatkaa feministilinjallaan myös tulevaisuudessa. Hän on loistava fantasiakirjailija, joten luotan siihen, että hän ilahduttaa meitä vielä uusilla maailmoilla. Sitä odotellessa voisi lukea Syysmaa-sarjan ensimmäiset osat uudestaan…

Garth Nix - Sabriel

Julkaisuvuosi: 1995, suomeksi 2004
Luettu: joulukuu 2011
Sivumäärä: 389 (kovakantinen)
Avainsanoja: fantasia, elämä ja kuolema, seikkailu, rakkaus
Kirja minulle: kirjastosta

Juoni: Sabriel on juuri kouluaan lopettava nuori nainen, joka on viettänyt lähes koko elämänsä Ancelstierressa opiskellen taikuutta ja tapakasvatusta. Sitten hän sää hätäviestin Abhorsen-isältään, joka lähettää tyttärelleen manaajan kellonsa sekä miekkansa, jotta tämä voisi jatkaa Abhorsenin työtä rajamuurin toisella puolen Vanhassa Valtakunnassa, jossa kiltataikuus on voimakasta ja kuolleet sielut nousevat takaisin Elämään. Sabriel haluaa pelastaa isänsä, mutta samalla hän törmää maassa vallitseviin ongelmiin, oppii lentämään paperisiipeä ja auttaa yhtä jos toistakin kansalaista.


Luin Abhorsen-sarjan monia vuosia sitten ja rakastuin eritoten sarjan toiseen osaan, Liraeliin, jonka olen lukenut monta monituista kertaa läpi. Sarjan kaksi muuta osaa, Sabriel ja Abhorsen, on sen sijaan tullut selattua vain kertaalleen, joten piti nyt sitten täyttää tämä puute, kun tuli trilogian kolmas kirja löydettyä antikvariaatista. Garth Nix on australialainen kirjailija, joka on varsin tuottelias mutta jolta ei tietääkseni ole suomennettu kuin tämä sarja. Hänellä on mukavan yksinkertaista kieltä, ja Vanhan Valtakunnan mies on luonut varsin onnistuneesti.

Sabriel on mukavan tavallisen oloinen tyttö eikä syyllisty Maru Sue -piirteisiin. Fantasiakirjamaiseen tapaan hän on hyvin kiintynyt isäänsä ja haluaa pelastaa hänet, vaikka henki menisi. Hän lähtee uhkarohkeasti yksin Vanhaan Valtakuntaan, jossa on viimeksi käynyt vain pienenä lapsena. Apunaan hänellä on kiltataikuutensa, joka muodostuu päässä mietityin, ääneen lausutuin ja käsin ilmaan piirretyin merkein. Välillä tulin miettineeksi, kuinka vaikeaa kiltataikuus oikein on ja miten hyvin Sabrielin sitä pitäisi 18-vuotiaaksi osata, mutta koska asiaa ei juurikaan kirjassa käsitelty, hyväksyin pienen pureskelun jälkeen sen, että tyttö osasi merkin kuin merkin. Muuten Sabrielin hahmo ei juurikaan aiheuttanut mitään vaikeuksia, paitsi että kirjan täytyi tietenkin päättyä ennalta arvattaviin rakkauden tunnustuksiin.

Kirjassa esiintyy keskeisenä hahmona myös vapaan taikuuden (eli jonkun pahan manaajan) luomus Mogget, joka on kaulapannalla kahlehdittu Abhorsenien palvelijaksi. Sabrielille hän näyttäytyy pienenä mustana kissana, joka jakelee mielellään ironisia kommentteja ja pitää salaperäisyyksistä. Erityisen mielenkiintoiseksi hänet tekee se, että hänet on pakotettu osaansa ja tilaisuuden tullen olio tahtoo aina kostaa orjuutensa. Kirjan alkupuolella kissa muun muassa piirtää kynnellään Vanhan Valtakunnan kartan, ja minulla oli hauskaa, kun kuvittelin tilanteen mielessäni.

Sabriel on kovin tavallinen nuorten fantasiakirja, mutta pidän siitä silti paljon. Tahtoisin kyllä joskus lukea rajoja rikkovan nuorten fantasiakirjan, mutta eivät nämäkään pettymyksiä ole. Tämän ainakin lukaisi hetkessä eikä sivuja malttanut millään pistää syrjään. Pitäisi metsästää kirjastosta Lirael, jotta saisi taas senkin katsastettua läpi.

