Elina Tiilikka - Myrsky

Julkaistu: 2011
Sivuja: 249
Avainsanat: maanis-depressiivisyys, taiteet, matkustaminen, impulsiivisuus, rankat aiheet, seksuaalisuus, laittomuudet
Kirja minulle: Kirjaston uutuus- tai palautetut-hyllyssä kiinnitti huomion.

Kirjan takakannesta:
Myrsky on nuori taideopiskelija, joka sairastaa maanisdepressiivisyyttä ja käyttäytyy arvaamattomasti. Hän ei halua tehdä pahaa, mutta on holtiton eikä ota vastuuta tekemisistään. Pohjimmiltaan hän on eksynyt tyttö, joka ei sopeudu minnekään.
   Myrsky ottaa hatkat koulusta ja tapaa tien päällä Marekin, puolalaisen prätkämiehen, jonka kyytiin hän lähtee. Myrsky ja Marek ovat kuin Pohjolan Bonnie ja Clyde. He elävät vallatussa talossa, ryöstävät kioskeja ja polttelevat aamupalaksi jointteja. Elämä veitsenterällä on rankkaa, ja seuraukset ovat rumat.


Tämä kirja roikkui koko syksyn ikkunalaudan kirjakasassa enkä vain suostunut palauttamaan sitä takaisin kirjastoon, vaikkei minulla tuntunutkaan liikenevän aikaa sen lukemiseen. Kirjan aihe, maanis-depressiviinen nuori taiteilija, oli niin kiinnostava, että tahdoin välttämättä lukea teoksen. Ja oli se sen arvoistakin.

Elina Tiilikka kuvaa hätkähdyttävän uskottavasti maanis-depressiivisyyttä ja sen vaikutusta sairaan elämään. Myrsky on hyvin impulsiivinen nuori nainen, joka mania-kausinaan tilailee postimyynnistä hirvensarvia ja mattorullia ja lahjoittaa setelirahoja katusoittajille ja satunnaisille huumeveikoille, ja joka depressio-hetkinä taas vajoaa psykoosiin, jolloin hän on täysin toimintakyvytön. Rinkka selässään hän liftaa ilman päämäärää, koska uskaltaa. Nuori nainen tiedostaa sairautensa ja huomaa sen vaikutuksen elämässään, muttei siitä huolimatta tahdo lääkitykseen, koska elämä on elämisen arvoista vain sykäyksien ja yllätystekijöiden kautta. Arvaamattomuus innostaa ja antaa voimaa, tarkoitusta.

Kirjan kansikuva edustaa kirjaa loistavasti. Myrskyn ajatukset ponnahtelevat suuntaan ja toiseen ja niihin mahtuu sekä kirkasta vapahtajavaloa että synkkää pimeyttä. Kannessa olevat tummat silmät ovat salaperäisen uhkaavat ja hieman pelottavat, mikä kuvaa hyvin maanis-depressiivisyyden ailahtelevuutta ja sitä, kuinka minkään pysyvyyteen ei voi koskaan luottaa.

Marek, kirjan pääsivuhenkilö, on jo aikuisuuteen kallistuva rakkari, joka tienaa elantonsa varastelukeikoilla. Hän poimii Myrskyn tienposkesta moottoripyöränsä kyytiin, vie kotiinsa ja antaa hullun taiteilijasielun maalata olohuoneen uusiksi ja vetää kamaa. Kova, järkähtämätön ja laskelmoiva mies, joka kuitenkin saa jotain Myrskyn tapaisesta pyörremyrskystä, neiti Arvaamattomuudesta. Jännitystä, elämyksiä, viihdykettä.

Molemmat hahmot ovat tavattoman mielenkiintoisia, ja heidän suhteensa seuraaminen on aistikkaan kiinnostavaa. Kirjan loppuratkaisu on hieman surettava ja jättää janoamaan lisää. Tiilikka kirjoittaa miellyttävästi ja sopivan helppolukuisesti, jotta sanat vilistävät silmissä ja tarinaa kääntää sivu toisensa perään eteenpäin. Eritoten Myrskyn ja hänen päänsä sisällä soivan äänen väliset keskustelut ovat mielenkiintoisia ja omalla tavallaan hyvin avartavia ja myös huvittavia:

"Pelataanko jotain?" kysyn Leealta, kun hän palasi.
Ei se halua pelata sun kanssa. Se odottaa että sä häipyisit ja antaisit sen olla rauhassa. Se vihaa sua. Ja halveksii."Mä haluan nukkua vielä", Leea vastasi. Hän alkoi kääriä valmiiksi tupakkaa.
Ääni oi ollut koko ajan oikeassa. 

s. 46 

Kiinnostava ja ajatuksia herättävä teos. Eniten minua kiinnostaisi tietää, millaisella kokemuspohjalla kirjailija on lähtenyt kirjoittamaan tätä teosta; millaista taustatyötä hän on joutunut tekemään? Hieno tarina, pidin kovasti. Tiilikalta on ilmestynyt aiemmin esikoisteos Punainen mekko, joka on omakohtainen tarina prostituutiotytöstä Suomessa. Sen aion lukaista myös.

Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa valoa valoa

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 175

Avainsanoja: ihastus, rakastuminen, tytöt, teini-ikä, seksuaalinen suuntautuminen, perhe, kuolema, menettäminen

Kirja minulle: Kirjastosta; Finlandia Junior -palkinnon houkuttelemana

Valoa valoa valoa. Mimi antaa Mariialle valoa valoa valoa, kun on synkkää, kotona ei reagoida, koulussa on kurjaa, Tsernobyl räjähtää. Nuorten tyttöjen ihastuminen ja rakkaus antaa heille voimaa ja elämäntarkoitusta - enää he eivät ole yksin, vaan vierellä on joku, jonka kanssa jakaa suudelmia, harrastaa kokeilunhaluista seksiä, näytellä ullakolla, astella järven rannalla. Yhdessäolo on kuitenkin välillä kovin raskasta, sillä Mimi on usein hyvin surullinen.


Huh, mikä kirja! Hyvin mielenkiintoinen ja kiinnostavasti kirjoitettu, etenkin  kirjoitustyylinsä osalta.

Tartuin Valoa valoa valoa -teokseen, koska sen nimi putkahti viime vuonna useaan otteeseen pinnalle Finlandia Junior -voiton sekä tyttörakkaus-teeman ansiosta. Pieni kevyt läpyskä, jonka kanssa ei kauaa nokka tuhissut.

HYVÄT LUKIJAT!
   Tässä on esimerkki tavallisesta virheestä johon aloittelevat kirjoittajat sortuvat. Juuri sellaiset kuin minä. He antavat henkilöittensä olla tekemättä mitään. He päästävät henkilönsä jouten.
   Tarinan henkilöiden olisi hyvä kohdata jännittäviä seikkailuja tai ainakin täpärioä tilanteita.
   Olen varma että kirjailijat tutisevat naurusta kirjoittaessaan henkilöille hullunkurisia kohtauksia jotka todellakin naurattavat vain heitä itseään.s. 49

Tässä esimerkki kirjan kirjoitustyylistä. Kirjan minäkertoja, Mariia Ovaskainen, on 14-vuotias tyttö, joka kertoo hänen ja Mimin tarinaa Lukijoilleen. Hän puhuu yhtenään luovan kirjoittamisen oppaista, kertoo mitä kirjoittaa ja minkä takia sekä puhuttelee jatkuvasti lukijaa. En ole aiemmin törmännyt tällaiseen kirjoitustyyliin, mutta se on hyvin mielenkiintoinen ja antoisa lukea. Myös jollain tapaa huvittava, viihdyttävä. Kirja kannattaa lukea jo pelkästään tyylin takia.

Mariian ja Mimin tarinasta puuttuu lgb-tarinoille tavanomainen kulunut draama ja ahdistus. Huotarinen käsittelee seksuaalisuutta normaalina, tavallisuudesta poikkeamattomana asiana ja kuvaa rohkeasti tyttöjen välistä rakkautta ja intohimoa. Se on virkistävää ja tervetullutta Suomen nuortenkirjoihin. Minua jäi kuitenkin vaivaamaan se, että vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat 80-luvulle, seksuaalisuudesta annettu yleiskuva on hyvin liberaali. Mariia vihjaa jossain vaiheessa kirjaa, ettei Mimi ole hänen ensimmäinen tyttöystävänsä. Ehkä Huotarisen teoksen tapauksessa pitäisikin puhua enemmän siitä, että nuoret tahtovat kokeilla paljon erilaisia juttuja eivätkä siis automaattisesti lokeroi itseään suhteidensa perusteella - tai tällaisen kuvan kirjasta ainakin saa.

