R. A. Salvatore - Kumppanukset (Maailmanjako #1)

The Companions 2013
384 s.
avainsanat: fantasia, ystävyys, kuolemanjälkeinen elämä, magia, haltiat, kääpiöt, puolituiset, jumaluudet


Mitä hyötyä kullasta on, jos ystävät eivät tule nostamaan kaatunutta maasta? Kuinka kauan mies muistetaan kuoltuaan?

Drizzt Do'Urden on pulassa. Jumalatar Mielikki lähettää miehen jo kauan sitten kuolleen ystäväjoukon, Catti-Brien, Regisin ja Bruenorin, kuoleman jälkeisen elämän kynnykseltä takaisin Faerûniin auttamaan rakasta ystäväänsä hädässä. Ystävykset syntyvät kuitenkin uudelleen 20 vuotta ennen odotettua kohtaamista Drizztin kanssa, ja heidän kaikkien täytyy löytää keino pysyä hengissä jälleennäkemiseen asti.


En ole aiemmin tarttunut yhteenkään Forgotten Realms -romaaniin enkä tiedä mitään Dungeons & Dragons -pelistä. R.A. Salvatoren romaaneja on kuitenkin niin runsaasti ettei fantasian lukija voi olla tietämättä kirjailijan nimeä, joten kun törmäsin Salvatoren uusimpaan tuotokseen kirjaston uutuushyllyssä, lähti se kokeilumielessä mukaan. Yleensä olen vähän vältellyt tällaista high ja epic fantasyyn menevää tarinankerrontaa, koska en innostu sodankäynnistä, mutta aina ei kannata olla liian ennakkoluuloinen.

Dungeons & Dragons on maailmalla paljon suosiota kerännyt lautapelillä pelattava roolipeli. Pelissä on olemassa tietyt rakenteet, mutta loppuratkaisu on auki. Peliä johtaa dungeon master, jonka tehtävänä on luoda pelille miljöö. Miljöön voi luoda joko itse tai sitten käyttää valmiita kamppanjaympäristöjä, joihin myös Forgotten Realms -maailma kuuluu. Forgotten Realms -sarjaa kirjoittavat useat eri kirjailijat, joten siksi myös kirjoja ja antologioita on lukemattomia (sarjoja n. 70 kpl, joissa kussakin 3+ kirjaa). R.A. Salvatore on tunnettu Drizzt Do'Urden -hahmostaan, joka seikkailee peräti (tällä hetkellä, määrä nousee mm. tämän sarjan myötä) 24 kirjassa.

Maailmanjako on uusi Forgotten Realms -maailmaan sijoittuva kirjasarja, jonka neljä teosta ovat jokainen eri kirjailijan kirjoittamia ja ilmestyneet välillä elokuu 2013 - helmikuu 2014. Suomennos toisesta osasta, Jumalsyntyinen, ilmestyy toukokuussa.


Kumppanukset on hyvin helppolukuinen teos. Se käsittelee Catti-Brien, Regisin ja Bruenorin kasvamista vauvasta parikymppisiksi nuoriksi aikuisiksi. Merkittävää on, että he muistavat heti syntymästään lähtien kaiken entisestä elämästään ja siitä, miksi he ovat aikuisia lapsen ruumissa. Tarina eteneekin paljolta sen mukaan, kuinka kukin tahoillaan muodostaa sosiaalisia suhteita, valmistautuu tulevaa kohtaamista varten ja yrittää peitellä, kuinka ulkonäkö ei heidän kohdallaan todellakaan kerro kaikkea. Aiheiksi nousevat niin taikuuden opettelu ja hallinta, taisteleminen ja sotatoimet kuin myös itsensä voittaminen ja henkinen kasvu. Kuinka käyttää jumalattaren siunaama lisäaika hyödykseen?

Aluksi minua häiritsi teoksen kieli. Se tuntui jotenkin töksähtelevältä, minkä pistin lopulta suomennoksen piikkiin. Kerronta on välillä myös liian yksityiskohtaista, mutta kun siirsin lukutavan heti pelkään silmäilyyn, tarina eteni mielekkäästi. Tätä auttoi myös rakenne: narratiivi vaihtelee Catti-Brien, Regisin ja Bruenorin välillä ja lisäksi näkökulmia tulee myös kaikilta ihmisiltä ja olennoilta, joiden kanssa kolmikko on tekemisissä. Kohtausten pituus vaihtelee puolesta sivusta useampaan sivuun, mikä on aina ollut mieleeni. Kaikki kunnia paloittaiselle kerronnalle.

Kunkin yksilön tarinat ovat kiinnostavia ja niitä on mukava seurata. Tämä ensimmäinen osa ei ehtinyt ennalta-arvattavuudellaan herättää kauhean suuria tuntemuksia suuntaan eikä toiseen, kun jännittävät tai dramaattiset hetket puuttuivat, mutta mielestäni tämä oli loistava teos johdattamaan lukijan sisään Forgotten Realms -maailmaan. Teoksessa oli paljon viittauksia Drizztin aiempiin seikkailuihin, mikä oli mielestäni vain hyvä. Kaikki tarpeellinen selitettiin niin, ettei edellisistä teoksista kuitenkaan kerrottu liikaa. Itse asiassa syntyi halu vilkaista niitäkin. Jään mielenkiinnolla odottamaan hetkeä, jolloin saan seuraavan osan käteeni.

Suosittelen teosta niillekin, jotka välttelevät ns. korkeaa fantasiaa. Kumppanuksissa oli joitain taisteluja, mutta kerronta ei missään nimessä ollut sotapainotteinen. Tätä saattaa olla odotettavissa jatko-osissa, mutta sitä odottaa jo innolla, kun hahmoihin ja hyvin kiinnostavaan maailmaan on koukuttunut. Kerronnassa on mukana niin ihmisiä, haltioita, kääpiöitä kuin muitakin maagisia olentoja ja elementtejä, joten kyllä tämä muuten ihan perinteiseen fantasiaan lukeutuu. Antoisa teos.

Trudi Canavan - Black Magician -trilogia

Avainsanoja: magia, kuvitteellinen todellisuus, kevyt fantasia, ihmissuhteet, hyvä ja paha, matkustaminen, seksuaalivähemmistö, romantiikka, yhteiskunnan normit, opiskelu, vastoinkäymiset, väärinymmärrykset

Pari vuotta sitten luin Black Magician -trilogian ensimmäisen osan, The Magician's Guild. Silloin lukeminen oli melko tahmaista, mutta tarina kuitenkin sen verran kiinnostava, että kirja tuli luettua loppuun ihan halukkaasti. Tilasin trilogian kaksi seuraavaa osaa heti Adlibriksesta, mutta jostain syystä niihin ei sitten kuitenkaan tullut tartuttua saman tien. Viime joulukuussa kuitenkin ahmaisin kaksi seuraavaa osaa niin suurella intohimolla, että sitä harvoin tulee vastaan.

