Johanna Sinisalo - Enkelten verta

2011
274 s.
avainsanoja: maaginen realismi, mehiläiset, ekologisuus, eläinaktivismi, radikaalisuus, isä-poika-suhde, maapallon tila, kasvissyönti, tehotuotanto, menetys, rankat aiheet, blogit, rinnakkainen todellisuus


Poikamies-Orvon elämä koostuu mehiläisten hoidosta ja ainoasta lapsesta Eerosta. Entä jos hän menettää molemmat?

Eero kirjoittaa aktiivisesti radikaalilinjaista eläinaktivismi-blogia, jossa kritisoidaan tehotuotantoa, liiallista lihansyöntiä ja maapallon ruokavarojen väärinkuluttamista. Pelkkä puhe ei riitä, vaan mukaan täytyy saada myös toimintaa, sillä eiväthän ihmiset muuten lopeta lihan syömistä ja sen tuottamista, jollei siitä tehdä liian vaikeaa.


Sinisaloa tarttui mukaan kirjastosta. Kirjan aihe, "mehiläisten kuollessa tulee maailmanloppu, koska ruokavarat loppuvat", ei vaikuttanut kauhean kiinnostavalta, mutta kirja sattui olemaan ainoa paikalla oleva teos kyseiseltä kirjailijalta, joten totta kai se lähti mukaan.

Minulle nimi Johanna Sinisalo merkitsee suomalaista laatukirjallisuutta, maagista realismia, tarkasti tehtyä pohjatyötä ja siten todenmukaisesti esiintyviä faktoja sekä koukuttavaa paloittaista kerrontatyyliä. Tulipahan vahvistettua taas näitäkin käsityksiä.

Enkelten verta ei koukuttanut aivan ensimmäisiltä sivuilta asti, mutta kun lukemisen makuun pääsi, sivut viuhahtivat ohi hetkessä. Kerronta pohjautuu Orvon näkökulmaan sekä Eeron kirjoittamaan blogiin, jota isä lukee. Blogikirjoitusten yhteydessä on myös valikoituja kommentteja. Orvon ja Eeron pätkät toimivat eri aikoina, joten lukija saa paloittain tietoa sieltä täältä, kunnes koko kuvio selviää niin hänelle kuin Orvollekin.

Teoksen lopussa on maininta taustatutkimukseen käytetyistä mehiläis-aiheisista kirjoista, ja osa blogikommenteista perustuu oikeisiin keskustelupalstojen viesteihin (tästäkin maininta kirjan lopussa). Kaikki Sinisalon mehiläisistä kirjoittamat asiat ovat oikeita faktoja. Yliopisto-opiskelijana lähdeviitteet ovat itse pyhyys, joten siksi Sinisalon teoksista on niin ihana nauttia: voi luottaa siihen, että vaikka teos on kaunokirjallinen tuotos, siinä esitetyt faktat ovat faktoja myös ihan tosielämässäkin, kunhan hieman omaa järkeä käyttää. Olin repiä hiuksia päästäni Da Vinci -koodia lukiessani, kun ei ollut mitään hajua siitä, oliko tarinan faktoilla minkäänlaista totuuspohjaa...

Tapahtumat vierivät Orvon näkökulmasta. Orvo on suht tavallinen hissukka ja hieman tossumainen keski-ikäinen mies, joka rakastaa mehiläisiään ja poikaansa. Tarinan aikana käydään läpi neljän eri sukupolven välisiä suhteita, kun Orvo muistelee mehiläishoitaja-isoisäänsä Pupaa ja kuvioissa on myös oma, Amerikoissa rikastunut isä Ari. On mielenkiintoista, kuinka monenlaisia suhteita samaan sukulinjaan mahtuu.

Maaginen realismi on vahvasti osana teosta. Ja magiikkaan liittyvät vahvasti mehiläiset, joista Sinisalo on kerännyt huolella esiin kaikkea muinaista tietoa sekä vanhoja uskomuksia. Aluksi magiikka-piirre tuntuu hankalalta ja ei-tartuttavalta, mutta tarinan edetessä se rakentuu mukana ihan kiitettävästi, vaikka jättääkin jälkeensä joitain epäilyksiä ja kysymysmerkkejä. Mutta sehän on tapana maagisessa realismissa: harvoin mitään selitetään auki. Eritoten teoksen loppuratkaisu on kutkuttava sekä sydäntä riistävä.

Eläinaktivismista ja ekoradikalismista pitää vielä mainita sananen. Eeron blogitekstit ovat luokkaa "turkis on murha" ja niissä esiintyy hyvin paljon jyrkkiä ja kärjistettyjä mielipiteitä. Kuitenkin aiheellisia sellaisia, vaikka sävy onkin turhan provosoiva. Blogikirjoitusten lukemisen jälkeen toivon, ettei kukaan voi olla miettimättä sitä, millainen taakka valtava lihansyönti maailmalle on. Kerronnassa tulee paljon esiin sitä, kuinka lihansyöjät puolustelevat syömätottumuksiaan ja syyttävät "ituhippejä" hyttystenkin inhimillistämisestä ja siitä, että eikö heidän sitten pitäisi elää luonnon keskellä pajumajassa, jotta ekologisuus toteutuisi.

Loistava teos. Etenkin loistava loppuratkaisu, sitä sen kummemmin spoilaamatta. Suosittelen.

Trudi Canavan - Black Magician -trilogia

Avainsanoja: magia, kuvitteellinen todellisuus, kevyt fantasia, ihmissuhteet, hyvä ja paha, matkustaminen, seksuaalivähemmistö, romantiikka, yhteiskunnan normit, opiskelu, vastoinkäymiset, väärinymmärrykset

Pari vuotta sitten luin Black Magician -trilogian ensimmäisen osan, The Magician's Guild. Silloin lukeminen oli melko tahmaista, mutta tarina kuitenkin sen verran kiinnostava, että kirja tuli luettua loppuun ihan halukkaasti. Tilasin trilogian kaksi seuraavaa osaa heti Adlibriksesta, mutta jostain syystä niihin ei sitten kuitenkaan tullut tartuttua saman tien. Viime joulukuussa kuitenkin ahmaisin kaksi seuraavaa osaa niin suurella intohimolla, että sitä harvoin tulee vastaan.

