Johanna Sinisalo - Linnunaivot

julkaistu 2008
331 sivua
avainsanoja: Australia, Tasmania, Uusi-Seelanti, vaeltaminen, erämaat, ääriolosuhteet, ihmissuhteet, seikkailu, ihminen-luonto -suhde

Baarimikko Jyrki on intohimoinen vaeltaja ja havittelee extreme-kokemuksia pallon toiselta puolen, Uuden-Seelannin ja Australian vaativista maasto-olosuhteista. Hänen yllätyksekseen tyttöystävä Heidi päättää myös lähteä matkalle mukaan, vaikka kokemusta vastaavista aktiviteeteista ei löydykään.
     Matka suunnitellaan sentin- ja gramman tarkkuudella hyvinkin fanaattisesti, mutta jokainen maastossa vähänkin liikkunut tietää, etteivät suunnitelmat koskaan toteudu niin kuin on ajateltu. Vastassa on niin luonnonvoimia kuin kummallisia korppejakin.


Johanna Sinisalo on yksi suosikkikirjailijoistani. Hänen paloittainen kirjoitustyylinsä iskee aina yhtä lujaa ja kun maaginen realismi on usein osana teosta, on lukunautinto taattu. Sinisalon tunnetuimpia teoksia on vuoden 2001 Finlandia-voittaja Ennen päivänlaskua ei voi.

Linnunaivot tuli ahmaistua erittäin nopeasti. Teos on rakennettu Sinisalolle ominaisella paloitellulla kerronnalla: tapahtumat sijoittuvat jopa neljään eri paikkaan ja aikajaksoon, ja kertojaääniä löytyy kolme kappaletta. Lukija koukuttuu heti, kun kohtaukset ovat vain korkeintaan muutaman sivun mittaisia ja pitää päästä nopeasti lukemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämän paloittaisuuden loistokkuutta en voi tarpeeksi painottaa! Lyömätön tyylikeino.

Sinisalo on kova vaeltaja, ja teos pohjautuukin osittain omakohtaisiin kokemuksiin Tasmanian maastossa. Minä olen myös innostunut eränkävijä, joten Linnunaivoissa oli paljonkin mielenkiintoista tavaraa. Suosittelen ehdottomasti vaellushenkisille ihmisille, sillä erämaamatkailu on tämän kirjan suurinta antia. Jyrki ja Heidi kohtaavat niin luonnon kuin ihmisten asettamia vastoinkäymisiä ja teoksesta kyllä tulee ilmi, ettei se vaeltaminen niin helppoa ole. Erityisen jännää oli seurata Jyrkin varuste- ja ruokaneuroottisuutta: jokainen suupala oli tarkkaan etukäteen mietitty, ettei selässä varmasti joudu kantamaan yhtään ylimääräistä painoa matkantekoa hidastamassa.

Fantasiaelementti jäi teoksessa melko pieneksi. Linnut käyttäytyivät vaelluksen aikana kummallisesti, mutta odotin jotain suurempaa. Niiden tarkoitus jäi melko avonaiseksi, samoin kuin Heidin veljen tarina, joka kertoi lähinnä nuoresta miehestä, jolla oli asiat huonosti. Teoksen nimi sen sijaan on ihan hauska ja osuva, kun sitä vähän pureskelee.

Linnunaivot on ehdottomasti mainostamisen arvoinen ja sellainen teos, johon tarttuu mielellään toisenkin kerran. Sinisalo on suomalaisen kirjallisuuden kärkinimiä.

Elina Tiilikka - Myrsky

Julkaistu: 2011
Sivuja: 249
Avainsanat: maanis-depressiivisyys, taiteet, matkustaminen, impulsiivisuus, rankat aiheet, seksuaalisuus, laittomuudet
Kirja minulle: Kirjaston uutuus- tai palautetut-hyllyssä kiinnitti huomion.

Kirjan takakannesta:
Myrsky on nuori taideopiskelija, joka sairastaa maanisdepressiivisyyttä ja käyttäytyy arvaamattomasti. Hän ei halua tehdä pahaa, mutta on holtiton eikä ota vastuuta tekemisistään. Pohjimmiltaan hän on eksynyt tyttö, joka ei sopeudu minnekään.
   Myrsky ottaa hatkat koulusta ja tapaa tien päällä Marekin, puolalaisen prätkämiehen, jonka kyytiin hän lähtee. Myrsky ja Marek ovat kuin Pohjolan Bonnie ja Clyde. He elävät vallatussa talossa, ryöstävät kioskeja ja polttelevat aamupalaksi jointteja. Elämä veitsenterällä on rankkaa, ja seuraukset ovat rumat.


Tämä kirja roikkui koko syksyn ikkunalaudan kirjakasassa enkä vain suostunut palauttamaan sitä takaisin kirjastoon, vaikkei minulla tuntunutkaan liikenevän aikaa sen lukemiseen. Kirjan aihe, maanis-depressiviinen nuori taiteilija, oli niin kiinnostava, että tahdoin välttämättä lukea teoksen. Ja oli se sen arvoistakin.