The Black Magician -trilogia kertoo slummeissa varttuneesta Soneasta, jonka maagiset voimat yllättäen heräävät eikä tyttö pysty kontrolloimaan niitä. Trilogia sijoittuu kuvitteelliseen Kyralia-maahan ja sen pääkaupunkiin Imardiniin, jossa koko Liittoutuneiden maiden yhteinen maagikkojen kilta pitää päämajaansa. Jokaisen maagisia lahjoja omaavan täytyy mennä kiltaan koulutettavaksi, mutta koska maagikot kohtelevat slummin asukkaita huonosti, Sonea ei tahdo liittyä kiltaan. Hän yrittää paeta häntä etsiviä maagikkoja, mutta kun magia alkaa purkautua hänestä hallitsemattomasti, hänen täytyy päätyä killan hoteisiin.

Ensimmäinen kirja kertoo Sonean tiestä killan jäseneksi. Korkeiden sukulinjojen ulkopuoliset jäsenet eivät ole koskaan päässeet kiltaan, joten Sonean tapaus aiheuttaa suurta kuohuntaa maagikkojen keskuudessa. Tarinan pääjuoni on varsin ennalta-arvattava, mutta siihen mahtuu paljon yllättäviä käänteitä ja lisämausteita, jotka tekevät kerronnasta mielenkiintoisen.

Toisessa kirjassa Sonean tarina jatkuu killan oppilaana, noviisina. Opiskelu ei ole helppoa, kun luokkatoverit kiusaavat ja välttelevät häntä. Kerrontaan tulee myös oleellisesti mukaan Lord Dannyl, joka ylennetään killan suurlähettilääksi Elyneen, Kyralian naapurivaltioon. Dannylin tehtävänä on hyvien suhteiden ylläpitämisen lisäksi tutkia killan High Lordin, Akkarinin, menneisyyttä, joka osoittautuukin rikkaammaksi kuin on yleisesti tiedossa.

Kolmannessa kirjassa tarina tiivistyy, kun Sonea oppii koko ajan uutta, tietoa joka ei aina ole aivan sallittujen luettelossa. Mitä on tarkasti salattu higher magic?

Trudi Canavanin kirjoitustyyli on koukuttavaa ja jouhevasti etenevää. Kerronta on tarkkaa, mutta ei kuitenkaan junnaa paikallaan, ja palasia palapeliin tiippuu joka suunnasta niin, että tarina muodostuu koko ajan koukuttavammaksi ja koukuttavammaksi. The Novice ja The High Lord olivat molemmat niitä kirjoja, joita ei millään halunnut päästää käsistään, mutta lukeminen oli pakko välillä keskeyttää, koska ajatus sarjan loppumisesta oli liikaa. Loistava trilogia.

Sarjasta löytyy niin kevyttä fantasiaa, ihmissuhdedraamaa kuin vähän perinteisempää romantiikkaakin. Suuri lisäplussa sille, että tarinassa nähdään myös niitä hieman marginaalisempiakin suhdekuvioita. Hahmoja ja näkökulmia on useita, ja tarinaa kerrotaan useasta paikkaa. Rakenne on lineaarinen, vaikka toisinaan lukija tietääkin enemmäin kuin kirjan henkilöt. Mystiikkaa on kuitenkin paljon ilmassa eikä trilogia suinkaan paljasta kaikkea. Sille nimittäin on tarjolla jatkotrilogia, jonka ensimmäisen osan olen lukenut. Siitä sarjasta lisää myöhemmin.

Suosittelen sarjaa kevyen fantasia ystävälle, joka pitää jännittävistä juonenkäänteistä sekä tavanomaisesta draamakerronnasta. Mitään Canavanin kirjoja ei ole suomennettu, mutta kirjat saa helposti tilattua useammankin suomalaisen nettikirjakaupan sivuilta. Ei mene rahat hukkaan.

Muuten: Kirjat on nimetty hyvin, mutta näiden kyseisten versioiden kansikuvat sen sijaan ovat täysin kryptiset eivätkä sovi tarinaan mielestäni ollenkaan. Valkeat pelkistetyt kannet ovat paljon hienommat, mutta totta kai myös maksavat enemmän.

Johanna Sinisalo - Linnunaivot

julkaistu 2008
331 sivua
avainsanoja: Australia, Tasmania, Uusi-Seelanti, vaeltaminen, erämaat, ääriolosuhteet, ihmissuhteet, seikkailu, ihminen-luonto -suhde

Baarimikko Jyrki on intohimoinen vaeltaja ja havittelee extreme-kokemuksia pallon toiselta puolen, Uuden-Seelannin ja Australian vaativista maasto-olosuhteista. Hänen yllätyksekseen tyttöystävä Heidi päättää myös lähteä matkalle mukaan, vaikka kokemusta vastaavista aktiviteeteista ei löydykään.
     Matka suunnitellaan sentin- ja gramman tarkkuudella hyvinkin fanaattisesti, mutta jokainen maastossa vähänkin liikkunut tietää, etteivät suunnitelmat koskaan toteudu niin kuin on ajateltu. Vastassa on niin luonnonvoimia kuin kummallisia korppejakin.


Johanna Sinisalo on yksi suosikkikirjailijoistani. Hänen paloittainen kirjoitustyylinsä iskee aina yhtä lujaa ja kun maaginen realismi on usein osana teosta, on lukunautinto taattu. Sinisalon tunnetuimpia teoksia on vuoden 2001 Finlandia-voittaja Ennen päivänlaskua ei voi.

Linnunaivot tuli ahmaistua erittäin nopeasti. Teos on rakennettu Sinisalolle ominaisella paloitellulla kerronnalla: tapahtumat sijoittuvat jopa neljään eri paikkaan ja aikajaksoon, ja kertojaääniä löytyy kolme kappaletta. Lukija koukuttuu heti, kun kohtaukset ovat vain korkeintaan muutaman sivun mittaisia ja pitää päästä nopeasti lukemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämän paloittaisuuden loistokkuutta en voi tarpeeksi painottaa! Lyömätön tyylikeino.

