Johanna Sinisalo - Linnunaivot

julkaistu 2008
331 sivua
avainsanoja: Australia, Tasmania, Uusi-Seelanti, vaeltaminen, erämaat, ääriolosuhteet, ihmissuhteet, seikkailu, ihminen-luonto -suhde

Baarimikko Jyrki on intohimoinen vaeltaja ja havittelee extreme-kokemuksia pallon toiselta puolen, Uuden-Seelannin ja Australian vaativista maasto-olosuhteista. Hänen yllätyksekseen tyttöystävä Heidi päättää myös lähteä matkalle mukaan, vaikka kokemusta vastaavista aktiviteeteista ei löydykään.
     Matka suunnitellaan sentin- ja gramman tarkkuudella hyvinkin fanaattisesti, mutta jokainen maastossa vähänkin liikkunut tietää, etteivät suunnitelmat koskaan toteudu niin kuin on ajateltu. Vastassa on niin luonnonvoimia kuin kummallisia korppejakin.


Johanna Sinisalo on yksi suosikkikirjailijoistani. Hänen paloittainen kirjoitustyylinsä iskee aina yhtä lujaa ja kun maaginen realismi on usein osana teosta, on lukunautinto taattu. Sinisalon tunnetuimpia teoksia on vuoden 2001 Finlandia-voittaja Ennen päivänlaskua ei voi.

Linnunaivot tuli ahmaistua erittäin nopeasti. Teos on rakennettu Sinisalolle ominaisella paloitellulla kerronnalla: tapahtumat sijoittuvat jopa neljään eri paikkaan ja aikajaksoon, ja kertojaääniä löytyy kolme kappaletta. Lukija koukuttuu heti, kun kohtaukset ovat vain korkeintaan muutaman sivun mittaisia ja pitää päästä nopeasti lukemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämän paloittaisuuden loistokkuutta en voi tarpeeksi painottaa! Lyömätön tyylikeino.

Sinisalo on kova vaeltaja, ja teos pohjautuukin osittain omakohtaisiin kokemuksiin Tasmanian maastossa. Minä olen myös innostunut eränkävijä, joten Linnunaivoissa oli paljonkin mielenkiintoista tavaraa. Suosittelen ehdottomasti vaellushenkisille ihmisille, sillä erämaamatkailu on tämän kirjan suurinta antia. Jyrki ja Heidi kohtaavat niin luonnon kuin ihmisten asettamia vastoinkäymisiä ja teoksesta kyllä tulee ilmi, ettei se vaeltaminen niin helppoa ole. Erityisen jännää oli seurata Jyrkin varuste- ja ruokaneuroottisuutta: jokainen suupala oli tarkkaan etukäteen mietitty, ettei selässä varmasti joudu kantamaan yhtään ylimääräistä painoa matkantekoa hidastamassa.

Fantasiaelementti jäi teoksessa melko pieneksi. Linnut käyttäytyivät vaelluksen aikana kummallisesti, mutta odotin jotain suurempaa. Niiden tarkoitus jäi melko avonaiseksi, samoin kuin Heidin veljen tarina, joka kertoi lähinnä nuoresta miehestä, jolla oli asiat huonosti. Teoksen nimi sen sijaan on ihan hauska ja osuva, kun sitä vähän pureskelee.

Linnunaivot on ehdottomasti mainostamisen arvoinen ja sellainen teos, johon tarttuu mielellään toisenkin kerran. Sinisalo on suomalaisen kirjallisuuden kärkinimiä.

J. R. R. Tolkien - Hobitti

Julkaisuvuosi: englanniksi 1937, suomeksi 1985
Sivuja: 328
Avainsanoja: fantasia, seikkailut
Kirja minulle: Hobitti-elokuvan innoittamana lainasin kirjan kaverilta.