VALOA VALOA valoa. Siinä kaikki mitä tuli mieleeni kun näin Mimin ensimmäisen kerran rannassa. Hän seisoi selkä minuun päin. Paskainen pukukoppi nojasi häntä vasten. Hän ei katsellut järvelle unelmoivasti vaan vittuuntuneena. Niin kuin hän ei olisi odottanut minua yhtään. Tuuli pullisti hänen takkiaan selästä. Ei mikään purje. Ei niin että hän olisi ollut lähdössä lentoon.
   Kunnes hän kääntyi ja näin hänen silmänsä.
   Palava suru.s. 11

Huotarisen käyttämä kieli on hyvin ronskia. Nuoret vittuilevat, panevat, polttavat tupakkaa. Tulin pariin kertaan miettineeksi, että tällaista kieltäkö yläkouluikäiset haluavat lukea. Kirjasta voisi saada aika monenlaisia vaikutteita riippuen ihan siitä, kuka sitä lukee (mutta niinhän se on varmaan muidenkin kirjojen kanssa). Mimistä jäänyt mielikuva on hyvin "cool", siisti - oman tiensä kulkija, ahdistunut surullinen teini, vähän salaperäinen ja salainen... Ylipäänsä kirja on aika cool, sillä rankatkin aiheet, kuten kuolema, tuodaan elämään mukaan, koska niitähän sattuu aina ja jokaiselle jossain vaiheessa. Ne jättävät kyllä jälkensä, jotka joku kestää ja joku toinen ei.

Lukekaa tämä kirja. Nuorille suunnattu, mutta ei se ole ennenkään estänyt aikuislukijoita tarttumasta johonkin teokseen. Kerrontatyyli on välillä poukkoileva, mikä sopii kirjalle paljon paremmin kuin suoraviivainen selostus. Tätä kirjaa pitää voi, muttei ole pakko, ajatella. Toivottavasti Huotarinen kirjoittaa lisää nuorisokirjoja.

Sami Hilvo - Viinakortti

Julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 208

Avainsanoja: sotaisa Suomi, seksuaalinen suuntaumus, salattu rakkaus

Kirja minulle: Kirjastosta: Pekka Haaviston presidenttikamppanjaan liittyneestä blogitekstistä bongattu kirja

Kun isoäiti kuolee, siirtyy Mikael asuttamaan vanhaa mummolaansa. Jo aikaisemmin menehtyneen isoisän kaapeista löytyy menneisyydestä asioita, joista kukaan ei ole puhunut: viinakortin välistä lämminhenkinen kuva Urhosta ja Toivosta, nippu sota-aikaisia kirjeitä. Mikael tuntee uutta yhteenkuuluvuutta isoisänsä kanssa, kun paljastuu, että myös tämä on ollut homo.
      Pojanpoika kaataa konjakkilasin toisensa jälkeen, kun menneisyydessä isoisä on hakenut lohtua ja turvaa Toivon sylistä. Sami Hilvon Viinakortti on tarina sota-ajan salatusta rakkaudesta, kielletyistä tunteista, kulissien ylläpidosta samoin kuin nykyajassa elävän nuoren miehen matkasta itsensä hyväksymiseen.


Pistin kirjan lukulistalle, koska teoksen sanottiin kertovan toisenlaisen tarinan Suomea puollustaneesta sotilaasta. Homokirjallisuus kiinnostaa, vaikka harvoin ne tarjoavat mitään uutta - kuten ei tämäkään.

Kirja oli nopealukuinen ja olisi ehkä ansainnut vähän paremman huomion kuin mitä sille annoin. Pläräsin sivuja eteenpäin, sillä kirja poukkoili yhden kahden sivun pätkissä Urhon tarinasta Mikaelin sanottaviin. Olisin mieluummin keskittynyt yhteen tarinaan vähän pidemmäksi aikaa, nyt kokonaisuudesta jäi vähän paloiteltu kuva. Toisaalta taas kertomistahdille oli syy, sillä kohtaukset, joilla näitä kahta tarinaa kerrottiin, olivat todella pieniä eivätkä siis varsinaisesti jääneet kesken toisaalle siirryttäessä.

Wikipedian mukaan "teos pohjautuu paljolti Kansallisarkistossa säilytettäviin sotapäiväkirjoihin ja kahden rintamasotilaan väliseen kirjeenvaihtoon - -." Surullista. Minua on aina koskettanut salattu, kielletty rakkaus, jolle kukaan ei anna hyväksyntää, joten siinä mielessä Urhon ja Toivon rakkaustarina on varsin lähellä omia mielenliikkeitäni. Eihän sota-aikaan sijoittuvassa homorakkaudessa voi mitenkään olla mitään muuta onnellista kuin lyhyet salatut hetket rakkaan kanssa, joista ei kuitenkaan voi kellekään inahtaa. Kulissit ovat sydäntäriipaisevaa luettavaa, kun kaiken pitäisi olla aivan toisin.