The Black Magician -trilogia kertoo slummeissa varttuneesta Soneasta, jonka maagiset voimat yllättäen heräävät eikä tyttö pysty kontrolloimaan niitä. Trilogia sijoittuu kuvitteelliseen Kyralia-maahan ja sen pääkaupunkiin Imardiniin, jossa koko Liittoutuneiden maiden yhteinen maagikkojen kilta pitää päämajaansa. Jokaisen maagisia lahjoja omaavan täytyy mennä kiltaan koulutettavaksi, mutta koska maagikot kohtelevat slummin asukkaita huonosti, Sonea ei tahdo liittyä kiltaan. Hän yrittää paeta häntä etsiviä maagikkoja, mutta kun magia alkaa purkautua hänestä hallitsemattomasti, hänen täytyy päätyä killan hoteisiin.

Ensimmäinen kirja kertoo Sonean tiestä killan jäseneksi. Korkeiden sukulinjojen ulkopuoliset jäsenet eivät ole koskaan päässeet kiltaan, joten Sonean tapaus aiheuttaa suurta kuohuntaa maagikkojen keskuudessa. Tarinan pääjuoni on varsin ennalta-arvattava, mutta siihen mahtuu paljon yllättäviä käänteitä ja lisämausteita, jotka tekevät kerronnasta mielenkiintoisen.

Toisessa kirjassa Sonean tarina jatkuu killan oppilaana, noviisina. Opiskelu ei ole helppoa, kun luokkatoverit kiusaavat ja välttelevät häntä. Kerrontaan tulee myös oleellisesti mukaan Lord Dannyl, joka ylennetään killan suurlähettilääksi Elyneen, Kyralian naapurivaltioon. Dannylin tehtävänä on hyvien suhteiden ylläpitämisen lisäksi tutkia killan High Lordin, Akkarinin, menneisyyttä, joka osoittautuukin rikkaammaksi kuin on yleisesti tiedossa.

Kolmannessa kirjassa tarina tiivistyy, kun Sonea oppii koko ajan uutta, tietoa joka ei aina ole aivan sallittujen luettelossa. Mitä on tarkasti salattu higher magic?

Trudi Canavanin kirjoitustyyli on koukuttavaa ja jouhevasti etenevää. Kerronta on tarkkaa, mutta ei kuitenkaan junnaa paikallaan, ja palasia palapeliin tiippuu joka suunnasta niin, että tarina muodostuu koko ajan koukuttavammaksi ja koukuttavammaksi. The Novice ja The High Lord olivat molemmat niitä kirjoja, joita ei millään halunnut päästää käsistään, mutta lukeminen oli pakko välillä keskeyttää, koska ajatus sarjan loppumisesta oli liikaa. Loistava trilogia.

Sarjasta löytyy niin kevyttä fantasiaa, ihmissuhdedraamaa kuin vähän perinteisempää romantiikkaakin. Suuri lisäplussa sille, että tarinassa nähdään myös niitä hieman marginaalisempiakin suhdekuvioita. Hahmoja ja näkökulmia on useita, ja tarinaa kerrotaan useasta paikkaa. Rakenne on lineaarinen, vaikka toisinaan lukija tietääkin enemmäin kuin kirjan henkilöt. Mystiikkaa on kuitenkin paljon ilmassa eikä trilogia suinkaan paljasta kaikkea. Sille nimittäin on tarjolla jatkotrilogia, jonka ensimmäisen osan olen lukenut. Siitä sarjasta lisää myöhemmin.

Suosittelen sarjaa kevyen fantasia ystävälle, joka pitää jännittävistä juonenkäänteistä sekä tavanomaisesta draamakerronnasta. Mitään Canavanin kirjoja ei ole suomennettu, mutta kirjat saa helposti tilattua useammankin suomalaisen nettikirjakaupan sivuilta. Ei mene rahat hukkaan.

Muuten: Kirjat on nimetty hyvin, mutta näiden kyseisten versioiden kansikuvat sen sijaan ovat täysin kryptiset eivätkä sovi tarinaan mielestäni ollenkaan. Valkeat pelkistetyt kannet ovat paljon hienommat, mutta totta kai myös maksavat enemmän.

Elina Tiilikka - Myrsky

Julkaistu: 2011
Sivuja: 249
Avainsanat: maanis-depressiivisyys, taiteet, matkustaminen, impulsiivisuus, rankat aiheet, seksuaalisuus, laittomuudet
Kirja minulle: Kirjaston uutuus- tai palautetut-hyllyssä kiinnitti huomion.

Kirjan takakannesta:
Myrsky on nuori taideopiskelija, joka sairastaa maanisdepressiivisyyttä ja käyttäytyy arvaamattomasti. Hän ei halua tehdä pahaa, mutta on holtiton eikä ota vastuuta tekemisistään. Pohjimmiltaan hän on eksynyt tyttö, joka ei sopeudu minnekään.
   Myrsky ottaa hatkat koulusta ja tapaa tien päällä Marekin, puolalaisen prätkämiehen, jonka kyytiin hän lähtee. Myrsky ja Marek ovat kuin Pohjolan Bonnie ja Clyde. He elävät vallatussa talossa, ryöstävät kioskeja ja polttelevat aamupalaksi jointteja. Elämä veitsenterällä on rankkaa, ja seuraukset ovat rumat.


Tämä kirja roikkui koko syksyn ikkunalaudan kirjakasassa enkä vain suostunut palauttamaan sitä takaisin kirjastoon, vaikkei minulla tuntunutkaan liikenevän aikaa sen lukemiseen. Kirjan aihe, maanis-depressiviinen nuori taiteilija, oli niin kiinnostava, että tahdoin välttämättä lukea teoksen. Ja oli se sen arvoistakin.