Sinisalo on kova vaeltaja, ja teos pohjautuukin osittain omakohtaisiin kokemuksiin Tasmanian maastossa. Minä olen myös innostunut eränkävijä, joten Linnunaivoissa oli paljonkin mielenkiintoista tavaraa. Suosittelen ehdottomasti vaellushenkisille ihmisille, sillä erämaamatkailu on tämän kirjan suurinta antia. Jyrki ja Heidi kohtaavat niin luonnon kuin ihmisten asettamia vastoinkäymisiä ja teoksesta kyllä tulee ilmi, ettei se vaeltaminen niin helppoa ole. Erityisen jännää oli seurata Jyrkin varuste- ja ruokaneuroottisuutta: jokainen suupala oli tarkkaan etukäteen mietitty, ettei selässä varmasti joudu kantamaan yhtään ylimääräistä painoa matkantekoa hidastamassa.

Fantasiaelementti jäi teoksessa melko pieneksi. Linnut käyttäytyivät vaelluksen aikana kummallisesti, mutta odotin jotain suurempaa. Niiden tarkoitus jäi melko avonaiseksi, samoin kuin Heidin veljen tarina, joka kertoi lähinnä nuoresta miehestä, jolla oli asiat huonosti. Teoksen nimi sen sijaan on ihan hauska ja osuva, kun sitä vähän pureskelee.

Linnunaivot on ehdottomasti mainostamisen arvoinen ja sellainen teos, johon tarttuu mielellään toisenkin kerran. Sinisalo on suomalaisen kirjallisuuden kärkinimiä.

Diana Wynne Jones: Derkinhovin musta ruhtinas

Julkaistu: Dark Lord of Derkholm 1998, suomeksi 2001
Sivuja: 444
Avainsanoja: fantasia, seikkailu, velhot, (puhuvat) taikaolennot, draama, oikeus, hyväksikäyttö, toiset maailmat
Kirja minulle: Kirjaston poistomyynnistä napattu

Kirjan takakannesta:
Fantasiamaailmasta on tullut ahneen herra Chesneyn järjestämien elämysmatkojen temmellyskenttä. Turistit haluavat nähdä taikuutta ja taisteluita. Velhot ja parantajat on valjastettu seuramatkojen viihdykkeeksi. Nyt mitta alkaa olla täysi. Mutta Chesneyn takana piileksii voimakas demoni, joka tekee hänen sanastaan lain.
     Päävelho Querida saa oraakkelilta neuvon: on nimitettävä ensimmäinen vastaantulija vuoden Mustaksi ruhtinaaksi ja toinen vuoden viimeisen matkaseurueen Opasvelhoksi. kohdalle osuvat lentäviä sikoja harrastuksenaan kasvattava Derk-velho ja hänen 14-vuotias poikansa Blade. Turistilaumat saapuvat kuin heinäsirkat, ja äkkiä Bladen niskoilla lepää suuri vastuu...


Satun rakastamaan Diana Wynne Jonesin Liikkuva linna -teosta erittäin paljon. Lisäksi Derkinhovin mustan ruhtinaan takakannessa on maininta, että teos voitti ilmestyessään jonkin kirjallisuuspalkinnon, josta myös ensimmäinen Harry Potter kilpaili. Niinpä minulla oli suuria odotuksia tältä niteeltä.

Ensimmäisenä tästä kirjasta tulee mieleen "voihan blaah!" Koko tarina kiertyy sen ympärille, kuinka Derk ja Blade koettavat saada kaikki kiertuejärjestelyt valmiiksi ja toimiviksi kokonaisuuksiksi ja kuinka koko ajan sattuu jotain, mikä sotkee suunnitelmia ja aiheuttaa kauheasti päänvaivaa ja hiusten repimistä. Hahmot ryntäilevät kiireessä suuntaan ja toiseen ja yleisvaikutelma on todella kaoottinen, vaikka tapahtumissa pysyykin hyvin mukana. Meinasin puolivälissä kirjaa olla jo täysin kyllästynyt siihen, kuinka Derk ei saakaan jotain jumalaa ilmestymään Samoojille, kiertueturisteille, ja kuinka palkkasotilaiden liikuttaminen oikeaan suuntaan on täysin mahdotonta.

Mutta! Kuinka ollakaan, loppupäässä kirjaa huomasin kääntäväni sivuja toisensa perään ja kiinnostuvani henkilöhahmoista yllättävän paljon. Derk on luonut puhuvia aarnikotkia, jotka ovat hyvin sympaattisia ja samaistuttavia tapauksia ja joista opin pitämään hyvin paljon tarinan aikana. Vaikka itse tarina olikin vähän no jaa -kamaa, Jones on onnistunut loistavasti hahmojensa luonnissa. Heitä on montaa erilaista sorttia ja mielestäni jokaisen kehityskaari pysyy varsin uskottavissa, hallituissa ja mielekkäissä mitoissa. Niin ihmisiin kuin taikaolentoihinkin ehti kiintyä mennen tullen, ja kirjan viimeistä sivua lukiessani omat tuntemukseni olivat haikeat, kun heistä piti erota. Onneksi kirjalla on itsenäinen jatko-osa, Aarnikotkan vuosi, jonka toivottavasti ehdin pian lukea.

Michael Ende - Tarina vailla loppua

Julkaisuvuosi: saksaksi 1979, suomeksi 1982
Sivuja: 492
Avainsanoja: nuorten kirjallisuus, fantasia, rinnakkaismaailma, seikkailu, hyvän ja pahan välinen taistelu
Kirja minulle: Ystävän suosittelemana kirjastosta.

Kirja tiivistettynä:
Jokainen kirjoja rakastava tietää sen tunteen, kun itkien tai nauraen sulkee mainion kirjan ja toivoo, ettei se vielä loppuisikaan. 11-vuotias Bastian on onnensa kukkuloilla törmätessään vanhassa antikvariaattiliikkeessä teokseen nimeltä Tarina vailla loppua. Tarina, joka jatkuisi ikuisesti!
   Bastian uppoutuu Fantaasian maailmaan, sen upeaan monipuoliseen ympäristöön sekä valitettavasti myös murheisiin: Fantaasia on tuhoutumassa ja sen sydän, Ikuisen Lapsuuden Valtiatar, kuolemassa. Fantaasiaan ilmestyy mystisiä mustia aukkoja, jotka hävittävät kaiken alleen ja imevät Fantaasian asukkaita puoleensa. Jonkun täytyy pelastaa Fantaasia sen tuholta ja luoda maailma alusta. Bastian huomaakin yllättäviä viittauksia häneen itseensä kirjan sivuilla...


Sain yksi joulukuinen ilta ystävältä monta lukusuositusta, ja tämä muistui kirjastossa mieleen, kun etsin kuumeisiksi päiviksi jotain sohvalukemista. Michael Ende on aiemmin tuttu vain Momo-kirjastaan, jonka alkua Saksassa ollessani opiskelin.