Elina Tiilikka kuvaa hätkähdyttävän uskottavasti maanis-depressiivisyyttä ja sen vaikutusta sairaan elämään. Myrsky on hyvin impulsiivinen nuori nainen, joka mania-kausinaan tilailee postimyynnistä hirvensarvia ja mattorullia ja lahjoittaa setelirahoja katusoittajille ja satunnaisille huumeveikoille, ja joka depressio-hetkinä taas vajoaa psykoosiin, jolloin hän on täysin toimintakyvytön. Rinkka selässään hän liftaa ilman päämäärää, koska uskaltaa. Nuori nainen tiedostaa sairautensa ja huomaa sen vaikutuksen elämässään, muttei siitä huolimatta tahdo lääkitykseen, koska elämä on elämisen arvoista vain sykäyksien ja yllätystekijöiden kautta. Arvaamattomuus innostaa ja antaa voimaa, tarkoitusta.

Kirjan kansikuva edustaa kirjaa loistavasti. Myrskyn ajatukset ponnahtelevat suuntaan ja toiseen ja niihin mahtuu sekä kirkasta vapahtajavaloa että synkkää pimeyttä. Kannessa olevat tummat silmät ovat salaperäisen uhkaavat ja hieman pelottavat, mikä kuvaa hyvin maanis-depressiivisyyden ailahtelevuutta ja sitä, kuinka minkään pysyvyyteen ei voi koskaan luottaa.

Marek, kirjan pääsivuhenkilö, on jo aikuisuuteen kallistuva rakkari, joka tienaa elantonsa varastelukeikoilla. Hän poimii Myrskyn tienposkesta moottoripyöränsä kyytiin, vie kotiinsa ja antaa hullun taiteilijasielun maalata olohuoneen uusiksi ja vetää kamaa. Kova, järkähtämätön ja laskelmoiva mies, joka kuitenkin saa jotain Myrskyn tapaisesta pyörremyrskystä, neiti Arvaamattomuudesta. Jännitystä, elämyksiä, viihdykettä.

Molemmat hahmot ovat tavattoman mielenkiintoisia, ja heidän suhteensa seuraaminen on aistikkaan kiinnostavaa. Kirjan loppuratkaisu on hieman surettava ja jättää janoamaan lisää. Tiilikka kirjoittaa miellyttävästi ja sopivan helppolukuisesti, jotta sanat vilistävät silmissä ja tarinaa kääntää sivu toisensa perään eteenpäin. Eritoten Myrskyn ja hänen päänsä sisällä soivan äänen väliset keskustelut ovat mielenkiintoisia ja omalla tavallaan hyvin avartavia ja myös huvittavia:

"Pelataanko jotain?" kysyn Leealta, kun hän palasi.
Ei se halua pelata sun kanssa. Se odottaa että sä häipyisit ja antaisit sen olla rauhassa. Se vihaa sua. Ja halveksii."Mä haluan nukkua vielä", Leea vastasi. Hän alkoi kääriä valmiiksi tupakkaa.
Ääni oi ollut koko ajan oikeassa. 

s. 46 

Kiinnostava ja ajatuksia herättävä teos. Eniten minua kiinnostaisi tietää, millaisella kokemuspohjalla kirjailija on lähtenyt kirjoittamaan tätä teosta; millaista taustatyötä hän on joutunut tekemään? Hieno tarina, pidin kovasti. Tiilikalta on ilmestynyt aiemmin esikoisteos Punainen mekko, joka on omakohtainen tarina prostituutiotytöstä Suomessa. Sen aion lukaista myös.

Michael Ende - Tarina vailla loppua

Julkaisuvuosi: saksaksi 1979, suomeksi 1982
Sivuja: 492
Avainsanoja: nuorten kirjallisuus, fantasia, rinnakkaismaailma, seikkailu, hyvän ja pahan välinen taistelu
Kirja minulle: Ystävän suosittelemana kirjastosta.

Kirja tiivistettynä:
Jokainen kirjoja rakastava tietää sen tunteen, kun itkien tai nauraen sulkee mainion kirjan ja toivoo, ettei se vielä loppuisikaan. 11-vuotias Bastian on onnensa kukkuloilla törmätessään vanhassa antikvariaattiliikkeessä teokseen nimeltä Tarina vailla loppua. Tarina, joka jatkuisi ikuisesti!
   Bastian uppoutuu Fantaasian maailmaan, sen upeaan monipuoliseen ympäristöön sekä valitettavasti myös murheisiin: Fantaasia on tuhoutumassa ja sen sydän, Ikuisen Lapsuuden Valtiatar, kuolemassa. Fantaasiaan ilmestyy mystisiä mustia aukkoja, jotka hävittävät kaiken alleen ja imevät Fantaasian asukkaita puoleensa. Jonkun täytyy pelastaa Fantaasia sen tuholta ja luoda maailma alusta. Bastian huomaakin yllättäviä viittauksia häneen itseensä kirjan sivuilla...