Elina Tiilikka kuvaa hätkähdyttävän uskottavasti maanis-depressiivisyyttä ja sen vaikutusta sairaan elämään. Myrsky on hyvin impulsiivinen nuori nainen, joka mania-kausinaan tilailee postimyynnistä hirvensarvia ja mattorullia ja lahjoittaa setelirahoja katusoittajille ja satunnaisille huumeveikoille, ja joka depressio-hetkinä taas vajoaa psykoosiin, jolloin hän on täysin toimintakyvytön. Rinkka selässään hän liftaa ilman päämäärää, koska uskaltaa. Nuori nainen tiedostaa sairautensa ja huomaa sen vaikutuksen elämässään, muttei siitä huolimatta tahdo lääkitykseen, koska elämä on elämisen arvoista vain sykäyksien ja yllätystekijöiden kautta. Arvaamattomuus innostaa ja antaa voimaa, tarkoitusta.

Kirjan kansikuva edustaa kirjaa loistavasti. Myrskyn ajatukset ponnahtelevat suuntaan ja toiseen ja niihin mahtuu sekä kirkasta vapahtajavaloa että synkkää pimeyttä. Kannessa olevat tummat silmät ovat salaperäisen uhkaavat ja hieman pelottavat, mikä kuvaa hyvin maanis-depressiivisyyden ailahtelevuutta ja sitä, kuinka minkään pysyvyyteen ei voi koskaan luottaa.

Marek, kirjan pääsivuhenkilö, on jo aikuisuuteen kallistuva rakkari, joka tienaa elantonsa varastelukeikoilla. Hän poimii Myrskyn tienposkesta moottoripyöränsä kyytiin, vie kotiinsa ja antaa hullun taiteilijasielun maalata olohuoneen uusiksi ja vetää kamaa. Kova, järkähtämätön ja laskelmoiva mies, joka kuitenkin saa jotain Myrskyn tapaisesta pyörremyrskystä, neiti Arvaamattomuudesta. Jännitystä, elämyksiä, viihdykettä.

Molemmat hahmot ovat tavattoman mielenkiintoisia, ja heidän suhteensa seuraaminen on aistikkaan kiinnostavaa. Kirjan loppuratkaisu on hieman surettava ja jättää janoamaan lisää. Tiilikka kirjoittaa miellyttävästi ja sopivan helppolukuisesti, jotta sanat vilistävät silmissä ja tarinaa kääntää sivu toisensa perään eteenpäin. Eritoten Myrskyn ja hänen päänsä sisällä soivan äänen väliset keskustelut ovat mielenkiintoisia ja omalla tavallaan hyvin avartavia ja myös huvittavia:

"Pelataanko jotain?" kysyn Leealta, kun hän palasi.
Ei se halua pelata sun kanssa. Se odottaa että sä häipyisit ja antaisit sen olla rauhassa. Se vihaa sua. Ja halveksii."Mä haluan nukkua vielä", Leea vastasi. Hän alkoi kääriä valmiiksi tupakkaa.
Ääni oi ollut koko ajan oikeassa. 

s. 46 

Kiinnostava ja ajatuksia herättävä teos. Eniten minua kiinnostaisi tietää, millaisella kokemuspohjalla kirjailija on lähtenyt kirjoittamaan tätä teosta; millaista taustatyötä hän on joutunut tekemään? Hieno tarina, pidin kovasti. Tiilikalta on ilmestynyt aiemmin esikoisteos Punainen mekko, joka on omakohtainen tarina prostituutiotytöstä Suomessa. Sen aion lukaista myös.

J. R. R. Tolkien - Hobitti

Julkaisuvuosi: englanniksi 1937, suomeksi 1985
Sivuja: 328
Avainsanoja: fantasia, seikkailut
Kirja minulle: Hobitti-elokuvan innoittamana lainasin kirjan kaverilta.

Kirjan takakannesta:
Bilbo Reppuli on hobitti, kääpiötäkin pienempi olento. Hän rakastaa mukavaa elämää ja hyvää ruokaa ja inhoaa kaikenmoisia seikkailuja. Bilbon rauha häiriintyy, kun hänen luokseen saapuvat velho Gandalf ja kolmetoista kääpiötä. He ovat lähdössä etsimään aarretta, joka on muinoin kuulunut kääpiöille ja jota nyt vartioi hirmuinen lhoikäärme. Ennen kuin Bilbo aavistaakaan, hän on mukana matkalla vaarallisille vuorille, kohti huikeita seikkailuja.


Minulla on ollut viimeiset kymmenen vuotta tavoitteenani lukea TSH-trilogia läpi. Tähän mennessä olen saanut kahlattua Sormusten ritarit alusta loppuun niin sinnikkäästi lukien kuin äänikirjaa kuunnellen. Kaksi tornia on jo aloitettuna, mutta olen tainnut koskea siihen viimeksi kaksi joulua sitten... Tolkienin raskas, moniulotteinen ja hyvinkin polveileva ja yksityiskohtainen kirjoitustyyli kun ei oikein tuppaa meikäläiseen uppoavan.

Rakastan kuitenkin TSH-leffoja, ja tietenkin Hobitin elokuvaversio piti käydä katsastamassa. Järkytyksekseni sekin oli jaettu moneen osaan, joten otin nyt itseäni niskasta kiinni ja lainasin kirjan kaveriltani saaden häneltä vakuutteluja siitä, ettei tämä teos ole yhtään niin raskaslukuinen kuin itse triologiat. Varuillani aloitin lukemisen, pääsin leffassa jäätyyn kohtaan ja sitten lukeminen olikin yllättäen hyvinkin ihastuttavaa! Olen tottakai tietoinen Tolkienin hienoista kirjoittajanlahjoista itsekin niitä lukeneena, mutta niiden kiinnostavuus kestää vain niiden kohtausten ajan, joissa oikeasti tapahtuu jotain... Siksi Hobitti onkin minulle varsin ihana kirja, sillä siinä tapahtuu koko ajan jotain! Minä kaipaan meteliä ja melskettä, kun luen.