Kirjan takakannesta:
Bilbo Reppuli on hobitti, kääpiötäkin pienempi olento. Hän rakastaa mukavaa elämää ja hyvää ruokaa ja inhoaa kaikenmoisia seikkailuja. Bilbon rauha häiriintyy, kun hänen luokseen saapuvat velho Gandalf ja kolmetoista kääpiötä. He ovat lähdössä etsimään aarretta, joka on muinoin kuulunut kääpiöille ja jota nyt vartioi hirmuinen lhoikäärme. Ennen kuin Bilbo aavistaakaan, hän on mukana matkalla vaarallisille vuorille, kohti huikeita seikkailuja.


Minulla on ollut viimeiset kymmenen vuotta tavoitteenani lukea TSH-trilogia läpi. Tähän mennessä olen saanut kahlattua Sormusten ritarit alusta loppuun niin sinnikkäästi lukien kuin äänikirjaa kuunnellen. Kaksi tornia on jo aloitettuna, mutta olen tainnut koskea siihen viimeksi kaksi joulua sitten... Tolkienin raskas, moniulotteinen ja hyvinkin polveileva ja yksityiskohtainen kirjoitustyyli kun ei oikein tuppaa meikäläiseen uppoavan.

Rakastan kuitenkin TSH-leffoja, ja tietenkin Hobitin elokuvaversio piti käydä katsastamassa. Järkytyksekseni sekin oli jaettu moneen osaan, joten otin nyt itseäni niskasta kiinni ja lainasin kirjan kaveriltani saaden häneltä vakuutteluja siitä, ettei tämä teos ole yhtään niin raskaslukuinen kuin itse triologiat. Varuillani aloitin lukemisen, pääsin leffassa jäätyyn kohtaan ja sitten lukeminen olikin yllättäen hyvinkin ihastuttavaa! Olen tottakai tietoinen Tolkienin hienoista kirjoittajanlahjoista itsekin niitä lukeneena, mutta niiden kiinnostavuus kestää vain niiden kohtausten ajan, joissa oikeasti tapahtuu jotain... Siksi Hobitti onkin minulle varsin ihana kirja, sillä siinä tapahtuu koko ajan jotain! Minä kaipaan meteliä ja melskettä, kun luen.

Oli oikein mukava tutustua Bilbon maailmaan, kun siitä oli jo TSH:jen kautta saanut kuulla yhtä sun toista. Nytpä tiedän, miten Bilbo sai Sormuksen sormeensa ja mistä ne pari kullalla ja hopealla lastattua arkkua ovat peräisin, samoin kuin Piikki-miekka sekä kääpiöiden upea sotisopa! Kääpiöt olivat hauskaa matkaseuraa, ja Gandalfista olen pitänyt aina. Lisäksi teoksessa oli paljon Tolkienille tuttuja sävyjä, kuten hobittien ja kääpiöiden suuri rakkaus ruokaan, erilaisia lauluja monelta eri rodulta ja Rivendellin rauhoittava kauneus, jotka saivat minut nauttimaan kirjasta todella paljon.

Teoksessa oli useita taistelukohtauksia, mutta minua miellytti se, ettei niitä kaikkia kuvailtu kauhean tarkasti saatikka sitten että Bilbo olisi ollut niissä kaikissa keskipisteenä. Pidin päähenkilöstä hyvin paljon, varsin sympaattinen ja hyväluontoinen pikku hobitti, jolla oli pienen otuksen mietteet ja huolet. Erityisesti rauhaarakastavuus tuli hahmosta hyvin selville.

Elokuvaversioon on ilmeisesti otettu muualtakin vaikutteita kuin Hobitista ja oli mukava saada lukea se oikea tarina läpi. Odotan jo mielenkiinnolla, mitä kaksi seuraavaa Hobitti-elokuvaa tuovat tullessaan. Ehkä tämä potkaisisi minut taas Kahden torninkin pariin.

Anu Holopainen - Matkalaiset

Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 367
Avainsanoja: fantasia, naisten asema, matkustaminen, pahuus, salaperäiset voimat, kasvaminen
Kirja minulle: Kirjastosta pitkään haluttuna.