Sain yksi joulukuinen ilta ystävältä monta lukusuositusta, ja tämä muistui kirjastossa mieleen, kun etsin kuumeisiksi päiviksi jotain sohvalukemista. Michael Ende on aiemmin tuttu vain Momo-kirjastaan, jonka alkua Saksassa ollessani opiskelin.

Kirjassa on todella söpö idea. Se on kirjoitettu kahdella eri värillä: Bastianin todellisuus on punaisella ja Fantaasian tapahtumat vihreällä musteella. Teos hyppelee näiden kahden musteen välillä sangen veikeästi, ja myös jokaisen luvun alussa olevat alkukirjainkuvalehdet ovat miellyttävää katseltavaa.

Muuta kivaa tässä ei sitten kauheasti ollutkaan. Olen selvästi aivan liian vanha lukemaan kirjaa ensimmäistä kertaa, tämä kun on korkeintaan yläkouluikäisille tarkoitettu teos. Uskoisin, että tarina olisi tehnyt minuun suuremman vaikutuksen nuoremmalla iällä, ja nostalgiasyistä olisin voinut pitää tästä vieläkin. Nyt tarinan päähenkilö, Bastian, lähinnä ärsytti ja turhautti, sillä 11-vuotiaasta pojasta tehdään yhtäkkiä kaikkivoipa valtias, jolla on rajaton mahti ja joka käyttäytyy turhan vanhan oloisesti niin pieneksi pojaksi. Teos oli mielenkiintoista luettavaa niin kauan kuin Bastianin osuus Fantaasian tapahtumissa oli olematon, mutta sen jälkeen tavasin sitä lähinnä muodon vuoksi eteenpäin, vaikka olihan toki ihan mielenkiintoista nähdä, millä tavoin ennalta arvattava lopputulos oikein muodostettaisiin. Loppu oli kuitenkin niin koskettava, että kyyneleet kohosivat silmiin, joten en minä tätä kirjaa ihan lyttyyn lyö (vaikkakin pitää mainita että Fantaasian nimistö sai minut välillä halkomaan hiuksia... joissain niistä oli vähän turhan paljon vaikutteita muista teoksista/tosimaailmasta).

Tarina vailla loppua päättyi Bastianin osalta aikanaan, mutta pitkin kirjaa oli kirjoittajaääneltä huomautuksia, jotka totesivat sen ja sen sivujuonen olevankin ihan oma tarinansa, jota ei sillä hetkellä kerrota. Siinä mielessä loppumattomuus oli minusta varsin onnistuneesti luotu, sillä jos kirjasta pitää, saattaa noihin kohtiin palata ja sepittää itse tarinanaluille jatkoa. Pakko myöntää, että vähän harmitti lukea tämännimistä teosta, kun tiedosti koko ajan sen, ettei missään oikeasti ole sitä kirjaa, joka jatkuisi ainiaan... Epäilen, että erittäin moni tahtoisi sen teoksen käsiinsä! Varsinkin, jos se sattuisi olemaan vielä hyvä.

J. R. R. Tolkien - Hobitti

Julkaisuvuosi: englanniksi 1937, suomeksi 1985
Sivuja: 328
Avainsanoja: fantasia, seikkailut
Kirja minulle: Hobitti-elokuvan innoittamana lainasin kirjan kaverilta.

Kirjan takakannesta:
Bilbo Reppuli on hobitti, kääpiötäkin pienempi olento. Hän rakastaa mukavaa elämää ja hyvää ruokaa ja inhoaa kaikenmoisia seikkailuja. Bilbon rauha häiriintyy, kun hänen luokseen saapuvat velho Gandalf ja kolmetoista kääpiötä. He ovat lähdössä etsimään aarretta, joka on muinoin kuulunut kääpiöille ja jota nyt vartioi hirmuinen lhoikäärme. Ennen kuin Bilbo aavistaakaan, hän on mukana matkalla vaarallisille vuorille, kohti huikeita seikkailuja.


Minulla on ollut viimeiset kymmenen vuotta tavoitteenani lukea TSH-trilogia läpi. Tähän mennessä olen saanut kahlattua Sormusten ritarit alusta loppuun niin sinnikkäästi lukien kuin äänikirjaa kuunnellen. Kaksi tornia on jo aloitettuna, mutta olen tainnut koskea siihen viimeksi kaksi joulua sitten... Tolkienin raskas, moniulotteinen ja hyvinkin polveileva ja yksityiskohtainen kirjoitustyyli kun ei oikein tuppaa meikäläiseen uppoavan.

Rakastan kuitenkin TSH-leffoja, ja tietenkin Hobitin elokuvaversio piti käydä katsastamassa. Järkytyksekseni sekin oli jaettu moneen osaan, joten otin nyt itseäni niskasta kiinni ja lainasin kirjan kaveriltani saaden häneltä vakuutteluja siitä, ettei tämä teos ole yhtään niin raskaslukuinen kuin itse triologiat. Varuillani aloitin lukemisen, pääsin leffassa jäätyyn kohtaan ja sitten lukeminen olikin yllättäen hyvinkin ihastuttavaa! Olen tottakai tietoinen Tolkienin hienoista kirjoittajanlahjoista itsekin niitä lukeneena, mutta niiden kiinnostavuus kestää vain niiden kohtausten ajan, joissa oikeasti tapahtuu jotain... Siksi Hobitti onkin minulle varsin ihana kirja, sillä siinä tapahtuu koko ajan jotain! Minä kaipaan meteliä ja melskettä, kun luen.