Oli oikein mukava tutustua Bilbon maailmaan, kun siitä oli jo TSH:jen kautta saanut kuulla yhtä sun toista. Nytpä tiedän, miten Bilbo sai Sormuksen sormeensa ja mistä ne pari kullalla ja hopealla lastattua arkkua ovat peräisin, samoin kuin Piikki-miekka sekä kääpiöiden upea sotisopa! Kääpiöt olivat hauskaa matkaseuraa, ja Gandalfista olen pitänyt aina. Lisäksi teoksessa oli paljon Tolkienille tuttuja sävyjä, kuten hobittien ja kääpiöiden suuri rakkaus ruokaan, erilaisia lauluja monelta eri rodulta ja Rivendellin rauhoittava kauneus, jotka saivat minut nauttimaan kirjasta todella paljon.

Teoksessa oli useita taistelukohtauksia, mutta minua miellytti se, ettei niitä kaikkia kuvailtu kauhean tarkasti saatikka sitten että Bilbo olisi ollut niissä kaikissa keskipisteenä. Pidin päähenkilöstä hyvin paljon, varsin sympaattinen ja hyväluontoinen pikku hobitti, jolla oli pienen otuksen mietteet ja huolet. Erityisesti rauhaarakastavuus tuli hahmosta hyvin selville.

Elokuvaversioon on ilmeisesti otettu muualtakin vaikutteita kuin Hobitista ja oli mukava saada lukea se oikea tarina läpi. Odotan jo mielenkiinnolla, mitä kaksi seuraavaa Hobitti-elokuvaa tuovat tullessaan. Ehkä tämä potkaisisi minut taas Kahden torninkin pariin.

Anu Holopainen - Matkalaiset

Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 367
Avainsanoja: fantasia, naisten asema, matkustaminen, pahuus, salaperäiset voimat, kasvaminen
Kirja minulle: Kirjastosta pitkään haluttuna.

Kirjan takakannesta:
Punatertun kylä on jäänyt taakse, ja karkotetut ovat rakentaneet kotinsa metsän suojiin. Nuoreksi naiseksi varttunut Yvana ja Loranan hylkäämä poika, Marrkah, kaipaavat eristyneiltä kotinurkilta suureen maailmaan. He lähtevät kohti rannikkokaupunkia haaveenaan matka Kesämaahan saakka, mutta suunnitelmiin tulee mutkia, kun kuvioihin ilmaantuu Syysmaan häiläilemättömin rikospäällikkö. Myös Yvanaa kauan sitten koskettanut paha voima alkaa jälleen kasvaa, ja seuraukset ravisuttavat koko Syysmaata. Villipihlajan opetuksille selkänsä kääntänyt Zarakin saa yllättävän vieraan.


Tämä kirja on roikkunut kirja-arvostelulistallani heinäkuun lopusta saakka, mutta aikataulut ja muisti eivät ole osuneet yhteen. Nyt kuitenkin sanon kirjasta edes jotain, sillä Anu Holopainen on suosikkikirjailijoitani ja pidän Syysmaa-sarjasta kovasti.

Matkalaiset on Syysmaa-sarjan kuudes ja viimeinen osa, ja se kerää mukaan tarinaan kaikki vanhat hahmot. Alkuperäiset Welman tytöt ovat taas oleellisesti tapahtumissa mukana, vaikka tarinaa johtaakin nuorempi sukupolvi ja heidän seikkailunsa ja päämääriensä tavoittelu. Teos nostattaa valtavan halun palata taas sarjan ensimmäisiin osiin muistoja verestämään, ja aionkin sen tehdä heti, kun kirjapinot ja aikataulut antavat myöten.

Matkalaiset on muihin sarjan osiin verrattuna paljon seikkailuhenkisempi ja tapahtumarikkaampi. Kunnon perinteiseen fantasiakirjamaiseen tapaan sarja lopetetaan näyttävillä teemoilla: mukaan astuvat sotaisuus, orjuus sekä hyvän ja pahan vastakkainasettelu. Loppu on melko perinteinen ja ennalta-arvattava, mutta sopii konseptiin hyvin. Teoksen viimeiset sivut jättävät huulille haikean hymyn, kun hahmojen tarinat jäävät vielä avonaisiksi ja lukijan oman mielikuvituksen varaan.

Ihan mukava teos. Hanakasti tämän läpi lukaisi ja jätti sinänsä kaipaavan tunteen rintaan. Yksi tarina on taas lopussaan eikä enää ole uutta kirjaa, jota odottaa. Olisin ehkä toivonut Holopaiselta jotain vähän räväkämpää lopetusta (varsinkin, kun edellinen osa, Varjoja, lopetti niin jännittävään kohtaan), joka olisi erottanut kirjan muiden osien tavoin nuorisofantasian valtavirrasta, mutta kyllähän tämän tällakin tavoin pureskelee. Laimea loppu, mutta ymmärrettävä ja sopii sarjaan ihan hyvin. Toivon, että Holopainen aloittaa jonkun uuden fantasiasarjan kirjoittamisen mitä pikimmiten.

David Nicholls - Sinä päivänä

Julkaisuvuosi: One Day 2009, suomeksi 2011
Sivuja: 505

Avainsanoja: kehitystarina, rakkaus, romanssi, perheen perustaminen, opiskelu, rento elämä, matkustelu, huvittelu, alkoholin käyttö

Kirja minulle: Kirjaston uutuushyllystä ystävän suosittelemana

Riipaisevahauska romaani rakkaudesta, aikuistumisesta ja huolimattomasti eletyistä vuosista kahden- ja neljänkympin välillä, kuvaa kirjan takakansi. Sinä päivä kertoo Dexterista ja Emmasta, jotka yliopiston päättäjäisbileissä päätyvät samaan sänkyyn ja siten hiljalleen ystävystyvät. Kaksikymmentä vuotta, joista kustakin kuvataan vain heinäkuun 15. päivä kummankin hahmon näkökulmasta. Mukana on matkailua ympäri maailmaa, surkeita ja loistavia työpaikkoja, erilaisia suhteita, muuttamista asunnosta toiseen, perheiden perustamista ja hajottamista... sekä lopussa yllättävä käännös.