Kirjan takakannesta:
Punatertun kylä on jäänyt taakse, ja karkotetut ovat rakentaneet kotinsa metsän suojiin. Nuoreksi naiseksi varttunut Yvana ja Loranan hylkäämä poika, Marrkah, kaipaavat eristyneiltä kotinurkilta suureen maailmaan. He lähtevät kohti rannikkokaupunkia haaveenaan matka Kesämaahan saakka, mutta suunnitelmiin tulee mutkia, kun kuvioihin ilmaantuu Syysmaan häiläilemättömin rikospäällikkö. Myös Yvanaa kauan sitten koskettanut paha voima alkaa jälleen kasvaa, ja seuraukset ravisuttavat koko Syysmaata. Villipihlajan opetuksille selkänsä kääntänyt Zarakin saa yllättävän vieraan.


Tämä kirja on roikkunut kirja-arvostelulistallani heinäkuun lopusta saakka, mutta aikataulut ja muisti eivät ole osuneet yhteen. Nyt kuitenkin sanon kirjasta edes jotain, sillä Anu Holopainen on suosikkikirjailijoitani ja pidän Syysmaa-sarjasta kovasti.

Matkalaiset on Syysmaa-sarjan kuudes ja viimeinen osa, ja se kerää mukaan tarinaan kaikki vanhat hahmot. Alkuperäiset Welman tytöt ovat taas oleellisesti tapahtumissa mukana, vaikka tarinaa johtaakin nuorempi sukupolvi ja heidän seikkailunsa ja päämääriensä tavoittelu. Teos nostattaa valtavan halun palata taas sarjan ensimmäisiin osiin muistoja verestämään, ja aionkin sen tehdä heti, kun kirjapinot ja aikataulut antavat myöten.

Matkalaiset on muihin sarjan osiin verrattuna paljon seikkailuhenkisempi ja tapahtumarikkaampi. Kunnon perinteiseen fantasiakirjamaiseen tapaan sarja lopetetaan näyttävillä teemoilla: mukaan astuvat sotaisuus, orjuus sekä hyvän ja pahan vastakkainasettelu. Loppu on melko perinteinen ja ennalta-arvattava, mutta sopii konseptiin hyvin. Teoksen viimeiset sivut jättävät huulille haikean hymyn, kun hahmojen tarinat jäävät vielä avonaisiksi ja lukijan oman mielikuvituksen varaan.

Ihan mukava teos. Hanakasti tämän läpi lukaisi ja jätti sinänsä kaipaavan tunteen rintaan. Yksi tarina on taas lopussaan eikä enää ole uutta kirjaa, jota odottaa. Olisin ehkä toivonut Holopaiselta jotain vähän räväkämpää lopetusta (varsinkin, kun edellinen osa, Varjoja, lopetti niin jännittävään kohtaan), joka olisi erottanut kirjan muiden osien tavoin nuorisofantasian valtavirrasta, mutta kyllähän tämän tällakin tavoin pureskelee. Laimea loppu, mutta ymmärrettävä ja sopii sarjaan ihan hyvin. Toivon, että Holopainen aloittaa jonkun uuden fantasiasarjan kirjoittamisen mitä pikimmiten.

Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija

Julkaisuvuosi: 1952
Sivuja: 223

Avainsanoja: eräelämä

Kirja minulle: Isä antoi kirjan joululahjaksi jouluna -09. Luin silloin ensimmäiset 40 sivua, puolen vuoden päästä seuraavat 40, ja nyt viimein loput.

Veikko Huovisen klassikkoteoksessa Havukka-ahon ajattelija kirjan päähenkilö, itseoppinut filosofi Konsta Pylkkänen, kutsutaan opastamaan linsessejä, Helsingin "rofessooreja", Kainuun korpiseudulle Lentuaan, kun nämä selvittävät paikallisessa linnustossa pesiviä loisia. Konstan valtteja ovat viekas huumorintaju, velmuileva ja hyväntahtoinen luonne sekä kyltymätön uteliaisuus maailman asioita kohtaan, kun hän tutkiskelee ympäristöään ja esittelee omia välillä varsin lennokkaitakin ajatuksiaan.