Oli oikein mukava tutustua Bilbon maailmaan, kun siitä oli jo TSH:jen kautta saanut kuulla yhtä sun toista. Nytpä tiedän, miten Bilbo sai Sormuksen sormeensa ja mistä ne pari kullalla ja hopealla lastattua arkkua ovat peräisin, samoin kuin Piikki-miekka sekä kääpiöiden upea sotisopa! Kääpiöt olivat hauskaa matkaseuraa, ja Gandalfista olen pitänyt aina. Lisäksi teoksessa oli paljon Tolkienille tuttuja sävyjä, kuten hobittien ja kääpiöiden suuri rakkaus ruokaan, erilaisia lauluja monelta eri rodulta ja Rivendellin rauhoittava kauneus, jotka saivat minut nauttimaan kirjasta todella paljon.

Teoksessa oli useita taistelukohtauksia, mutta minua miellytti se, ettei niitä kaikkia kuvailtu kauhean tarkasti saatikka sitten että Bilbo olisi ollut niissä kaikissa keskipisteenä. Pidin päähenkilöstä hyvin paljon, varsin sympaattinen ja hyväluontoinen pikku hobitti, jolla oli pienen otuksen mietteet ja huolet. Erityisesti rauhaarakastavuus tuli hahmosta hyvin selville.

Elokuvaversioon on ilmeisesti otettu muualtakin vaikutteita kuin Hobitista ja oli mukava saada lukea se oikea tarina läpi. Odotan jo mielenkiinnolla, mitä kaksi seuraavaa Hobitti-elokuvaa tuovat tullessaan. Ehkä tämä potkaisisi minut taas Kahden torninkin pariin.

Anu Holopainen - Matkalaiset

Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 367
Avainsanoja: fantasia, naisten asema, matkustaminen, pahuus, salaperäiset voimat, kasvaminen
Kirja minulle: Kirjastosta pitkään haluttuna.

Kirjan takakannesta:
Punatertun kylä on jäänyt taakse, ja karkotetut ovat rakentaneet kotinsa metsän suojiin. Nuoreksi naiseksi varttunut Yvana ja Loranan hylkäämä poika, Marrkah, kaipaavat eristyneiltä kotinurkilta suureen maailmaan. He lähtevät kohti rannikkokaupunkia haaveenaan matka Kesämaahan saakka, mutta suunnitelmiin tulee mutkia, kun kuvioihin ilmaantuu Syysmaan häiläilemättömin rikospäällikkö. Myös Yvanaa kauan sitten koskettanut paha voima alkaa jälleen kasvaa, ja seuraukset ravisuttavat koko Syysmaata. Villipihlajan opetuksille selkänsä kääntänyt Zarakin saa yllättävän vieraan.


Tämä kirja on roikkunut kirja-arvostelulistallani heinäkuun lopusta saakka, mutta aikataulut ja muisti eivät ole osuneet yhteen. Nyt kuitenkin sanon kirjasta edes jotain, sillä Anu Holopainen on suosikkikirjailijoitani ja pidän Syysmaa-sarjasta kovasti.

Matkalaiset on Syysmaa-sarjan kuudes ja viimeinen osa, ja se kerää mukaan tarinaan kaikki vanhat hahmot. Alkuperäiset Welman tytöt ovat taas oleellisesti tapahtumissa mukana, vaikka tarinaa johtaakin nuorempi sukupolvi ja heidän seikkailunsa ja päämääriensä tavoittelu. Teos nostattaa valtavan halun palata taas sarjan ensimmäisiin osiin muistoja verestämään, ja aionkin sen tehdä heti, kun kirjapinot ja aikataulut antavat myöten.

Matkalaiset on muihin sarjan osiin verrattuna paljon seikkailuhenkisempi ja tapahtumarikkaampi. Kunnon perinteiseen fantasiakirjamaiseen tapaan sarja lopetetaan näyttävillä teemoilla: mukaan astuvat sotaisuus, orjuus sekä hyvän ja pahan vastakkainasettelu. Loppu on melko perinteinen ja ennalta-arvattava, mutta sopii konseptiin hyvin. Teoksen viimeiset sivut jättävät huulille haikean hymyn, kun hahmojen tarinat jäävät vielä avonaisiksi ja lukijan oman mielikuvituksen varaan.