Anu Holopainen - Molemmin jaloin

Julkaisuvuosi: 2006
Luettu: marraskuu 2011
Sivumäärä: 197 (kovakantinen)
Avainsanoja: scifi, tulevaisuuden yhteiskunta, lisääntyminen, ihmisten käyttäytyminen hormoonien ja tunteiden alaisena ja niitä ilman
Kirja minulle: Suomalaisen kirjakaupan alehyllyltä

Juoni: Ihmiskunta on selvinnyt kolmannesta maailmansodasta, joka on käyty hengenvaarallisia biologisia aseita käyttäen. Suurin osa väestöstä on kuollut ja loput on kerätty territorioihin, jotta luonto saavuttaisi taas tasapainotilansa eikä ihminen enää uhkaisi sitä. Ihmisiin on myös asennettu inhibiittori, joka tekee heistä rauhallisesti toimivia androgyyneja, joita hormoonit ja tunteet eivät hallitse. Viettitoiminnan tukahduttaminen on tuonut haasteen lisääntymiselle, joten on perustettu Äiti- ja Isäkeskuksia, joissa monimutkaiset testit läpäisseiltä nuorilta poistetaan viettirajoitin ja laitetaan heidät lisääntymään Yhteisön hyväksi. Keskuksia mainostetaan upeina paikkoina luonnonläheisyyksineen ja arvokkainen tehtävineen, mutta homma on rankkaa ja sopii vain harvoille. Vaarana ovat myös villeinä elävät saramandit, albiinoihmiset, joihin tappavat virukset eivät jostain syystä tehoa.


Anu Holopainen on tunnettu nuorten fantasiakirjailijana, Molemmin jaloin on hänen ensimmäinen scifiteoksensa. Minulle kirjailija on tuttu ala- ja yläkouluajoilta, jolloin eritoten Pohjoistuuli- sekä Syysmaa-sarjat koukuttivat kovasti. Holopainen kirjoittaa erityisesti jollain tapaa alistetun naisen asemasta, joten feministiset arvot kolahtavat ainakin minuun. Kirjat on suunnattu nuorille, joten ne ovat helppolukuisia ja kerronnaltaan pääosin selkeitä.

Molemmin jaloin kertoo monesta eri kertojanäkökulmasta nuoren Livia-tytön matkasta Äitikeskukseen, jonne hän on hakeutunut ystävänsä Petran kanssa toimiakseen siellä Kanalan asukkaana vuosikymmenen verran ja saadakseen palveluksen jälkeen päättää oman asuinpaikkansa. Yhteisö sijoittaa asukkaat aina tasaisesti eri puolille maailman asutusterritorioita eikä asukkailla itsellään ole valtaa kohteestaan. He kyllä voivat kouluttautua mielensä mukaan, mutta opinto-ohjaajat suosittelevat nuorille aina näille sopivia paikkoja ja pyrkivät rohkaisemaan omien vahvojen puolien kehittämiseen. Ihmisten elämä on ilman tunteita melko rauhaisaa ja nykyajan perheiden virkaa toimittavat ystäväperheet, jotka solmitaan läheisten ihmisten kanssa.

Holopainen on luonut todella toimivan ja kiinnostavan tulevaisuuden maailman, josta olisi mieluusti lukenut paljon enemmän kuin niitä tarkoin valittuja paloja, jotka kirjailija suostuu paljastamaan. Huomioni kiinnittyi muun muassa siihen, kuinka ihmiset on suljettu territorioihin: millaisissa tiloissa he asuvat, miltä territoriot näyttävät, kuinka suuria ne ovat, missä ne sijaitsevat. Ihmisten väliset suhteet inhibiittorin rauhoittavan vaikutuksen voimasta olivat todella kiinnostavia: ne eivät vaikuttaneet yhtä vahvoilta kuin nykypäivän suhteet, mutta toimivat kuitenkin jouhevasti. Kiinnostava fakta oli myös, että koko kansan kieli oli kiina.

Kirja sai miettimään, kuinka suurelta osin tunteet ja hormoonit vallitsevat elämiämme. Holopainen antoi ajatuksia myös vanhemmuuteen ja äidin asemaan. Olisimmeko onnellisempia, jos voimakkaimmat tunteemme, viha ja rakkaus, poistettaisiin meistä ja loisimme suhteita pelkästään kiintymyksen ja käytännön sanelemina? Miten kehittyisimme, jos meidät erotettaisiin vanhemmistamme (kirjan tapauksessa äideistämme) pieninä kolmivuotiaina ja sijoitettaisiin lapsikeskuksiin muiden pikkulasten kanssa? Kiinnostava vaihtoehto tulevaisuudelle.

Kirja loppui täysin kesken ja sen loppupuolelle olisin ehkä kaivannut jotain yllätyksellistä tekijää, koska tapahtumat olivat aivan liian suoraviivaiset ja ennalta-arvattavat. Yhtäkkinen tyssäysloppu saa kuitenkin toivomaan, että kirjasta mahdollisesti olisi joskus tulossa jotain jatkoa. Se on kuitenkin varsin epätodennäköistä, sillä jatko-osan täytyisi rikkoa uusiksi kehitettyä maailmaa radikaalisti ja sellainen aktivistitoiminta ja seikkailullisuus eivät oikein sovi kirjan rauhaisaan teemaan. Mutta ehkä Holopainen kirjoittaa joskus jotain vastaavaa. Minua ainakin kiinnostaa.

Stephenie Meyer - Houkutus

Julkaisuvuosi: alkuperäinen 2005, suomeksi 2005
Luettu: heinäkuu 2011
Sivumäärä: 418 (kovakantinen)
Avainsanoja: fantasia, nuorisokirjallisuus, teiniromanssi
Kirja minulle: Äiti osti kirjan minulle vuosia sitten.