Kirjassa on todella söpö idea. Se on kirjoitettu kahdella eri värillä: Bastianin todellisuus on punaisella ja Fantaasian tapahtumat vihreällä musteella. Teos hyppelee näiden kahden musteen välillä sangen veikeästi, ja myös jokaisen luvun alussa olevat alkukirjainkuvalehdet ovat miellyttävää katseltavaa.

Muuta kivaa tässä ei sitten kauheasti ollutkaan. Olen selvästi aivan liian vanha lukemaan kirjaa ensimmäistä kertaa, tämä kun on korkeintaan yläkouluikäisille tarkoitettu teos. Uskoisin, että tarina olisi tehnyt minuun suuremman vaikutuksen nuoremmalla iällä, ja nostalgiasyistä olisin voinut pitää tästä vieläkin. Nyt tarinan päähenkilö, Bastian, lähinnä ärsytti ja turhautti, sillä 11-vuotiaasta pojasta tehdään yhtäkkiä kaikkivoipa valtias, jolla on rajaton mahti ja joka käyttäytyy turhan vanhan oloisesti niin pieneksi pojaksi. Teos oli mielenkiintoista luettavaa niin kauan kuin Bastianin osuus Fantaasian tapahtumissa oli olematon, mutta sen jälkeen tavasin sitä lähinnä muodon vuoksi eteenpäin, vaikka olihan toki ihan mielenkiintoista nähdä, millä tavoin ennalta arvattava lopputulos oikein muodostettaisiin. Loppu oli kuitenkin niin koskettava, että kyyneleet kohosivat silmiin, joten en minä tätä kirjaa ihan lyttyyn lyö (vaikkakin pitää mainita että Fantaasian nimistö sai minut välillä halkomaan hiuksia... joissain niistä oli vähän turhan paljon vaikutteita muista teoksista/tosimaailmasta).

Tarina vailla loppua päättyi Bastianin osalta aikanaan, mutta pitkin kirjaa oli kirjoittajaääneltä huomautuksia, jotka totesivat sen ja sen sivujuonen olevankin ihan oma tarinansa, jota ei sillä hetkellä kerrota. Siinä mielessä loppumattomuus oli minusta varsin onnistuneesti luotu, sillä jos kirjasta pitää, saattaa noihin kohtiin palata ja sepittää itse tarinanaluille jatkoa. Pakko myöntää, että vähän harmitti lukea tämännimistä teosta, kun tiedosti koko ajan sen, ettei missään oikeasti ole sitä kirjaa, joka jatkuisi ainiaan... Epäilen, että erittäin moni tahtoisi sen teoksen käsiinsä! Varsinkin, jos se sattuisi olemaan vielä hyvä.

J. R. R. Tolkien - Hobitti

Julkaisuvuosi: englanniksi 1937, suomeksi 1985
Sivuja: 328
Avainsanoja: fantasia, seikkailut
Kirja minulle: Hobitti-elokuvan innoittamana lainasin kirjan kaverilta.

Kirjan takakannesta:
Bilbo Reppuli on hobitti, kääpiötäkin pienempi olento. Hän rakastaa mukavaa elämää ja hyvää ruokaa ja inhoaa kaikenmoisia seikkailuja. Bilbon rauha häiriintyy, kun hänen luokseen saapuvat velho Gandalf ja kolmetoista kääpiötä. He ovat lähdössä etsimään aarretta, joka on muinoin kuulunut kääpiöille ja jota nyt vartioi hirmuinen lhoikäärme. Ennen kuin Bilbo aavistaakaan, hän on mukana matkalla vaarallisille vuorille, kohti huikeita seikkailuja.


Minulla on ollut viimeiset kymmenen vuotta tavoitteenani lukea TSH-trilogia läpi. Tähän mennessä olen saanut kahlattua Sormusten ritarit alusta loppuun niin sinnikkäästi lukien kuin äänikirjaa kuunnellen. Kaksi tornia on jo aloitettuna, mutta olen tainnut koskea siihen viimeksi kaksi joulua sitten... Tolkienin raskas, moniulotteinen ja hyvinkin polveileva ja yksityiskohtainen kirjoitustyyli kun ei oikein tuppaa meikäläiseen uppoavan.

Rakastan kuitenkin TSH-leffoja, ja tietenkin Hobitin elokuvaversio piti käydä katsastamassa. Järkytyksekseni sekin oli jaettu moneen osaan, joten otin nyt itseäni niskasta kiinni ja lainasin kirjan kaveriltani saaden häneltä vakuutteluja siitä, ettei tämä teos ole yhtään niin raskaslukuinen kuin itse triologiat. Varuillani aloitin lukemisen, pääsin leffassa jäätyyn kohtaan ja sitten lukeminen olikin yllättäen hyvinkin ihastuttavaa! Olen tottakai tietoinen Tolkienin hienoista kirjoittajanlahjoista itsekin niitä lukeneena, mutta niiden kiinnostavuus kestää vain niiden kohtausten ajan, joissa oikeasti tapahtuu jotain... Siksi Hobitti onkin minulle varsin ihana kirja, sillä siinä tapahtuu koko ajan jotain! Minä kaipaan meteliä ja melskettä, kun luen.

Oli oikein mukava tutustua Bilbon maailmaan, kun siitä oli jo TSH:jen kautta saanut kuulla yhtä sun toista. Nytpä tiedän, miten Bilbo sai Sormuksen sormeensa ja mistä ne pari kullalla ja hopealla lastattua arkkua ovat peräisin, samoin kuin Piikki-miekka sekä kääpiöiden upea sotisopa! Kääpiöt olivat hauskaa matkaseuraa, ja Gandalfista olen pitänyt aina. Lisäksi teoksessa oli paljon Tolkienille tuttuja sävyjä, kuten hobittien ja kääpiöiden suuri rakkaus ruokaan, erilaisia lauluja monelta eri rodulta ja Rivendellin rauhoittava kauneus, jotka saivat minut nauttimaan kirjasta todella paljon.

Teoksessa oli useita taistelukohtauksia, mutta minua miellytti se, ettei niitä kaikkia kuvailtu kauhean tarkasti saatikka sitten että Bilbo olisi ollut niissä kaikissa keskipisteenä. Pidin päähenkilöstä hyvin paljon, varsin sympaattinen ja hyväluontoinen pikku hobitti, jolla oli pienen otuksen mietteet ja huolet. Erityisesti rauhaarakastavuus tuli hahmosta hyvin selville.