Tämä kirja on pitänyt lukea vuosikausia. Nyt sain sen listattua mukaan Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen ja kahlattua loppuun. Työtä se vaatikin, sillä koin Huovisen tajunnanvirtamaisen kerrontatyylin hyvin raskaaksi luettavaksi ja ehdin kirjassa reippaasti yli puolivälin, ennen kuin Konstan karisma puri minuun ja aloin nauttia tarinasta. Tajunnanvirtaan nimittäin tottui ennen pitkään, vaikka suurin osa Konstan lennokkaista filosofisista pohdinnoista taisi mennä minulla suoraan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos...

Kirjan rikkaus oli ehdottomasti ihana perinteinen Kainuun murre, joka hersyi sivuilla ja sai lukijan todella siirtymään 70 vuotta menneisyyteen. Itselle sen lukeminen ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia, sillä olen kasvanut Koillismaan alueella, ja noiden kahden murteet ovat varsin samanlaiset. Yllätyinkin kuullessani erään tutun kommentoivan, että tajunnanvirran lisäksi hänen ongelmanaan kirjaa lukiessa oli tuo kauhean vaikea murre ja sanasto, jota hän ei kyennyt ymmärtämään... Olisi kiinnostavaa tietää, onko jollain muullakin tällaisia kokemuksia.

Hän [Konsta] silitteli Mikkiä ja kissa hyrisi kurahdellen.
   - Sulla on mukava olla, eikö niin, Mikki? Syö sinä myyrän kinkkua, vaan jätä se hännänalus syömätä. Ethän sinä siitä hyövy mittään. Miltä se kuule myyrä maistuu aamuvaraisella? Eikö se pitäisi paistaa sinun saaliisi, hä-hääh! Pure, pure, katohan, pure, pure! Eikö ne maistu pahalta ne suolet? Sulla se on kuule mukava olla, ei tarvihe mennä ikinä pöllimehtään. Sinä oot kuule onnellisessa asemassa.

Kirjaa lukiessa oppi myös rutkasti sen ajan (40-luku) suomalaisesta elämästä. Vieraita kohtaan osoitettiin vieraanvaraisuutta: matkamiehet otettiin taloihin yöksi ja ruokittiin mahat täyteen. Kauppaa käytiin tavallisista elintarvikkeista, kuten maidosta ja kalasta, kun kauppoja oli harvakseltaan ja niihin oli pitkä matka. Miehet kävivät metsissä kaatamassa tukkipuita ja hoitivat peltotöitä, naiset taas siivosivat, pyykäsivät ja tekivät kotona ruokaa lasten temmeltäessä ympärillä. 

Tämä teos pitää joskus lukea uudemman kerran. Nyt, kun jopa tiedän pitäväni tarinasta, sujuu alkukin varmasti paljon paremmin kuin ensimmäisellä kerralla ja saan kirjasta enemmän irti. Meillä on kotona Havu-niminen 11-vuotias karhukoira, ja häntä olen monesti Havukaksi sanonut...

Sari Vuoristo - Säätiedotus merenkulkijoille

Julkaisuvuosi: 2007
Sivumäärä: 231 (kovakantinen)

Avainsanoja: luonto, perhe, rakkaus, ystävyys, rankat aiheet (kuolema), suomalaisuus, meri ja sen läheisyys, matkustaminen

Kirja minulle: Kirjaston novellihyllyltä

Sari Vuoriston novellikokoelma Säätiedotus merenkulkijoille sisältää kymmenen novellia, jotka jollain tapaa kaikki käsittelevät merta: sen läheisyyttä ja merkitystä elämässä, miten se koetaan ja miten se ilmenee jokapäiväisessä arjessa.
     Miljöönä toimii Suomen lisäksi myös Grönlanti, Kreikka ja Espanja. Yhdessä novellissa palataan juuri kahden vuoren purjehdusmatkalta kotiin, toisessa keski-ikäinen mies potee sairaalloista vesipelkoa, ja kolmannessa käsitellään perheväkivaltaa.
     Novelleja merestä ja rakkaudesta.


Koppasin tämän teoksen mukaan ennen kaikkea Merten äärellä -haastetta silmällä pitäen. Sillä on hauska merikartta-kansikuva sekä varsinkin radiouutisista tuttu "Luvassa säätiedotus merenkulkijoille" -nimi.