Ihan mukava teos. Hanakasti tämän läpi lukaisi ja jätti sinänsä kaipaavan tunteen rintaan. Yksi tarina on taas lopussaan eikä enää ole uutta kirjaa, jota odottaa. Olisin ehkä toivonut Holopaiselta jotain vähän räväkämpää lopetusta (varsinkin, kun edellinen osa, Varjoja, lopetti niin jännittävään kohtaan), joka olisi erottanut kirjan muiden osien tavoin nuorisofantasian valtavirrasta, mutta kyllähän tämän tällakin tavoin pureskelee. Laimea loppu, mutta ymmärrettävä ja sopii sarjaan ihan hyvin. Toivon, että Holopainen aloittaa jonkun uuden fantasiasarjan kirjoittamisen mitä pikimmiten.

Hanna Tuuri - Orapihlajapiiri

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 285

Avainsanoja: muutto, ulkomaat, kehitysvammaiset, sopeutuminen, ystävyys, äiti-tytär -suhde, yhteisöelämä

Kirja minulle: Kirjastosta ihan sattumalöytönä - tahdoin Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia varten jonkun kirjan, jossa suomalaiset olivat ulkomailla

Yksinhuoltajaäiti-Kirsi on päättänyt muuttaa Irlantiin teini-ikäisen tyttärensä Annin kanssa. Kirsi haluaa muutosta puuduttavaan, tyhjältä tuntuvaan elämäänsä Kuopiossa, kun taas Anni vastustaa lähtöä kaikin voimin - taakse pitäisi jättää niin paras ystävä Miia kuin vahvat muistot jo edesmenneestä mummosta.
     He aloittavat uuden elämän Knocknamurran yhteisössä: Kirsi avustaa kehitysvammaisia tyttöjä ja työskentelee yhteisön kutomolla, Anni taas ystävystyy kahden kylässä asuvan pojan kanssa ja koettaa koulun penkillä istuessaan ymmärtää vahvalla murteella puhuttua vierasta kieltä.


En ole tällaisten perinteisten psykologisten romaanien suurkuluttaja. Siispä alkusuhtautuminen Hanna Tuurin esikoisromaaniin oli vähän nihkeä, mikä on aivan typerää stereotypisointia. Tuurin teos on nimittäin oikein nautittava ja viihdyttävä tehopakkaus, jossa on mukavasti erilaisia henkilöhahmoja ja toimiva, joskin melko perinteinen, tarina.

Orapihlajan lehtiä

Teoksen loistavin osa on ehdottomasti sen nimi: Orapihlajapiiri kiinnitti heti huomioni. Se liittyy Knocknamurran yhteisön läheisyydessä sijaitsevaan kumpareeseen ja siellä kasvaviin orapihlajoihin...

Kirjassa ei esitellä tavanomaista irkkuelämää: ihmiset elävät yhteisössä saamatta työstään palkkaa, sillä yhteisön kulut kustantaa valtio. Lähimpään kylään on matkaa, mutta yhteisössä asuvat nuoret saavat kosketuksensa ulkomaailmaan yhteisön koulusta, jonne saapuu oppilaita pienen kylän ulkopuoleltakin. Kylä tienaa myymällä valmistamiaan punottuja koruja ja käsitöitä; mistään ei ole puute, sillä yhteisö huolehtii omistaan. Mielenkiintoinen vaihtoehtoinen elämäntapa - ihmiset viipyvät yhteisössä jonkin aikaa, tekevät oman osuutensa ja lähtevät, jos siltä tuntuu. Sopeutuminen vie Annilta ja Kirsiltä aikansa, mutta se on aika erilainen kuin jos muuttaisi ihan tavalliseen kaupunkiin.

Annin ja Kirsin kasvu kirjan aikana ei sinänsä tuo ihmisyydestä esiin mitään uutta. Kirjaa kerrotaan molempien näkökulmasta minäkertojalla, ja toisinaan tapahtumat sattuvat päällekäin. Ihmeellistä kyllä missään vaiheessa ei tullut toistamisen tuntua - erittäin suuri plussa siitä. Erittäin mukava kirja, josta ei sen kummemmin ole sanottavaa. Kehitysvammaisuutta käsitellään mielestäni hyvin ja avartavasti: tuodaan esiin, miten erilaisia ihmiset ovat ja miten erilaisuudetkin sopivat saman katon alle. Myös epilepsia esiintyy tarinassa voimakkaasti ja antaa lisätietoa sairaudesta.

Avasin matkalaukun ja kaivoin Mörön tyynykseni.
   - Mörkö on kyllä aika iso pakata mukaan, äiti oli sanonut. Se lajitteli tavaroita ja pakkasi. - Kumpparitkin pitäisi mahtua.
   Minä en sanonut mitään, mutta päätin, että karkaan: jos Mörkökin pitää jättää, ihan varmasti karkaan.
   - Pannaan kumpparit tulemaan talvivaatteiden kanssa postissa, äiti lupasi. Katsoin Mörköä. Se tapitti puuhelmisilmillään, oranssi teddykarvatukka pystyssä. - Ehkä olis parempi karata, se sanoi.
   Karata mihin, ajattelin. Painoin poskeni Mörköä vasten. Me oltiin vieraassa maassa. Mihin me voitaisiin mennä? Päätä kivisti, palelsi. Uni ei tullut enää ollenkaan.
s. 29