Elokuvaversioon on ilmeisesti otettu muualtakin vaikutteita kuin Hobitista ja oli mukava saada lukea se oikea tarina läpi. Odotan jo mielenkiinnolla, mitä kaksi seuraavaa Hobitti-elokuvaa tuovat tullessaan. Ehkä tämä potkaisisi minut taas Kahden torninkin pariin.

Anu Holopainen - Matkalaiset

Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 367
Avainsanoja: fantasia, naisten asema, matkustaminen, pahuus, salaperäiset voimat, kasvaminen
Kirja minulle: Kirjastosta pitkään haluttuna.

Kirjan takakannesta:
Punatertun kylä on jäänyt taakse, ja karkotetut ovat rakentaneet kotinsa metsän suojiin. Nuoreksi naiseksi varttunut Yvana ja Loranan hylkäämä poika, Marrkah, kaipaavat eristyneiltä kotinurkilta suureen maailmaan. He lähtevät kohti rannikkokaupunkia haaveenaan matka Kesämaahan saakka, mutta suunnitelmiin tulee mutkia, kun kuvioihin ilmaantuu Syysmaan häiläilemättömin rikospäällikkö. Myös Yvanaa kauan sitten koskettanut paha voima alkaa jälleen kasvaa, ja seuraukset ravisuttavat koko Syysmaata. Villipihlajan opetuksille selkänsä kääntänyt Zarakin saa yllättävän vieraan.


Tämä kirja on roikkunut kirja-arvostelulistallani heinäkuun lopusta saakka, mutta aikataulut ja muisti eivät ole osuneet yhteen. Nyt kuitenkin sanon kirjasta edes jotain, sillä Anu Holopainen on suosikkikirjailijoitani ja pidän Syysmaa-sarjasta kovasti.

Matkalaiset on Syysmaa-sarjan kuudes ja viimeinen osa, ja se kerää mukaan tarinaan kaikki vanhat hahmot. Alkuperäiset Welman tytöt ovat taas oleellisesti tapahtumissa mukana, vaikka tarinaa johtaakin nuorempi sukupolvi ja heidän seikkailunsa ja päämääriensä tavoittelu. Teos nostattaa valtavan halun palata taas sarjan ensimmäisiin osiin muistoja verestämään, ja aionkin sen tehdä heti, kun kirjapinot ja aikataulut antavat myöten.

Matkalaiset on muihin sarjan osiin verrattuna paljon seikkailuhenkisempi ja tapahtumarikkaampi. Kunnon perinteiseen fantasiakirjamaiseen tapaan sarja lopetetaan näyttävillä teemoilla: mukaan astuvat sotaisuus, orjuus sekä hyvän ja pahan vastakkainasettelu. Loppu on melko perinteinen ja ennalta-arvattava, mutta sopii konseptiin hyvin. Teoksen viimeiset sivut jättävät huulille haikean hymyn, kun hahmojen tarinat jäävät vielä avonaisiksi ja lukijan oman mielikuvituksen varaan.

Ihan mukava teos. Hanakasti tämän läpi lukaisi ja jätti sinänsä kaipaavan tunteen rintaan. Yksi tarina on taas lopussaan eikä enää ole uutta kirjaa, jota odottaa. Olisin ehkä toivonut Holopaiselta jotain vähän räväkämpää lopetusta (varsinkin, kun edellinen osa, Varjoja, lopetti niin jännittävään kohtaan), joka olisi erottanut kirjan muiden osien tavoin nuorisofantasian valtavirrasta, mutta kyllähän tämän tällakin tavoin pureskelee. Laimea loppu, mutta ymmärrettävä ja sopii sarjaan ihan hyvin. Toivon, että Holopainen aloittaa jonkun uuden fantasiasarjan kirjoittamisen mitä pikimmiten.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen - Routasisarukset

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 398

Avainsanoja: fantasia/scifi-sekoitus, seikkailullisuus, perheet, kehittynyt teknologia, dystopia, luonnonvarojen käyttö, säännöstely ja rajoitukset yhteiskunnassa

Kirja minulle: Kirjastosta; kirjablogista bongattu

Routasisarukset aloittaa trilogiasarjan 2300-luvun dystopiasta: energiavarat ovat loppuneet, syntyvyyttä säännöstellään ankarasti, ydinperheen käsite on laajentunut ja muokkautunut. Synnytettävien lapsien perimää kontrolloidaan hyvin tarkasti ja hedelmällisyysikään kasvaneilta nuorilta riistetään lapsensaantikyky yhteisen hyvän vuoksi.
     Utu ja Marras Routa ovat kasvattisisarukset, jotka ovat olleet hyvin läheisissä väleissä koko lapsuutensa. Sitten Marras karkoitetaan Laaksosta, ja Utu tahtoo myös tutustua ympäröivään maailmaan - Laakso tuntuu liian ahtaalta ja pumpuliselta paikalta fiksulle omapäiselle tytölle.


Suomalainen fantasia ja scifi on katoava luonnonvara, joten mahtavaa, että joku - tai tässä tapauksessa jotkut - on tarttunut tähän oljenkorteen. Routasisaruksissa löytyy sekä ihan perinteistä scifiä kaikkine hyvin kehittyneine vempaimineen ja tulevaisuudenkuvineen kuin myös yliluonnollisuuksiin yltävää fantasiaa - ja vieläpä loistavasti toimivassa yhdistelmässä.

Lappalaisen ja Leinosen kehittämä tulevaisuuden maailma on todella mielenkiintoinen: Perheissä on harvoin vanhempien biologisia lapsia, ja vanhempia saattaa olla monta samaa sukupuolta edustavaa ihmistä. Maanviljely on peruselinkeino eikä lihaa enää juurikaan nautita - kala nähdään paljon parempana ravinnonlähteenä. Perheissä on useita adoptoituja lapsia, joita tiinettäret tuovat junalla ison määrän kerralla ja sijoittavat perheisiin. Energia on peräisin auringosta ja sitä käytetään hyvin säästeliäästä. Ihmisillä on kämmeköitä ja virtutatuointeja, jotka ovat huomattavasti kehittyneempiä kuin nykyajan vehkeet. Omien lasten siittäminen on laitonta, jos siihen ei ole annettu erikseen lupaa (eli katsottu, että vanhempien perimät tuottavat terveen jälkeläisen), ja laittomista lapsista kehittyy usein sairaita ja epämuodostuneita yksilöitä.