Hilvo saa hatunkohotukseni käyttämästään kielestä. Sitä oli miellyttävä ja sujuva lukea, sopi tarinan tyyliin. Kahden miehen välistä rakkautta kuvataan kursailematta varsin suoraan ja aika rajuja sanoja käyttäen. Seksin kuvailu kaunokirjallisuudessa on aina mielenkiintoista, sillä toisinaan se ohitetaan kokonaan vain pienellä vihjauksella, kun taas toisinaan, kuten tässä, yllytään kuvailemaan itse aktia: siiihen johtavia, sen aikaisia ja sen jälkeisiä tapahtumia ja tuntemuksia. Hilvon sanat maalaavat kuvan kahdesta mielestä, jotka haluavat toisiaan fyysisesti mutta osoittavat myös hellyyttä toisilleen välittävin kosketuksin ja katsein. Minusta varsin inhimillinen ja todentuntuinen kuvaus.

Ihan mukava kirja, mutta jostain syystä odotin jotain enempää. Olihan tässä kuvaus siitä, että myös niin heteronormatiivisen Suomen armeijan joukossa on ollut ja on yhä homoja, mutta minulle Mikaelin osuus tarinassa jäi lähinnä tarinankertojaksi ja ryyppääjäksi satunnaisin homokohtauksin. Aika laimeaa. Olisi ehkä pitänyt lukea vähän rauhallisemmin.

Heli Kruger - Olen koskettanut taivasta

Julkaisuvuosi: 2005
Sivumäärä: 226 (kovakantinen)

Avainsanoja: urheilu, seksuaalinen suuntautuminen, media, yksityisyys, ennakkoluulot, hyväksyntä

Kirja minulle: Kirjastosta

Venla on huippu-urheilija, Suomen kärkeä naisten pituushypyssä. Hän nauttii kilpailemisesta täysin rinnoin ja haluaa venyttää jokaista hyppyä vielä vähän pidemmälle. Elämässä ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin säännöllinen treenaaminen, tarkka ruokavalio ja sponsoritapaamiset, ja Venla tuntee itsensä yksinäiseksi.
     Inka löytyy Setan sivujen kautta deittipalstalta. Rakkaus on kiihkeää ja voimakasta, mutta ympäristön paineet raastavat olkapäitä ja Pohjanmaan konservatiivisissa ja ennakkoluuloisissa piireissä täytyy olla erittäin huolellinen sen suhteen, mitä saa elämästään muille näyttää.


Luin tammikuussa Krugerin Pidä minusta kiinni ja tykästyin kieleen. Olin myös kuullut positiivista palautetta Olen koskettanut taivasta -teoksesta, joten tahdoin katsastaa, mistä tässä naisrakkauden valottamassa kirjassa on kyse.

Vaikka Krugerin tuoreemmassa kirjassa tykästyin naisen käyttämään kieleen, Olen koskettanut taivasta -teoksessa se taas tuntui lähinnä liian tekotaiteelliselta (kauniita sanoja ilman merkitystä). Kruger kuvasi hyvin tarkkaan ikävän ja rakkauden tunteita kertoessaan Venlan ja Inkan suhteesta, mutta vaikka normaalisti luen mielelläni naisten välisestä rakkaudesta, tässä kirjassa itse urheilutapahtumat kiinnostivat enemmän - varsinkin niiden todentuntuisuus, jonka Krugerin urheilija-ammatti tarjoaa.

Tuli kyllä surku, kun luin Venlan ahdistuneita ajatuksia siitä, kuinka hän ei uskalla kertoa kellekään elämäänsä kohdanneesta onnesta torjunnan pelossa. Miksi on edelleen, varsinkin Pohjanmaalla, piirejä, joissa suhtaudutaan tietynlaiseen erilaisuuteen niin voimakkaan torjuvasti? Mitä pahaa on rakkaudessa kahden ihmisen välillä, kun kukaan ei siitä kärsi ja ihmiset ovat toistensa kanssa onnellisia? Haluan optimistisesti uskoa siihen, että suhtautuminen paranee vuosi vuodelta, vaikka sitten hitaasti.