Eija Lappalainen & Anne Leinonen - Routasisarukset

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 398

Avainsanoja: fantasia/scifi-sekoitus, seikkailullisuus, perheet, kehittynyt teknologia, dystopia, luonnonvarojen käyttö, säännöstely ja rajoitukset yhteiskunnassa

Kirja minulle: Kirjastosta; kirjablogista bongattu

Routasisarukset aloittaa trilogiasarjan 2300-luvun dystopiasta: energiavarat ovat loppuneet, syntyvyyttä säännöstellään ankarasti, ydinperheen käsite on laajentunut ja muokkautunut. Synnytettävien lapsien perimää kontrolloidaan hyvin tarkasti ja hedelmällisyysikään kasvaneilta nuorilta riistetään lapsensaantikyky yhteisen hyvän vuoksi.
     Utu ja Marras Routa ovat kasvattisisarukset, jotka ovat olleet hyvin läheisissä väleissä koko lapsuutensa. Sitten Marras karkoitetaan Laaksosta, ja Utu tahtoo myös tutustua ympäröivään maailmaan - Laakso tuntuu liian ahtaalta ja pumpuliselta paikalta fiksulle omapäiselle tytölle.


Suomalainen fantasia ja scifi on katoava luonnonvara, joten mahtavaa, että joku - tai tässä tapauksessa jotkut - on tarttunut tähän oljenkorteen. Routasisaruksissa löytyy sekä ihan perinteistä scifiä kaikkine hyvin kehittyneine vempaimineen ja tulevaisuudenkuvineen kuin myös yliluonnollisuuksiin yltävää fantasiaa - ja vieläpä loistavasti toimivassa yhdistelmässä.

Lappalaisen ja Leinosen kehittämä tulevaisuuden maailma on todella mielenkiintoinen: Perheissä on harvoin vanhempien biologisia lapsia, ja vanhempia saattaa olla monta samaa sukupuolta edustavaa ihmistä. Maanviljely on peruselinkeino eikä lihaa enää juurikaan nautita - kala nähdään paljon parempana ravinnonlähteenä. Perheissä on useita adoptoituja lapsia, joita tiinettäret tuovat junalla ison määrän kerralla ja sijoittavat perheisiin. Energia on peräisin auringosta ja sitä käytetään hyvin säästeliäästä. Ihmisillä on kämmeköitä ja virtutatuointeja, jotka ovat huomattavasti kehittyneempiä kuin nykyajan vehkeet. Omien lasten siittäminen on laitonta, jos siihen ei ole annettu erikseen lupaa (eli katsottu, että vanhempien perimät tuottavat terveen jälkeläisen), ja laittomista lapsista kehittyy usein sairaita ja epämuodostuneita yksilöitä.

- Draan sanoi, että meidän tulee luopua hedelmällisyydestämme ihmiskunnan pelastamiseksi. Meitä on liikaa. Laakso ei kukoista ellemme osaa antaa arvokkainta lahjaa pois. Jos emme rajoita olemassaoloamme, ellemme säännöstele syntyvyttä, luonto puolustautuu julmalla tavalla. Meidän on huolehdittava siitä, että vain kyvykkäimmät meistä jatkavat kansamme kulkua. Ja te Aikuisuuden riittiin osallistujat, te olette armoitettuja antamaan hedelmällisyytenne pois Laakson ja sen asukkaiden hyväksi. Teidänlaisia nuoria Laakso ja koko ihmiskunta tarvitsee.
s. 88

Kirjan hahmot ovat nuoria teini-ikäisille suunnattuun kirjaan sopivia ihmisiä. Kiinnostavia aineksia löytyy niin tyttö- kuin poikalukijoillekin, mikä on aika harvinainen piirre. Tarinaa kerrotaan sekä Marraksen että Utun näkökulmasta, ja mukaan mahtuu niin tunnehässäkkää kuin jengitoimintaakin. Perinteinen sanoma on, että jokaisen kannattaa olla oma itsensä, jotta tulee hyväksytyksi ja voi siten olla onnellinen ja nauttia elämästään paremmin. Mukavaa kevyttä luettavaa, joka saa myös pohtimaan, mihin meidän maailmamme on loppujen lopuksi suuntaamassa - millaiset luonnonmullistuket ja teknologiset ihmeet meitä vielä odottavat.

Tarina on mukavan kerronnallinen ja etenevä. Ylimääräistä kamaa -koppaan eivät lennä edes Rego Matkaajan lyhyet tarinat, jotka valottavat historiaa kirjassa edettäessä. Kirjassa on nokkelia uusia keksintöjä, joiden avulla kommunikoida, samoin kuin uudenlaisia ihmisryhmiä, joihin on välillä sekoitettu taikuutta ja välillä vain värjätty hampaat siniseksi. Ainoa miinus on välillä köykäiseksi jäävä nimistö - luonnonnimet ovat mukavaa luettavaa, mutta esimerkiksi Laurava, Ronjana ja Juhano ovat melko tylsiä johdannaisia meidän päivän perusnimistöstä. Samoin paikannimet ovat vain kuivia yleisnimiä, sillä kai nyt taivasta löytyy muualtakin kuin Taivaasta ja metsää myös Metsän ulkopuolelta.