Tulee harvemmin tartuttua tällaisiin ihan perinteisiin ihmissuhdedraamakirjoihin, mutta ystävä hehkutti sen verran ponnekkaasti, että kun kirja kirjastossa nökötti suoraan uutuushyllyllä, nappasin sen mukaani. Eikä kyllä harmita.

Aika perinteinen ja joiltain osin hyvin ennalta-arvattava rakkaustarinahan tämä on. Teoksen alussa paljastuu, että Emma on ollut jo koko opiskeluajan jollain tapaa kiinnostunut Dexteristä, jolla taas on karmaiseva naistenkaatajan maine eikä ole aiemmin huomannut Emmaa ollenkaan. Emman ihastus/rakkaus pitää orastavan ystävyyden tulella ja yhteys pysyy, vaikka Dexter viettää hulttiopojan elämää matkustaen maailmalla ja hurvitellen. Emma taas jää koto-Britanniaan, tekee paskoja hanttihommia ja koettaa välillä vähän seurustellakin.

Eniten tässä kirjassa pidin kutkuttavasta kerrontatavasta. Kahdenkymmenen vuoden tarina mahdutetaan kahteenkymmeneen päivään, joiden aikana ehditään aina jollain tapaa käydä läpi edellisen vuoden päätapahtumat joko henkilön ajatuksissa, arkielämää esittelemällä tai dialogeilla leikittelemällä. Tarinassa on useita jännittäviä kohtauksia, jotka jäävät monesti jollain tapaa auki ja niistä joutuu sitten lukemaan ns. vuotta myöhemmin. Arkielämään kun mahtuu niin paljon kaikkea pientä ja suurta draamaa. Monesti saikin miettiä, että "eih, miksi nyt näin pitää käydä?"

SEURAAVA KAPPALE SPOILAA KIRJAN LOPPURATKAISUA:
Pakko ottaa teoksen loppuratkaisu esiin niiden kanssa, jotka jo ovat kirjan lukeneet. Olin aivan järkyttynyt, kun Nicholls päätyi tappamaan Emman. Olin totta kai odottanut sitä tavallista lässynlääloppua, mutta tämä tuli ihan puskista. Hyvä niin! Ainakin tämä jää paljon paremmin mieleen kuin ne kirjat, joissa pari olisi saanut pari ihanaa kersaa ja avioelämä olisi jatkunut mitä ihanimmin. Dexterin kohtalo totta kai säälittää, sillä Emma olisi varmasti kestänyt Dexterin kuoleman paremmin kuin näin päin tapahtuneena. Mutta saihan Dexterkin toki lopulta ihan mukavan lopun, ainakin toistaiseksi. Piti vain kysymäni, että mitä mieltä olette tällaisista ns. raaoista ja traagisista loppuratkaisuista?

Edinburgh aamuyöstä kello neljä
Makaamme kapealla sängyllä ja keskustelemme
tulevaisuudesta, arvaillen,
ja kun hän puhuu, katson häntä ja ajattelen
"Komea", typerä sana, ja sitten ajattelen
"Olisiko hän se oikea? Tuo saavuttamaton?"

Mustarastaat laulavat ulkona
ja aurinko lämmittää verhoja...

Piti vielä sanomani, että pidän aina lähes poikkeuksetta naishahmoista, jotka kirjoittavat. Näin myös Emman kanssa, joka kokeilee siipiään runoilemalla, kirjoittamalla näytelmiä ja aloittamalla ties kuinka monta erityyppistä romaania. Samaistun aina väistämättä edes jollain tapaa - ja ainakin minulle varsinkin nuori Emma on hyvin samaistuttava!

Mukava breikki arjesta -kirja, jossa tosin on hyvin paljon kaikkea arkeen liittyvää... Älä lue, jos et halua miettiä pettämistä ja saavuttamattomia rakkauksia.

Ulla Appelsin - Lapsuus lahkon vankina

Julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 231

Avainsanoja: lahko, kartanolaisuus, uskonto, saarnamatkat, lapsisaarnaajat, elämänkerta, väkivalta

Kirja minulle: Kirjaston elämänkerta-hyllystä Kotimaisen kirjallisuuden aarteita -haastetta varten

Ulla Appelsinin kirjoittama Leevi K. Laitisen tarina kertoo Leevin elämästä kartanolaisuus-nimisen uskonlahkon painostuksen alla. Leevi annettiin kartanolaisten hoteisiin jo 4-vuotiaana, mistä lähtien poika kiersi lapsisaarnaajana ympäri Suomea, opetteli Raamattua eikä ikinä leikkinyt tai pitänyt hauskaa.
     Lapsuus lahkon vankina on järkyttävä ja koskettava tarina siitä, mitä uskonto voi tehdä ihmisille ja mitä ihmiset tekevät helvetin pelon edessä. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu 30-50-luvuille, jolloin Leevi oli vielä alle 20-vuotias ja osana lahkolaisuutta ja sen kauhuja. Materiaalina on käytetty niin oikeuden asiakirjoja, kirjeitä, monia lehtiartikkeleja sekä niin nimellisten kuin nimettöminä pysyvien henkilöiden lausuntoja.


Huh mikä kirja. Järkyttävää, että Suomessakin on ollut tällaisia uskonlahkoja, joissa ihmisiä hallitaan pelolla ja auktoriteeteilla. Pakko miettiä, että kuinka kukaan voi uskoa esimerkiksi siihen, ihmisen rankaiseminen pahoinpitelemällä on tämän omaksi parhaaksi, tai että seksi jopa avioliitossa on syntiä eikä lapsia saa tehdä.