Kruger nostaa hienosti esiin urheilupiirit sekä median, yksityisyydensuojan ja perheen vaikutuksen niihin. Varsinkin huippu-urheilijat ovat pelkkää lehtimateriaalia eikä heidän yksityisyydestään, "reviiristään" kuten Kruger kirjoittaa, välitetä yhtään. Naisurheilijoihin kohdistuu enemmän paineita, koska urheilu-ura kehitetään nuorella iällä eikä lasten hankkimiselle olisi aikaa. Pitäisi vain treenata treenata treenata eikä antaa rakkauden huonontaa suorituksia. Urheilupiirit itsessään kohdistavat myös paineita urheilijoihin. Ne ovat suvaitsemattomia eivätkä missään nimessä halua myöntää, että heidän joukossaan on seksuaalivähemmistöön kuuluvia. Mediapuheiden perusteella tämä on edelleen varsin totta myös Suomessa.

En kauheammin välittänyt tästä teoksesta, mutta Krugerin sanoma on sanomisen arvoinen: hyväksykää itsenne ja toisenne ja antakaa ihmisten olla, keitä he haluavat olla.

Sofi Oksanen - Baby Jane

Julkaisuvuosi: 2005

Sivumäärä: 231

Avainsanoja: seksuaalinen suuntautuminen, masennus, paniikkihäiriö, toisen ihmisen satuttaminen, haaveet ja niiden toteutumattomuus, Helsinki, rakkaus ja rakastaminen, kulissit

Kirja minulle: Vuosi sitten Helsingin kirjamessujen jostain antikvariaatista.

Juoni: Baby Jane on tarina kahden naisen, minäkertojan ja Pikin, rakkaudesta ja sen vaikeuksista. Kummallakin naisella on vakava masennus ja Pikille sen lisäksi paniikkihäiriö, jonka takia hän ei poistu asunnostaan päiväsaikaan juuri ollenkaan. Rällätään Helsingin homobaareissa päät täynnä viinaa, ja kun rahat on loppu, kehitetään Susanna Päiväperho, jolla on Pikin jumalaisen hekumainen ääni sekä minäkertojan valmistamat alusvaatepaketit ja tuhmat kuvat.


Taitaa olla kolmas kerta, kun kirjan lukaisin. Tämä on sellainen teos, että ei tarvitse istua kuin pariksi tunniksi paikoilleen, ja tarina on hetkessä ohi. Oksasen kerrontatyyli on nopeaa, ei junnaa paikallaan (ainakaan Baby Janessa) ja etenee sujuvasti kohtauksesta toiseen, hetkestä seuraavaan. Vauhti on välillä niin hengästyttävää, että sivuja vain kääntää eteenpäin saadakseen vielä hieman lisää.

Minäkertojan nimeä ei missään vaiheessa tuoda julki. Hän kärsii vakavasta masennuksesta, mutta jaksaa silti toisinaan tavata ystäviään ja lähteä baariin. Pikiin hän on niin rakastunut ettei mitään rajaa. Nainen on kiertänyt hänet pikkusormensa ympärille, mistä seuraa monia riitoja, kinoja, väittelyitä, kyyneleitä ja sovintoseksiä sekä suudelmia. Heidän suhteensa alun kuherruskuukaudet ovat täynnä lupauksia ja haaveita, yhteisiä suunnitelmia ja hössötystä suhteesta - aika stereotyyppisen naismaisesti. Muuten kirja ei kyllä syyllisty sen kummempiin kliseemöttöihin, vaan kuvaa lähinnä tavallisia viikkoja, joita Kalliossa eletään vuodesta toiseen.

Teoksen rakkaustarina Pikin ja minäkertojan välillä aiheutti minussa niin paljon ihmetystä, että aloitin jo kirjallisuusesseen kirjoittamisen aiheesta. Voin vaikka pistää sen tänne luettavaksi, jahka se pääsee näyteltävään kuntoon.

   Kylpeminen teki hyvää naisenikävälleni.  
   Lämmin kylpy tuntui naisen syliltä ilman himoa. Ja vesi hyväili ihoani kuin nainen.
   Kylpyvesi tuntui ihollani kuin Pikin suudelmat, kun ne olivat suuria ja avoimia. Tuntui siltä kuin kelluisin niissä. Tuntui siltä kuin käteni lepäisi Pikin jalkojen välissä liukkaasti, upottavasti.

Suosittelen Oksasta luettavaksi ihan kaikille. Jokainen varmaan tietää Finlandia-voittajan, Puhdistuksen, mutta myös Stalinin lehmät on hyvä teos.