Marras oli kuiskuttanut minulle viimeisenä iltana Laaksossa, että oli todella olemassa kaupungit Meri, Taivas ja Metsä. Ja että oikeastaan meidänkin kaupunkimme oli vain pieni osa yhtä suurta kaupunkien vyöhykettä, joka levittäytyi laaksoihin ja niille alueille, joissa vielä oli asuinkelpoista maata jäljellä. Isä taas väitti, että kaupunkeja oli vain yksi ainoa, koko maailman kattava, ja toisenlaisista kaupungeista oli turha haaveilla. Maailma laaksomme ulkopuolella oli ihan samanlainen kuin täälläkin.
s. 10

Mukaansatempaava kirja. Seuraava osa, Hiekkasotilaat, on jo ilmestynyt, joten pitää lähteä sitä metsästämään!

Madventures - Mad World: Seikkailijan atlas

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 352

Avainsanoja: tietokirjallisuus, matkustaminen

Kirja minulle: Suomalaisesta kirjakaupasta

Mad World - Seikkailijan atlas  on tunnettujen Madventures-televisiosarjan tekijöiden Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin kolmas maailmanmatkailuun liittyvä kirja. Tässä teoksessa esitellään 225 valtiota ja aluetta parhaimpine menovinkkeineen ja -aikoineen. Mukana on myös koko maailman kattava yksityiskohtainen kartasto sekä kirjan loppuosassa erilaisia matkavinkkejä sekä Seikkailijan maantiede-osio, jossa syvennytään mm. väestönkasvuun ja erilaisten uskontojen ilmenemiseen eri puolilla maailmaa.


Kuten ennustin, tämä kevät on mennyt tiukasti kaikenlaisten koulu- ja opiskelukirjojen parissa. Siksi olikin hyvä, että tämä teos ilmaantui näköpiiriini ja saatoin hetken aikaa esittää, että opin maantietoa myös tätä tavatessani. Mad World -teoksen sain joululahjaksi, mutta joululomalla siihen tuli tutustuttua vain maatietojen osalta. Nyt olen tutkiskellut kartaston läpi sekä lukenut Seikkailijan maantieteen, joka muun muassa sai minut viimein kääntymään kasvissyöjien joukkoon.

Mad World on loistoteos suomalaisilta matkaajilta suomalaisille matkaajille. Siinä kohderyhmänä on selvästi suomalainen "travelleri", joka tahtoo tietää ulkomaailmasta kaikkia hauskoja pieniä jippoja, joita kohti maailmalla voi suunnistaa. Kirja painottaa ekomatkailua välillä vähän ärsyttävänkin paljon, mutta onhan se kyllä tärkeä asia, jota ihmisten ei pitäisi unohtaa etenkään valmiita pakettimatkoja varatessaan.

Kirjan parasta antia olivat ehdottomasti Madventures-sarjan varrelta kerätyt matkakokemukset: Rikun ja Tunnan (Tuomaksen) matkapäiväkirjat kertovat muun muassa, miten pääsee juttusille Rio de Janeiron pahamaineisen slummialueen pomon kanssa, miltä näyttää Tsernobylin tuhoamassa aavekaupungissa ja millaista on ottaa osaa kuoleman jumalia palvovien aghorejen rituaalimenoihin.

Rikun ja Tunnan käyttämä kieli on pitkin kirjaa mukavan rempseää, rentoa ja hyväntuulista. Se saa lukijan eläytymään kerrottavaan asiaan ja toimii myös vaikuttavana retorisena keinona. Stadin slangin käyttö meinasi välillä aiheuttaa lieviä kysymysmerkkejä, mutta vähintään asiayhteys kertoi, mitä kullakin vierasperäisellä termillä haettiin takaa.

Maatiedoissa jokaiselle esiteltävälle maalle tai alueelle nimetään perinteiset lukutiedot, joista mielenkiintoisimpia ainakin itselleni olivat maassa käytetyt kielet sekä HDI (inhimillisen kehityksen mittari) -luku. Lisäksi kerrotaan, milloin maahan kannattaa matkustaa, mitä siellä kannattaa "tsekata", "safkata & juoda", ja mikä on "mestalle ominaista". Lisäksi ekstratietona löytyy myös maalle sopiva motto (yleensä jokin tervehdys maan kielellä) sekä jokin "hämmentävä tosiasia", kuten esimerkiksi Suomella: Suomi on valittu maailman parhaaksi paikaksi elää ja tuoreen kyselytutkimuksien mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisimpia ihmisiä. Tätä ei voi käsittää.

Kaiken kaikkiaan todella kattava ja monipuolinen kirja. Mad World jos mikä nostattaa matkakuumeen!

