Heli Kruger - Olen koskettanut taivasta

Julkaisuvuosi: 2005
Sivumäärä: 226 (kovakantinen)

Avainsanoja: urheilu, seksuaalinen suuntautuminen, media, yksityisyys, ennakkoluulot, hyväksyntä

Kirja minulle: Kirjastosta

Venla on huippu-urheilija, Suomen kärkeä naisten pituushypyssä. Hän nauttii kilpailemisesta täysin rinnoin ja haluaa venyttää jokaista hyppyä vielä vähän pidemmälle. Elämässä ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin säännöllinen treenaaminen, tarkka ruokavalio ja sponsoritapaamiset, ja Venla tuntee itsensä yksinäiseksi.
     Inka löytyy Setan sivujen kautta deittipalstalta. Rakkaus on kiihkeää ja voimakasta, mutta ympäristön paineet raastavat olkapäitä ja Pohjanmaan konservatiivisissa ja ennakkoluuloisissa piireissä täytyy olla erittäin huolellinen sen suhteen, mitä saa elämästään muille näyttää.


Luin tammikuussa Krugerin Pidä minusta kiinni ja tykästyin kieleen. Olin myös kuullut positiivista palautetta Olen koskettanut taivasta -teoksesta, joten tahdoin katsastaa, mistä tässä naisrakkauden valottamassa kirjassa on kyse.

Vaikka Krugerin tuoreemmassa kirjassa tykästyin naisen käyttämään kieleen, Olen koskettanut taivasta -teoksessa se taas tuntui lähinnä liian tekotaiteelliselta (kauniita sanoja ilman merkitystä). Kruger kuvasi hyvin tarkkaan ikävän ja rakkauden tunteita kertoessaan Venlan ja Inkan suhteesta, mutta vaikka normaalisti luen mielelläni naisten välisestä rakkaudesta, tässä kirjassa itse urheilutapahtumat kiinnostivat enemmän - varsinkin niiden todentuntuisuus, jonka Krugerin urheilija-ammatti tarjoaa.

Tuli kyllä surku, kun luin Venlan ahdistuneita ajatuksia siitä, kuinka hän ei uskalla kertoa kellekään elämäänsä kohdanneesta onnesta torjunnan pelossa. Miksi on edelleen, varsinkin Pohjanmaalla, piirejä, joissa suhtaudutaan tietynlaiseen erilaisuuteen niin voimakkaan torjuvasti? Mitä pahaa on rakkaudessa kahden ihmisen välillä, kun kukaan ei siitä kärsi ja ihmiset ovat toistensa kanssa onnellisia? Haluan optimistisesti uskoa siihen, että suhtautuminen paranee vuosi vuodelta, vaikka sitten hitaasti.

Kruger nostaa hienosti esiin urheilupiirit sekä median, yksityisyydensuojan ja perheen vaikutuksen niihin. Varsinkin huippu-urheilijat ovat pelkkää lehtimateriaalia eikä heidän yksityisyydestään, "reviiristään" kuten Kruger kirjoittaa, välitetä yhtään. Naisurheilijoihin kohdistuu enemmän paineita, koska urheilu-ura kehitetään nuorella iällä eikä lasten hankkimiselle olisi aikaa. Pitäisi vain treenata treenata treenata eikä antaa rakkauden huonontaa suorituksia. Urheilupiirit itsessään kohdistavat myös paineita urheilijoihin. Ne ovat suvaitsemattomia eivätkä missään nimessä halua myöntää, että heidän joukossaan on seksuaalivähemmistöön kuuluvia. Mediapuheiden perusteella tämä on edelleen varsin totta myös Suomessa.

En kauheammin välittänyt tästä teoksesta, mutta Krugerin sanoma on sanomisen arvoinen: hyväksykää itsenne ja toisenne ja antakaa ihmisten olla, keitä he haluavat olla.

Miika Nousiainen - Maaninkavaara

Julkaisuvuosi: 2009
Luettu: helmikuu 2011
Sivumäärä: 351 (pokkari)
Avainsanoja: perhe-teema, rankat aiheet, urheilu, huumori
Kirja minulle: Tyttöystävältä lainassa.

Juoni: Martti on pakkomielteinen juoksuharrastaja, joka palvoo Suomen  menneitä juoksutähtiä. Omakin poika juoksee, oikein kunnolla kilpaa, ja hänestä on tuleva maan seuraava kilparatojen sankari. Kun Jarkko sitten katoaa, isän koko elämältä tuntuu menevän pohja. Kahdeksasluokkalainen Heidi säälii isäänsä ja lupautuu tämän valmennettavaksi, jolloin tavallinen arki on enää kaukainen muisto isän rääkätessä tyttärestään onnessaan kilpajuoksijaa. Kouluun mennään juosten painoliivit yllä eikä Heidi ehdi leffaan kavereidensa kanssa, kun samaan aikaan on juoksutreenit.


Lopetin tämän kirjan eilen illalla ja minut valtasi sen jälkeen moneksi tunniksi "after-flowksi" kutsumani tunne. Silloin tunnun juuttuneen juuri loppuun lukemani kirjan ja todellisuuden välimaastoon, välitilaan, jolloin kaikki tuntuu kaukaiselta ja on vaikea keskittyä mihinkään. Tunne on ehdottomasti loistavan kirjan merkki.