- Draan sanoi, että meidän tulee luopua hedelmällisyydestämme ihmiskunnan pelastamiseksi. Meitä on liikaa. Laakso ei kukoista ellemme osaa antaa arvokkainta lahjaa pois. Jos emme rajoita olemassaoloamme, ellemme säännöstele syntyvyttä, luonto puolustautuu julmalla tavalla. Meidän on huolehdittava siitä, että vain kyvykkäimmät meistä jatkavat kansamme kulkua. Ja te Aikuisuuden riittiin osallistujat, te olette armoitettuja antamaan hedelmällisyytenne pois Laakson ja sen asukkaiden hyväksi. Teidänlaisia nuoria Laakso ja koko ihmiskunta tarvitsee.
s. 88

Kirjan hahmot ovat nuoria teini-ikäisille suunnattuun kirjaan sopivia ihmisiä. Kiinnostavia aineksia löytyy niin tyttö- kuin poikalukijoillekin, mikä on aika harvinainen piirre. Tarinaa kerrotaan sekä Marraksen että Utun näkökulmasta, ja mukaan mahtuu niin tunnehässäkkää kuin jengitoimintaakin. Perinteinen sanoma on, että jokaisen kannattaa olla oma itsensä, jotta tulee hyväksytyksi ja voi siten olla onnellinen ja nauttia elämästään paremmin. Mukavaa kevyttä luettavaa, joka saa myös pohtimaan, mihin meidän maailmamme on loppujen lopuksi suuntaamassa - millaiset luonnonmullistuket ja teknologiset ihmeet meitä vielä odottavat.

Tarina on mukavan kerronnallinen ja etenevä. Ylimääräistä kamaa -koppaan eivät lennä edes Rego Matkaajan lyhyet tarinat, jotka valottavat historiaa kirjassa edettäessä. Kirjassa on nokkelia uusia keksintöjä, joiden avulla kommunikoida, samoin kuin uudenlaisia ihmisryhmiä, joihin on välillä sekoitettu taikuutta ja välillä vain värjätty hampaat siniseksi. Ainoa miinus on välillä köykäiseksi jäävä nimistö - luonnonnimet ovat mukavaa luettavaa, mutta esimerkiksi Laurava, Ronjana ja Juhano ovat melko tylsiä johdannaisia meidän päivän perusnimistöstä. Samoin paikannimet ovat vain kuivia yleisnimiä, sillä kai nyt taivasta löytyy muualtakin kuin Taivaasta ja metsää myös Metsän ulkopuolelta.

Marras oli kuiskuttanut minulle viimeisenä iltana Laaksossa, että oli todella olemassa kaupungit Meri, Taivas ja Metsä. Ja että oikeastaan meidänkin kaupunkimme oli vain pieni osa yhtä suurta kaupunkien vyöhykettä, joka levittäytyi laaksoihin ja niille alueille, joissa vielä oli asuinkelpoista maata jäljellä. Isä taas väitti, että kaupunkeja oli vain yksi ainoa, koko maailman kattava, ja toisenlaisista kaupungeista oli turha haaveilla. Maailma laaksomme ulkopuolella oli ihan samanlainen kuin täälläkin.
s. 10

Mukaansatempaava kirja. Seuraava osa, Hiekkasotilaat, on jo ilmestynyt, joten pitää lähteä sitä metsästämään!

Garth Nix - Abhorsen

Julkaisuvuosi: englanniksi 2003, suomeksi 2006

Sivumäärä: 429 (kovakantinen)

Avainsanoja: fantasia, perhe-teema, perijä/jälkeläinen-teema, ystävyys, seikkailu, hyvän ja pahan taistelu, kuolema

Kirja minulle: Antikvariaatista

Juoni: Abhorsen jatkaa siitä, mihin Lirael jäi. Liraelin, Samin, Kurittoman Koiran sekä Moggetin on aika pysäyttää manaaja Hedge ja tämän kamala suunnitelma vapauttaa aikojen alussa vangittu Tuhoaja, joka haluaa hävittää koko maailman ja tehdä siitä vainajien asuinpaikan. Maailman lisäksi pitäisi pelastaa myös Tuhoajan puheääneksi joutunut epäonninen ancelstierrelainen Nicholas sekä joukko varmaan kuolemaan marssivia pakolaisia.


Enpäs malttanut kauaa pitää näppejäni erossa Abhorsen-sarjan viimeisestä osasta. Tarina jatkuu vain tunti siitä kohdasta, mihin Lirael loppui. Abhorsen on huomattavasti nopeatahtisempi ja toimintapitoisempi kuin Lirael, joka taas sisälsi paljon hahmokuvailuja ja -mietteitä. Kirjassa pelastutaan parilta ilmiselvältä kuolemantapaukselta, mutta menetyksiltäkään ei vältytä - mikä saikin minut kyynelehtimään varsin vuolaasti viimeisten sivujen kohdalla. Näkyvissä oli myös yksi tai kaksi oikopolkua, mutta ne olivat varsin ymmärrettäviä, jotta tapahtumia saatiin vikkelästi eteenpäin eikä Liraelin niskoille kaadettu ylivaikeita tehtäviä.

Sarja jätti voimakkaat jälkimainingit, ja olisi ihanaa, jos kirjoja olisi vielä lisää. Tahtoisin tietää vaikka mitä, ja tuntuu toisaalta tavattoman surulliselta ja toisaalta taas hymyilyttävältä ymmärtää, että ainoastaan minä itse voin päättää, mitä haluan hahmoille tapahtuvan. Pakko kyllä myöntää, että kirjan suljettuani oli pakko istahtaa koneelle ja etsiä pari fanficciä, jotta pudotus takaisin todelliseen maailmaan ei olisi ollut niin julma. Niiden parissa taidankin jatkaa...

Garth Nix on kirjoittanut muitakin teoksia, mutta ainoastaan Abhorsen-sarja on suomennettu. Olen lukenut häneltä saksaksi The Keys to the Kingdom -sarjan ensimmäisen osan, mutta se oli aivan liian nuorille suunnattu eikä napannut ollenkaan.

PS. Wikipediasta löytyi Garth Nix:n sivu, ja siellä mainitaan ilmeisesti jonkinlainen novellikokoelma Abhorsen-teemalla. Toivoni ei siis olekaan mennyttä!

Garth Nix - Lirael

Julkaisuvuosi: englanniksi 2001, suomeksi 2005

Sivumäärä: 569 (kovakantinen)

Avainsanoja: fantasia, perhe-teema, perijä/jälkeläinen-teema, ystävyys, yksinäisyys, joukosta poikkeaminen, seikkailu

Kirja minulle: Kirjastosta

Juoni: Lirael on ainoa clayr, joka ei ole vielä neljätoistavuotiaanakaan saanut ennusnäön lahjaa, joka määrittelee clayrien aikuisuuden. Hän päätyy alikirjastonhoitajaksi, jolloin hän saa vaihtaa lapsentunikansa neutraaliin työasuun, paeta Nuoruuden käytävän lapsekkaista tunnelmista ja ruokkia itseään kiltataikuudella, kun muut clayrit jättävät erilaisen tytön yhä enemmän ja enemmän omiin oloihinsa. Apuna, ystävänä ja lohduttomana toimii salaperäisen synnyn omaava Kuriton Koira.