Ei tästä kirjasta voi kauheita määriä sanoa. Pudistelin monta kertaa päätäni ihmisten hulluudelle, uskovaisuudelle ja tottelevaisuudelle. Elämänkerta on toteutettu varsin hyvin ja kerrottava asia on todella mielenkiintoinen. Järkyttävää on, että kirja on vain pari vuotta vanha, vaikka itse tarina on tapahtunut suurimmaksi osaksi jo 70 vuotta sitten.

Sen tästä kirjasta ainakin oppi, että hyvin puhuvat ihmiset voivat olla erittäin vaarallisia.

Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa valoa valoa

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 175

Avainsanoja: ihastus, rakastuminen, tytöt, teini-ikä, seksuaalinen suuntautuminen, perhe, kuolema, menettäminen

Kirja minulle: Kirjastosta; Finlandia Junior -palkinnon houkuttelemana

Valoa valoa valoa. Mimi antaa Mariialle valoa valoa valoa, kun on synkkää, kotona ei reagoida, koulussa on kurjaa, Tsernobyl räjähtää. Nuorten tyttöjen ihastuminen ja rakkaus antaa heille voimaa ja elämäntarkoitusta - enää he eivät ole yksin, vaan vierellä on joku, jonka kanssa jakaa suudelmia, harrastaa kokeilunhaluista seksiä, näytellä ullakolla, astella järven rannalla. Yhdessäolo on kuitenkin välillä kovin raskasta, sillä Mimi on usein hyvin surullinen.


Huh, mikä kirja! Hyvin mielenkiintoinen ja kiinnostavasti kirjoitettu, etenkin  kirjoitustyylinsä osalta.

Tartuin Valoa valoa valoa -teokseen, koska sen nimi putkahti viime vuonna useaan otteeseen pinnalle Finlandia Junior -voiton sekä tyttörakkaus-teeman ansiosta. Pieni kevyt läpyskä, jonka kanssa ei kauaa nokka tuhissut.

HYVÄT LUKIJAT!
   Tässä on esimerkki tavallisesta virheestä johon aloittelevat kirjoittajat sortuvat. Juuri sellaiset kuin minä. He antavat henkilöittensä olla tekemättä mitään. He päästävät henkilönsä jouten.
   Tarinan henkilöiden olisi hyvä kohdata jännittäviä seikkailuja tai ainakin täpärioä tilanteita.
   Olen varma että kirjailijat tutisevat naurusta kirjoittaessaan henkilöille hullunkurisia kohtauksia jotka todellakin naurattavat vain heitä itseään.s. 49

Tässä esimerkki kirjan kirjoitustyylistä. Kirjan minäkertoja, Mariia Ovaskainen, on 14-vuotias tyttö, joka kertoo hänen ja Mimin tarinaa Lukijoilleen. Hän puhuu yhtenään luovan kirjoittamisen oppaista, kertoo mitä kirjoittaa ja minkä takia sekä puhuttelee jatkuvasti lukijaa. En ole aiemmin törmännyt tällaiseen kirjoitustyyliin, mutta se on hyvin mielenkiintoinen ja antoisa lukea. Myös jollain tapaa huvittava, viihdyttävä. Kirja kannattaa lukea jo pelkästään tyylin takia.

Mariian ja Mimin tarinasta puuttuu lgb-tarinoille tavanomainen kulunut draama ja ahdistus. Huotarinen käsittelee seksuaalisuutta normaalina, tavallisuudesta poikkeamattomana asiana ja kuvaa rohkeasti tyttöjen välistä rakkautta ja intohimoa. Se on virkistävää ja tervetullutta Suomen nuortenkirjoihin. Minua jäi kuitenkin vaivaamaan se, että vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat 80-luvulle, seksuaalisuudesta annettu yleiskuva on hyvin liberaali. Mariia vihjaa jossain vaiheessa kirjaa, ettei Mimi ole hänen ensimmäinen tyttöystävänsä. Ehkä Huotarisen teoksen tapauksessa pitäisikin puhua enemmän siitä, että nuoret tahtovat kokeilla paljon erilaisia juttuja eivätkä siis automaattisesti lokeroi itseään suhteidensa perusteella - tai tällaisen kuvan kirjasta ainakin saa.

VALOA VALOA valoa. Siinä kaikki mitä tuli mieleeni kun näin Mimin ensimmäisen kerran rannassa. Hän seisoi selkä minuun päin. Paskainen pukukoppi nojasi häntä vasten. Hän ei katsellut järvelle unelmoivasti vaan vittuuntuneena. Niin kuin hän ei olisi odottanut minua yhtään. Tuuli pullisti hänen takkiaan selästä. Ei mikään purje. Ei niin että hän olisi ollut lähdössä lentoon.
   Kunnes hän kääntyi ja näin hänen silmänsä.
   Palava suru.s. 11

Huotarisen käyttämä kieli on hyvin ronskia. Nuoret vittuilevat, panevat, polttavat tupakkaa. Tulin pariin kertaan miettineeksi, että tällaista kieltäkö yläkouluikäiset haluavat lukea. Kirjasta voisi saada aika monenlaisia vaikutteita riippuen ihan siitä, kuka sitä lukee (mutta niinhän se on varmaan muidenkin kirjojen kanssa). Mimistä jäänyt mielikuva on hyvin "cool", siisti - oman tiensä kulkija, ahdistunut surullinen teini, vähän salaperäinen ja salainen... Ylipäänsä kirja on aika cool, sillä rankatkin aiheet, kuten kuolema, tuodaan elämään mukaan, koska niitähän sattuu aina ja jokaiselle jossain vaiheessa. Ne jättävät kyllä jälkensä, jotka joku kestää ja joku toinen ei.

Lukekaa tämä kirja. Nuorille suunnattu, mutta ei se ole ennenkään estänyt aikuislukijoita tarttumasta johonkin teokseen. Kerrontatyyli on välillä poukkoileva, mikä sopii kirjalle paljon paremmin kuin suoraviivainen selostus. Tätä kirjaa pitää voi, muttei ole pakko, ajatella. Toivottavasti Huotarinen kirjoittaa lisää nuorisokirjoja.