En ole yleensä niitä ihmisiä, jotka nauravat ääneen kirjoja lukiessa. Mutta Maaninkavaara saa huumoripisteet loistavalla ironiallaan ja satiirimaisella kirjoitustyylillään - Nousiaisessa on ehdottomasti ainesta. Juuri tällaista kirjallisuutta tarvitaan lisää - tai ainakin minä tarvitsen.

Jokainen vähänkin lupaava juoksija on sille kuin Kristuksen tuleminen. Nyt se puhuu jostain Keskisalosta. Sitten se pettyy. Aina kun suomalainen jää hännille, on se isän mielestä taktiikkaa. Terveellä järjellä tajuaa, ettei sen juoksijan vauhti riitä.

Me sitten äidin kanssa myötäillään, vaikka pitäisi kertoa totuus. Äiti ei halua ja minä en osaa. Ei kasiluokkalaisen pidä opettaa isälleen realismia.

Kirja käsittelee voimakkaasti ja pikkutarkasti juoksemista. Käydään läpi Suomen juoksijoiden historiaa: jäipähän ainakin mieleen, että Kaarlo Maaninka oli Posion Pyrinnön poikia ja toi viimeisen juoksumitalin Suomeen Münchenin olympialaisissa 70-luvulla. Kerronta ei ole kuitenkaan missään vaiheessa tylsää tai liian toistavaa, vaan asiat tulevat esiin juonen mukana kovin luonnollisena osana tarinaa. En itse ole mikään urheilufani eikä varsinkaan juoksu kiinnosta, mutta tämä kirja ei missään nimessä ole vain kestävyysjuoksuihmisille.

Martti-isän mielestä ainoa oikea mittayksikkö on ratakierros, mikä todellakin tulee kirjan aikana selväksi: miehen mielestä kaikki ajanvietto juoksun ulkopuolella on turhuutta. Martti on perinteinen suomalainen mies, jonka mielestä nykyaikana on pehmitytty liikaa ja puhutaan kaikesta avoimesti. Mies ei avaa suutaan turhan usein ja vaimokin sanoo tyttärelleen, että kohtalainen avioliitto on kaikki, mitä elämältä voi odottaa. Nousiainen on kirjoittanut loistavan humoristisen hahmon, joka haluaa läheisilleen pelkkää hyvää mutta ei aina osaa osoittaa sitä oikealla tavalla. Rääkki rääkin perään, koska "Heidi haluaa tätä, Heidi nauttii tästä, tämä tekee Heidin onnelliseksi!"

Heidi on sympaattinen hahmo, johon samaistuin kirjan alussa todella hyvin. Hän on normaali yläkouluikäinen tyttö, joka haaveilee ylempiluokkalaisesta pojasta, kuvataidelukiosta ja hauskanpidosta ystävien kanssa. Erityisen oleista hahmossa on kuitenkin hänen suhtautumisensa isäänsä: Heidi välittää tästä kovasti ja on huolissaan, kun isä ei näytä toipuvan veljen katoamisen jälkeen. Minä olen Martin puolesta todella otettu, kun Heidi ehdottaa isälleen juoksuharrastuksen aloittamista. Pian tämän jälkeen tytön huoneen seiniä koristavat vanhat partasuiset juoksijamiehet sekä itse kirjoitettu taulu:

Teidän harrastus, meidän elämäntapa.

On järkyttävää lukea, kuinka isä ja isän pakkomielle juoksuun alkavat hallita Heidin elämää. Ensin aloitetaan rennosti: kevyitä lämmitteleviä juoksulenkkejä tutussa maastossa, ruokavaliota aletaan tarkkailla. Sitten lisätään mukaan punttitreeni, sen jälkeen aamujuoksu kouluun. Kännykkä pidetään harjoitusten aikana kiinni eikä Heidillä ole asiaa leffaan edes huilauspäivinä, koska Martin mukaan lepo tarkoittaa lepoa eikä viihdettä. En todellakaan ymmärrä, miten koko perhe jaksaa sellaista touhua, ja kirja lopussa Sirkka-äiti itkeekin ja pyytää tyttäreltään anteeksi, ettei ole tehnyt asialle mitään.

Pitää vielä mainita kirjan erinomaisesta kuvauksesta kahden sukupolven välillä. Kirja keskittyy Martin ja Heidin isä-tytär -suhteeseen, jossa Heidi käyttää nuorten ilmaisuja ja Martti saarnaa menneistä ajoista ja ihmettelee, kun tytär keskittyy niin "epäolennaisiin" asioihin kuin hyvät koulunumerot. Rakastuin erityisesti kohtiin, kun Heidi tokaisi jotain englanniksi eikä isä ymmärtänyt sanaakaan.

Aivan loistava kirja. Maaninkavaara on Miika Nousiaisen toinen romaani ja aion ehdottomasti lukea myös hänen ensimmäisen teoksensa Vadelmavenepakolainen. Maaninkavaarasta on suunnitteilla elokuvaa tai tv-sarjaa ja toivon, että sellainen joskus saa päivänvaloa.

Isä täräyttää ensin päähänpistonsa ilmoille. Silloin idea kuulostaa päättömältä. Sitten isä jauhaa filosofioitaan. Yleensä ne liittyvät antiikin Kreikkaan tai Lasse Viréniin. Tai johonkin siltä väliltä, onhan siinä väli. Ja kohta ehdotus kuulostaa arkipäiväiseltä.