Kuningasperheen kuopuspojalta, prinssi Samethilta, odotetaan paljon. Hän ei kuitenkaan pysty kohtaamaan Kuolleiden kirjaa, kirjaa, joka opettaisi hänelle abhorsenin ammatin salat ja johdattaisi hänet äitinsä jalanjäljille. Monien sattumusten kautta Liraelin ja Samin tiet kohtaavat.


Abhorsen-sarjan ensimmäinen osa, Sabriel, tuli luettua vähän aikaa sitten. Liraelin olen lukenut monta kertaa ennenkin eikä kirja sinänsä tarjonnut enää mitään uutta, mutta oli ihana verestää vanhoja muistoja ja nauttia päähahmosta, johon taidan edelleenkin olla vähän ihastunut.

Lirael on nuori naisenalku, joka ei muistuta miltään osin clayreja, tulevaisuuden näkemisen lahjan omaavia kuvankauniita rauhallisia Suurkillan yhden sukuhaaran jäseniä. Hänellä on tummat hiukset, kalpeat kasvot ja erilaiset silmät eikä hänellä ennen kaikkea ole clayrien ennusnäköä, joka tekee clayrista tunnistettavan. Lirael vetäytyy mahdollisimman paljon omiin oloihinsa, sillä hän ei halua kenenkään muistavan, että hän on Jäätikön yhdyskunnassa vielä pelkkä lapsi, vaikka useita vuosia nuoremmat olivat saaneet jo kunnian pukeutua valkoisiin kaapuihin. Siksi hän onkin riemuissaan, kun saa kirjastoapulaisen paikan. Kirjastossa hän voi viestiä lappusilla ja tehdä töitään rauhassa kenenkään häiritsemättä tai huomaamatta häntä. Lirael on yksinäinen, joten jo pelkkä lukijan sympatiapuoli ilahtuu, kun kiltataikuudella luodun etiäiskoiran tilalle ilmestyykin maaginen puhuva Kuriton Koira, josta tulee Liraelin ainoa ystävä.

Lirael nosti katseensa. Koira oli yhä paikoillaan ja raaputti takajalalla korvaansa keskittyneenä, silmät raollaan. Se oli likomärkä, kuin uimasta tullut.
   Äkkiä koira lakkasi raapimasta, nousi seiomaan ja ravisti itseään niin että likaisia vesipisaroita satoi Liraelin päälle ja yltympäri työhuonetta. Sitten se jolkotti jähmettyneen Liraelin luo ja nuolaisi häntä kasvoihin kielellä, joka oli totisesti todellinen eikä mikään kiltatekoinen jäljennös.
   Kun Lirael ei sanonut mitään, koira virnisti ja ilmoitti: "Minä olen Kuriton Koira. Tai Kuriton Narttu, jos tarkkoja ollaan. Milloin mennään kävelylle?"

Pidin Liraelista tällä lukukerralla lähes yhtä paljon kuin edellisilläkin. Hänessä on tyypillisiä tavanomaisia nuoren teinin piirteitä, joukkoon hyväksi tulemisen kaipuuta sekä välttelyä ja omissa oloissa viihtyvyyttä. Pidin hahmon kohdalla erityisesti siitä, kuinka kirjailija piti ennusnäköaihetta tasaisin väliajoin pinnalla. Se toi hahmoon uskottavuutta sekä syvyyttä, kun asiaa ei vain unohdettu tytön saadessa myös muuta ajateltavaa. Nix palasi myöskin kirjan myöhemmissä tapahtumissa aiempiin sattumuksiin, jotka olivat vaikuttaneet hahmoon syvästi. Tätä ei nuortenkirjallisuudessa niin kauhean usein tapaa.

Lempparijuttuja koko kirjassa olivat kohdat, joissa Lirael ja Kuriton Koira seikkailivat ympäri clayrien valtaisaa kirjastoa ja ottivat sen salaisuuksista selvää. Pidin myös paljon kiltataikuudesta ja sen kuvauksista. Sen sijaan prinssi Samin osuudet olivat tylsempiä, sillä Sam on ärsyttävä omassa säälittävyydessään vellova nuori mies, joka ei tunnu saavan itseään niskasta kiinni, vaan marisee ja surkuttelee omaa kohtaloaan tuon tuosta. Hänen verrallaan Lirael on oikea sankaritar.

Lirael ei selvästikään ole yhtä omin jaloin seisova kuin Sabriel. Kirja päättyy pahasti kesken, ja sarjan viimeinen osa Abhorsen onkin suoraa jatkoa Liraelin ja Samin tarinalle. Liraelin lopussa arvoitukset paljastuvat, mutta itse toiminta jäätetään pääasiassa Abhorsenin harteille. Onneksi kirja löytyy valmiina kirjahyllystä, sillä muuten pitäisi huomenna syöksyä kirjastoon lainaamaan se. Jäi sen verran kutkuttavaan kohtana, kun viimeisestä kirjasta ei ole juuri minkäänlaisia muistikuvia.

Yhdessä viisi suurkiltaa
pitävät koossa maailmaa.
Yksi on heissä, jotka kantavat kruunuaan,
kaksi on heissä, jotka saattavat kUolemaan.
Kolme ja viisi saivat muodon kivisen,
neljä jäisessä pinnassa näkee totuuden.

Neil Gaiman - Tähtisumua

Julkaisuvuosi: Stardust 1999, suomenkielinen 2000

Luettu: joulukuussa 2011

Sivumäärä: 226 (pokkari)

Avainsanoja: fantasia, seikkailu, prinssi ja prinsessa, hyvä ja paha, rakkaus

Kirja minulle: Siskon kirjahyllystä

Juoni: Thristan Thorn on rakastunut kylän kaunottareen, jolle hän tulee luvanneeksi taivaalta maahan pudonneen tähden. Thristan matkaa Haltiamaahan, tavallisen englantilaisen Muurin kylän viereen rakennetun muurin toiselle puolelle, noutaakseen tähden ja tuodakseen sen rakkaalleen. Tähteä havittelevat kuitenkin myös muut tahot eikä seikkailu taikamaan halki ole lyhyt.

Ihastuin Neil Gaimaniin luettuani häneltä Hautausmaan pojan (suosittelen!). Tähtisumua on neljäs kirja tältä mieheltä enkä aio lopettaa tähän.