Emma Donoghue - Huone

Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 325

Avainsanoja: äiti-poika -suhde, sieppaus, seksiorja, vanki, psykologinen romaani

Kirja minulle: kirjaston uutuus-hyllystä

Emma Donoghuen Huone kertoo tarinan viisivuotiaasta Jackista ja tämän Äidistä, jotka asuvat Huoneessa, jossa on muun muassa Sänky, Matto ja Pöytä. Jack on asunut Huoneessa koko ikänsä ja uskoo, että Huone on koko maailma, ja piippaavan Oven ulkopuolella alkaa Ulkoavaruus. Vain hän ja Äiti ovat oikeita eläviä ihmisiä, ja televisiossa näkyvät hahmot asuvat esimerkiksi Sairaalaplaneetalla sen mukaan, mitä kanavaa katsotaan.
     Huone on vahva psykologinen romaani, joka kuvaa elämää yhdessä pienessä huoneessa viisivuotiaan pojan näkökulmasta. Se kuvaa Äidin tuskaa, kun vankilassa on vietetty jo seitsemän vuotta, kun vapautuminen ei näytä mahdolliselta eikä pieni poika ymmärrä tilanteen ahdistavuutta ja surullisuutta.


Monet ovat jo lukeneet tämän kirjan kevään aikana, minkä takia tartuinkin teokseen. Pidän psykologisista romaaneista enkä ole aiemmin lukenut tämän tyyppisiä vankiteoksia. Viisivuotiaan pojan näkökulmasta kirjoittaminen toi mieleen Pojan raidallisessa pyjamassa, mutta tämä teos ei muuten tuota tarinaa muistuttanutkaan.

Jack on viisivuotiaaksi pojaksi hyvin poikkeava tapaus. Hän osaa lukea ja kirjoittaa, mikä aluksi tuntuu todella epärealistiselta, mutta kun ajattelee erityisolosuhteita, missä poika ja tämän äiti elävät, muuttuu ajatus paremmin hyväksyttäväksi. Merkkejä jälkeenjääneestä kehityksestä ovat taas muun muassa rintamaidon imeminen sekä täysi tietämättömyys maailman asioista sekä sosiaalisten kontaktien puuttuminen. Pojan paras ystävä on tv:ssä esitettävän piirretyn Dora-tyttö.

Kesti hetken, ennen kuin kirjoitustyyliin tottui. Oli aluksi hyvin puuduttavaa lukea pojan ajatuksia, kun tämä toisti samoja asioita mielessään kerta toisensa jälkeen. Aikuisen on hankala hahmottaa saatikka muistaa, millaisia pienten lasten ajatukset ovat, mutta Donoghue oli onnistunut hommassa mielestäni ihan riittävän hyvin. Olisi kiinnostavaa tietää, millaista taustatyötä kirjailija on tehnyt ennen teoksen kirjoittamista - kuinka hän on päätynyt kuvaamaan lasta juuri tällä tavalla.

Kirjan loppua kohden lukumielenkiintoni nousi eksponentiaalisesti, ja etenkin puolivälin jälkeen ei enää haluttanut laskea kirjaa käsistään. Mitään spoilaamatta mainitsen vain, että itse ainakin kyseenalaistin Jackin nopean kehittymisen kirjan loppupuolella enkä voinut olla miettimättä, miten nopeasti lapsi sopeutuu erilaisiin tilanteisiin. Ehkä joku enemmän lasten kanssa aikaa viettävä osaisi valaista tätä?

Jackin ja Äidin suhde oli omalla tavallaan hyvin liikuttava. Äiti oli pyrkinyt kasvattamaan pojan niin hyvin kuin vain heidän pienessä maailmassaan pystyi - esimerkiksi ulkomaailmasta kertomatta jättäminen on loppujen lopuksi hyvin ymmärrettävä ratkaisu. He leikkivät joka päivä keskenään ja loivat oman päivärytminsä, josta Jack nautti ja piti ainoana oikeana (ja mahdollisena) tapana elää. Jackin näkökulma esti liian Äidin päänsisäisen sekamelskan näkymisen, mutta aina silloin tällöin myös pieni poika huomasi, että Äidillä oli vaikea olla - hän totesi Äidin olevan tällöin "Poissa". On hankala kuvitella, kuinka vaikeaa on elää pienessä huoneessa vuosikausia tietäen, mistä kaikesta jää sinä aikana paitsi. Toisaalta on taas uskomatonta huomata, kuinka ehdoitta Äiti rakastaa poikaansa, joka on kuitenkin hänen vangitsijansa teoista lähtöisin - ainakaan lapsi ei missään vaiheessa kokenut minkäänlaista inhoa, halveksuntaa tai syrjintää ainoalta ihmiskontaktiltaan.

Pidin tästä kirjasta. Jopa sen verran, että voisin suositella sitä luettavaksi muillekin. Vaikeaa aihetta - seksiorjuutta ja vuosikausien vangitsemista - on paljon helpompi lähestyä pienen lapsen näkökulmasta, kun kaikki vaikeat asiat jäävät vain epämääräisiksi sängyn ääniksi eikä Äiti paljasta lapselleen, kuinka kovasti kärsii. Minusta hyvä katsaus aiheeseen, joka aina tasaisin väliajoin (valitettavasti) tulee esiin mediassa. Se myös tarjoaa näkökulman siihen, millaista äidinrakkaus ja lapsen ehdoton luottaminen vanhempaansa on.