Juoni: Bella muuttaa Phoenixista pohjoiseen ja sateiseen pikkukaupunkiin Forksiin ja aloittaa lukion, jossa kaikki tuntevat toisensa. Hän tutustuu Edward Culleniin, josta kukaan ei tiedä juuri mitään ja joka ei vietä aikaa kenenkään muun paitsi ottosisarustensa kanssa. Syntyy ruusunvärinen unelmapari, joka uhmaa kaiken maaliman ihmisyyden rajoja ja rakastuu silmittömästi toisiinsa, vaikka toinen osapuoli on verenhimoinen vampyyri.


Okei, toivottavasti kukaan nyt ei kaikkoa heti siillä silmänräpäyksellä, kun kirjan nimi ja kansi sattuvat silmiin. Koetan tehdä tästä kirja-arviosta mielenkiintoisen.

Olen lukenut Houkutuksen ennenkin, useampaan kertaan, samoin sen seuraavat osat. Edellisestä kerrasta on kuitenkin lähemmäs kolme vuotta aikaa ja se oli ennen kuin sarjasta nousi niin hirveä haloo. Tarvitsin jotain aivoja tyhjentävää luettavaa ylppärikirjojen vastapainoksi, ja tämä sattui olemaan tv-tasolla juuri sopivasti käden ulottuvilla. Tulipahan tarkastettua, miltä tämä nyt vähän vanhemmilla silmillä ja mielellä vaikuttaa.

En lähde murskaamaan kirjaa, vaikka siinä onkin paljon puutteita. Meyer on liian rakastunut Edwardiin ja minusta on naurettavaa, miten nopeasti nuoret rakastuvat toisiinsa. Kirjassa mainitaan pariinkiin otteeseen se, kuinka Edward on Bellalle enemmänkin kuin "vain poikaystävä", mikä on sinänsä aika huvittavaa, kun he ovat seurustelleet pari hassua viikkoa. Samoin kielellinen ilmaisu jättää toivomisen varaa, mutta minun oli melko helppo sulkea silmäni siltä ja antaa tarinan kulkea omia reittejään. Tuli myös erään ystävän kanssa keskusteltua siitä, kuinka marttyyrimainen asenne Edwardilla on, ja että kuinka oikeassa elämässä kukaan ei jaksaisi sellaista katsella. On se nyt aika kamalaa kuulla koko ajan toistettavan, että olisi parempi vain erota ja pysyä kaukana toisistaan.

Luin ehkä puolitoista vuotta sitten erään tuttavani blogista, että Houkutus ja Twilight-saaga ylipäänsä on kuin täydellinen satu vähän vanhemmille. Minusta tämä kuvaa sarjaa mitä mainioimmin ja olenkin referoinut tätä useille muillekin tuttaville. Bellan ja Edwardin tarina on niin täydellinen, että se on jo yliluonnollinen ja vaikeasti uskottava, mutta kun vaihtaa suhtautumisensa siihen, että tarinan onkin tarkoitus olla niin täydellinen kuin vain voi olla (kuten sadut yleensä ovat), kirjat muuttuvatkin ihan lukukelpoisiksi. Ei pidä ottaa liian tosissaan ja vaatia liikaa. Kirjat ovat sinänsä ihan hyvää ajanvietettä, ne lukee nopeasti eikä niiden kanssa tarvitse ajatella yhtään mitään, mikä on välillä todella rentouttavaa ja toivottavaakin. Tosin tähän on kyllä pakko lisätä, että olen onnistunut lukemaan kirjasarjan viimeisen osan Breaking Dawn:n (Aamunkoi) vain puolitoista kertaa, koska sen kirjan loppu on vain niin järkyttävän hirveä... Pitää kyllä haastaa itseni yrittämään, josko saisin sen toisenkin kerran luettua sen loppuun.

Kirjasarjan ehdottoman suuri plussa on Alice Cullen, Edwardin "sisko" eli nuori vampyyrineito, jolla on kyky nähdä tulevaisuuteen epävarmoina välähdyksinä. Hän on ihanan pirteä ja hyväntuulinen persoona, jolla ei ole Edwardin kamalaa marttyyriasennetta eikä häntä myöskään tuoda esiin niin täydellisenä kuin miespäähenkilöä (vaikka Meyerin vampyyrit eivät osaakaan olla muuta kuin täydellisiä). Alice tuntuu luonnolliselta hahmolta, joka suhtautuu Bellaan ystävänään eikä hössötä liikaa. Hän on myös ihanan spontaani sekä huumorintajuinen, ja voisin oikeassa elämässä viihtyä hänen positiivisessa seurassaan. Hän olisi sellainen henkilö, jonka kanssa hyppiä vesilätäköihin ja juosta kilpaa keskellä kaupunkia.

Onko moni muu lukenut tätä kirjasarjaa? Millainen kuva siitä on jäänyt?