Thristan on normaali suhteellisen järkevä nuori mies, joka rakastuu kylän kauneimpaan tyttöön, joka ei tietenkään vilkaisekaan häntä. Tyttö lupaa tälle sydämensä salatuimman toiveen, jos tämä noutaa hänelle maahan pudonneen tähden. Pyyntö kuulostaa varsin kovalta, mutta Thristanilla on kyky paikantaa asioita Haltiamaassa, joten hän löytää tähden nopeasti erään kauppamiehen avuliaisuuden ansioista. Nuori mies on paikoittain hieman hömelö, mutta rakastava ja omantunnon omaava. Ihan mukava hahmo, joka kylläkään ei jää mieleen kovin pitkäksi aikaa.

Haltiamaasta oli miellyttävä lukea enkä paikantanut siitä miehen mentäviä aukkoja tai epäjohdonmukaisuuksia, vaikka itse taikamaa ei sinänsä niin suuressa osassa tarinaa ollutkaan. Oli noitia, mutta myös tavallisia ihmisiä. Gaiman oli myös keksinyt hauskoja taikoja, joiden avulla vauhdittaa tarinaa. Tosin jossain vaiheessa tuli kyllä mieleen, että minkä ikäisille tämä kirja oli oikein suunnattu. Ei ainakaan automaattisesti lapsille, vaikka tämä selvästi onnellinen satu onkin, mutta se oli lähinnä mukava yllätys.

”Anteeksi”, hän sanoi toivoen rauhoittavansa olennon, joka istui hasselpähkinäpuun alla ja rukoili, ettei siellä olisi enää enempää sitä pikkuväkeä, joka oli varastanut hänen hattunsa. ”Minä etsin erästä tähteä.”

   Puun alta lensi vastaukseksi kostea multapaakku, joka osui Thristanin poskeen. Se sattui hieman ja multamurusia valui kauluksesta vaatteiden alle.

Tähtisumua ei noussut suosikikseni Gaimanin kirjoista, mutta siinä oli useita miehen kirjoitustyylille ominaisia piirteitä. Pidin muun muassa viittauksista tähän päivän elämään, koska kirjan tapahtumat sijoittuivat n. 1800-luvulle. Gaimanin hahmot eivät myöskään koskaan ole täydellisiä eivätkä automaattisesti onnistu tavoitteissaan, mikä luo tähänkin kirjaan tietynlaista jännittävyyttä. Tähtisumua oli pehmoinen satu, jonka lukaisi nopeasti läpi.

Garth Nix - Sabriel

Julkaisuvuosi: 1995, suomeksi 2004
Luettu: joulukuu 2011
Sivumäärä: 389 (kovakantinen)
Avainsanoja: fantasia, elämä ja kuolema, seikkailu, rakkaus
Kirja minulle: kirjastosta

Juoni: Sabriel on juuri kouluaan lopettava nuori nainen, joka on viettänyt lähes koko elämänsä Ancelstierressa opiskellen taikuutta ja tapakasvatusta. Sitten hän sää hätäviestin Abhorsen-isältään, joka lähettää tyttärelleen manaajan kellonsa sekä miekkansa, jotta tämä voisi jatkaa Abhorsenin työtä rajamuurin toisella puolen Vanhassa Valtakunnassa, jossa kiltataikuus on voimakasta ja kuolleet sielut nousevat takaisin Elämään. Sabriel haluaa pelastaa isänsä, mutta samalla hän törmää maassa vallitseviin ongelmiin, oppii lentämään paperisiipeä ja auttaa yhtä jos toistakin kansalaista.


Luin Abhorsen-sarjan monia vuosia sitten ja rakastuin eritoten sarjan toiseen osaan, Liraeliin, jonka olen lukenut monta monituista kertaa läpi. Sarjan kaksi muuta osaa, Sabriel ja Abhorsen, on sen sijaan tullut selattua vain kertaalleen, joten piti nyt sitten täyttää tämä puute, kun tuli trilogian kolmas kirja löydettyä antikvariaatista. Garth Nix on australialainen kirjailija, joka on varsin tuottelias mutta jolta ei tietääkseni ole suomennettu kuin tämä sarja. Hänellä on mukavan yksinkertaista kieltä, ja Vanhan Valtakunnan mies on luonut varsin onnistuneesti.

Sabriel on mukavan tavallisen oloinen tyttö eikä syyllisty Maru Sue -piirteisiin. Fantasiakirjamaiseen tapaan hän on hyvin kiintynyt isäänsä ja haluaa pelastaa hänet, vaikka henki menisi. Hän lähtee uhkarohkeasti yksin Vanhaan Valtakuntaan, jossa on viimeksi käynyt vain pienenä lapsena. Apunaan hänellä on kiltataikuutensa, joka muodostuu päässä mietityin, ääneen lausutuin ja käsin ilmaan piirretyin merkein. Välillä tulin miettineeksi, kuinka vaikeaa kiltataikuus oikein on ja miten hyvin Sabrielin sitä pitäisi 18-vuotiaaksi osata, mutta koska asiaa ei juurikaan kirjassa käsitelty, hyväksyin pienen pureskelun jälkeen sen, että tyttö osasi merkin kuin merkin. Muuten Sabrielin hahmo ei juurikaan aiheuttanut mitään vaikeuksia, paitsi että kirjan täytyi tietenkin päättyä ennalta arvattaviin rakkauden tunnustuksiin.

Kirjassa esiintyy keskeisenä hahmona myös vapaan taikuuden (eli jonkun pahan manaajan) luomus Mogget, joka on kaulapannalla kahlehdittu Abhorsenien palvelijaksi. Sabrielille hän näyttäytyy pienenä mustana kissana, joka jakelee mielellään ironisia kommentteja ja pitää salaperäisyyksistä. Erityisen mielenkiintoiseksi hänet tekee se, että hänet on pakotettu osaansa ja tilaisuuden tullen olio tahtoo aina kostaa orjuutensa. Kirjan alkupuolella kissa muun muassa piirtää kynnellään Vanhan Valtakunnan kartan, ja minulla oli hauskaa, kun kuvittelin tilanteen mielessäni.

Sabriel on kovin tavallinen nuorten fantasiakirja, mutta pidän siitä silti paljon. Tahtoisin kyllä joskus lukea rajoja rikkovan nuorten fantasiakirjan, mutta eivät nämäkään pettymyksiä ole. Tämän ainakin lukaisi hetkessä eikä sivuja malttanut millään pistää syrjään. Pitäisi metsästää kirjastosta Lirael, jotta saisi taas senkin katsastettua läpi.