Vuoristo kirjoittaa hyvin ja elävästi. Novellit ovat ehjiä kokonaisuuksia, jotka eivät yhtä lukuunottamatta jääneet häiritsevästi kesken. Joidenkin novellien kanssa koin hämmentävän yllätyksen, kun luulin tarinan jo loppuvan mutta se jatkuikin seuraavalla sivulla. Yleensä novellien kanssa tuppaa olemaan toisinpäin. Vuorinen on myös keksinyt mukavan erilaisia tilanteita, joissa meri on mukana - meri on usein hyvin fyysisesti läsnä, mutta joissain novelleissa se esiintyu ennemminkin ajatuksena ja mielentilana.

Lempinovellikseni nousi ehdottomasti Tyhjyys. Siinä nuori aikuinen nainen on Grönlannissa tuhlaamassa juuri äskettäin kuolleen isänsä firman rahoja seilaamalla kerta toisensa jälkeen viikkoja Jäämerellä jonkin turisti- ja rahtilaivan kyydissä. Hänen veljensä lekottelee Goan auringossa ja hän pohtii, miksi valitsi matkakohteekseen arktisen ilmaston. Pidin kauheasti kylmyyden tunteesta ja tummasta vedestä, ja muutenkin novellin tunnelma oli sellainen, että haluaa käpertyä nojatuoliin viltiin sisään ja pohdiskella syntejä syviä.

Keula karahtaa jäihin, pysähdymme, jää rouhii terästä, on selvää, että matkamme päättyy tähän. Olemme lähellä rantaa, mannerjäätikön reunaa, ravintolan vieressä seinällä on kartta jota hallitsee suuri valkoinen autiomaa. Tutkimaton, siinä lukee Olen katsellut sitä useasti, miettinyt kuinka helppoa ihmisen oikeastaan on kadota, jos todella haluaa.

Mielenkiintoinen novelli oli myös Ankkuripaikka, jossa käsiteltiin perheväkivaltaa. Nuori pariskunta on jollain Suomenlahden saarella viettämässä rauhallista loma-aikaa, kun naapuriin parkkeeraa purjehtija, jonka kyydissä on punakasvoinen kaljamahainen äijä, joka huutaa vaimolleen käskyjä kuin orjalle. Tekstissä parisuhdeväkivaltaa käsiteltiin myös vähän toisesta kulmasta kuin yleensä. Tämän luettua tuli vähän selkäpiitä karmiva olo.

Sumu-novellissa käsiteltiin nuoren naisen ja vanhan miehen välistä rakkautta; Paluussa Tiia ja Sepe olivat juuri palanneet kahden vuoden purjehdusmatkalta eikä yhteiselo ollutkaan enää niin maittavaa kuin ennen matkaa ja suuria kokemuksia; Ithakan ohi kertoi miehestä, joka hyppäsi risteilijäaluksen kyydistä Kreikassa, ja tämän naisystävästä, joka koetti huolehtia rakastetustaan. Kaikissa novelleissa käsiteltiin jollain tapaa rakkautta, ja vesi taikka meri liittyivät siihen aina jollain keinolla.

Vuoriston novelleissa häiritsi välillä se, ettei hahmoihin samaistuminen ollut ainakaan minulla usein kauhean helppoa. Useissa novelleissa käsiteltiin purjehdusta, mikä nyt ylipäänsä on sellainen harrastus, johon tarvitsee paljon rahaa, ja eräänlainen porvarillinen ja varakas sivumaku sävytti koko teosta. Kaivopuiston alueella liikuttiin ahkerasti. Ei sillä, etteikö minulla nyt haluttaisi päästä jonkun pienen paatin kyytiin kokeilemaan Suomenlahden vesiä!

Novellit ovat selkeitä ja helppolukuisia. Teoksen yleinen jälkimaku on hyvä, vaikken kaikista novelleista niin pitänytkään. Jos haluaa mereistä tunnelmaa, suosittelen ehdottomasti.