Sari Vuoristo - Säätiedotus merenkulkijoille

Julkaisuvuosi: 2007
Sivumäärä: 231 (kovakantinen)

Avainsanoja: luonto, perhe, rakkaus, ystävyys, rankat aiheet (kuolema), suomalaisuus, meri ja sen läheisyys, matkustaminen

Kirja minulle: Kirjaston novellihyllyltä

Sari Vuoriston novellikokoelma Säätiedotus merenkulkijoille sisältää kymmenen novellia, jotka jollain tapaa kaikki käsittelevät merta: sen läheisyyttä ja merkitystä elämässä, miten se koetaan ja miten se ilmenee jokapäiväisessä arjessa.
     Miljöönä toimii Suomen lisäksi myös Grönlanti, Kreikka ja Espanja. Yhdessä novellissa palataan juuri kahden vuoren purjehdusmatkalta kotiin, toisessa keski-ikäinen mies potee sairaalloista vesipelkoa, ja kolmannessa käsitellään perheväkivaltaa.
     Novelleja merestä ja rakkaudesta.


Koppasin tämän teoksen mukaan ennen kaikkea Merten äärellä -haastetta silmällä pitäen. Sillä on hauska merikartta-kansikuva sekä varsinkin radiouutisista tuttu "Luvassa säätiedotus merenkulkijoille" -nimi.

Vuoristo kirjoittaa hyvin ja elävästi. Novellit ovat ehjiä kokonaisuuksia, jotka eivät yhtä lukuunottamatta jääneet häiritsevästi kesken. Joidenkin novellien kanssa koin hämmentävän yllätyksen, kun luulin tarinan jo loppuvan mutta se jatkuikin seuraavalla sivulla. Yleensä novellien kanssa tuppaa olemaan toisinpäin. Vuorinen on myös keksinyt mukavan erilaisia tilanteita, joissa meri on mukana - meri on usein hyvin fyysisesti läsnä, mutta joissain novelleissa se esiintyu ennemminkin ajatuksena ja mielentilana.

Lempinovellikseni nousi ehdottomasti Tyhjyys. Siinä nuori aikuinen nainen on Grönlannissa tuhlaamassa juuri äskettäin kuolleen isänsä firman rahoja seilaamalla kerta toisensa jälkeen viikkoja Jäämerellä jonkin turisti- ja rahtilaivan kyydissä. Hänen veljensä lekottelee Goan auringossa ja hän pohtii, miksi valitsi matkakohteekseen arktisen ilmaston. Pidin kauheasti kylmyyden tunteesta ja tummasta vedestä, ja muutenkin novellin tunnelma oli sellainen, että haluaa käpertyä nojatuoliin viltiin sisään ja pohdiskella syntejä syviä.

Keula karahtaa jäihin, pysähdymme, jää rouhii terästä, on selvää, että matkamme päättyy tähän. Olemme lähellä rantaa, mannerjäätikön reunaa, ravintolan vieressä seinällä on kartta jota hallitsee suuri valkoinen autiomaa. Tutkimaton, siinä lukee Olen katsellut sitä useasti, miettinyt kuinka helppoa ihmisen oikeastaan on kadota, jos todella haluaa.

Mielenkiintoinen novelli oli myös Ankkuripaikka, jossa käsiteltiin perheväkivaltaa. Nuori pariskunta on jollain Suomenlahden saarella viettämässä rauhallista loma-aikaa, kun naapuriin parkkeeraa purjehtija, jonka kyydissä on punakasvoinen kaljamahainen äijä, joka huutaa vaimolleen käskyjä kuin orjalle. Tekstissä parisuhdeväkivaltaa käsiteltiin myös vähän toisesta kulmasta kuin yleensä. Tämän luettua tuli vähän selkäpiitä karmiva olo.

Sumu-novellissa käsiteltiin nuoren naisen ja vanhan miehen välistä rakkautta; Paluussa Tiia ja Sepe olivat juuri palanneet kahden vuoden purjehdusmatkalta eikä yhteiselo ollutkaan enää niin maittavaa kuin ennen matkaa ja suuria kokemuksia; Ithakan ohi kertoi miehestä, joka hyppäsi risteilijäaluksen kyydistä Kreikassa, ja tämän naisystävästä, joka koetti huolehtia rakastetustaan. Kaikissa novelleissa käsiteltiin jollain tapaa rakkautta, ja vesi taikka meri liittyivät siihen aina jollain keinolla.

Vuoriston novelleissa häiritsi välillä se, ettei hahmoihin samaistuminen ollut ainakaan minulla usein kauhean helppoa. Useissa novelleissa käsiteltiin purjehdusta, mikä nyt ylipäänsä on sellainen harrastus, johon tarvitsee paljon rahaa, ja eräänlainen porvarillinen ja varakas sivumaku sävytti koko teosta. Kaivopuiston alueella liikuttiin ahkerasti. Ei sillä, etteikö minulla nyt haluttaisi päästä jonkun pienen paatin kyytiin kokeilemaan Suomenlahden vesiä!

Novellit ovat selkeitä ja helppolukuisia. Teoksen yleinen jälkimaku on hyvä, vaikken kaikista novelleista niin pitänytkään. Jos haluaa mereistä tunnelmaa, suosittelen ehdottomasti.