John Ajvide Lindqvist - Ihmissatama

Julkaisuvuosi: ruotsiksi 2008, suomeksi 2009 
Sivuja: 514

Avainsanoja: kauhu, meri, perhe-teema, alkoholismi, menetys, kuolema, paranormaalit ilmiöt

Kirja minulle: kirjastosta

Kuusivuotias Maja katoaa Domarön saaren läheisellä majakkasaarella isänsä Andersin ja äitinsä Cecilian kauhuksi. Lumessa ei näy jäljen jälkeä eikä tyttöä löydy.
     Anders palaa menetyksen musertamana Domaröhön löytääksen rauhan alkoholin ja syyllisyyden piinaamasta elämästään. Samaan aikaan saarella alkaa tapahtua selittämättömiä: postilaatikoita tuhotaan, taloja poltetaan ja tuntuu kuin läsnä olisi jokin voima. Myöskin meri käyttäytyy selittämättömästi. Anders haluaa vain pienen tyttärensä takaisin.
     Ihmissatama on tarina vuosikymmeniä kestävästä vihasta ja menetyksestä, selittämättömistä katoamisista ja meren jatkuvasta, uhkaavasta läsnäolosta. Pienen saaren asukkaat pelkäävät suurta ja voimakasta merta ja koettavat pysyä aaltojen ulottumattomissa. Mutta meri seuraa heitä kaikkialle.


Tämän kirjan lukemiseen taisi kulua viitisen viikkoa eikä syynä ole ainakaan se, ettei kirja olisi ollut kiinnostava. Sen sijaan ylioppilaskirjoitukset ja pääsykokeisiin luku vievät suurimmat lukuinnot mennessään eikä pää vain jaksa jatkuvaa sivujen tuijotusta.

Luin viime talvena Lindqvistin erään toisen kirjan, Ystävät hämärän jälkeen, jonka innoittamana tahdoin tutustua Lindqvistin muihin teoksiin. Pidin Ihmissatamasta huomattavasti enemmän kuin Ystävät hämärän jälkeen:stä, jossa oli aivan liikaa erilaisia kertojanäkökulmia ja hyvin polveileva tarina. Ihmissatama on paksu romaani, yli 500 sivua, mutta tarina on hyvin ehyt ja suoraviivainen, vaikka välillä palataan menneisyyteen, jotta erinäisiä tapahtumia saataisiin avattua paremmin. Kokonaisuus pysyy kuitenkin hyvin kasassa. Lindqvistin voikin sanoa pitävän hyvin huolen siitä, että lukijan kysymyksiin löytyy vastauksia.

Kirjan päähenkilö, Anders, on ehkä noin kolmenkymmenen paremmalla puolella oleva ruotsalainen mies, joka on menettänyt ainoan tyttärensä täysin selittämättömällä tavalla. Hän on parin vuoden sisällä alkoholisoitunut ja siten menettänyt myös vaimonsa, joka ei kestänyt tuskassa rypevää aviomiestä. Andersin jatkuva juopottelu tuntuu lähinnä säälittävältä, mutta hän johtaa tarinaa välillä tyhmänrohkeastikin eteenpäin.

Toisena kertojahahmona toimii Simon, Domarön kesäasukkaasta vakituiseksi saarelaiseksi muuttunut vanha mies, joka tienasi elantonsa taikuritempuilla. Hän on mukava vanha mies, jolla on järkevä ote elämään ja joka on yhdessä Andersin isoäidin Anna-Gretan, tomeran vanhan naisen, kanssa. Lindqvist tuo Simonin taikuritarinan aika onnistuneesti mukaan tarinaan, vaikka se lohkaisee kirjasta melkoisen osan ja olisi ehkä voinut olla myös tiivistetympikin.

Andersin ja Simonin lisäksi teoksen edetessä tutuiksi tulevat useat saaren asukkaat, jotka toimivat hyvinä pelinappuloina mutta joihin ei - onneksi - syvennytä kauhean tarkasti. Kaikki henkilöhahmot ovat kuitenkin eheän tuntuisi kokonaisuuksia, mikä sopii hyvin Lindqvistin tyyliin: mies suunnittelee tarinansa selvästi hyvin tarkkaan ja yksityiskohtaisesti.

Teoksen edetessä kauhun ilmapiiri tiivistyy, kun saaren menneisyydestä paljastuu kammottavia asioita, jotka osaltaan selittävät ihmeelliset katoamiset ja saarelaisten pelokkaan käyttäytymisen merta kohtaan. En pelästy helposti, mutta tätä kirjaa tuli luettua usein illalla ennen nukumaan menoa, ja silloin valojen sammutettua piti kyllä ummistaa silmät tiukasti ja vakuuttaa itselleen, että ei siellä kukaan katsele. Lindqvist onnistuu ainakin minusta luomaa hyvin toimivan kauhun tunnelman, mikä omalla kohdallani usein kauhutarinoista puuttuu!

Meri on tässä tarinassa hyvin mielenkiintoinen luonnonilmiö. Se hallitsee ihmisten elämää, tarjoaa runsaita kalasaaliita mutta muistuttaa myös vaarallisesta puolestaan. Se on vihamielinen ja vihollinen, eikä kukaan uskalla uhmata sen valtaisaa mahtia. Hyvin terve uusi näkökulma saaristolaiselämään, jossa meri yleensä on ihana ja kaivattu asia. Ihmissatamassa taas tulee ilmi, että ihmiset tahtoisivat päästä merestä eroon, jos se vain olisi mahdollista.

Aion luultavasti tutustua myös muihin Lindqvistin kirjoihin. Kirjat ovat kunnon tiiliskiviä eikä niitä välttämättä lue kauhean nopeasti, mutta miehellä on oma persoonallinen kerrontatyylinsä ja myös ainekset kunnollisen, selkäpiitä karmivan kauhun kirjoittamiseen.

Katja Kettu - Kätilö

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 348

Avainsanoja: suomalaisuus, sota-aika, rakkaus, uskonto, rankat aiheet

Kirja minulle: tädiltä lainassa

Kätilö kertoo tarinan Lapin sodasta, jonka alussa suomalainen kätilö ja saksalainen SS-upseeri kohtaavat ja rakastuvat. Tapahtumat ehtivät kulkea lähes vuoden päivät, joiden aikana ehditään kokea monenlaisia synnytyksiä, katsoa useita surullisia ihmiskohtaloita ja nähdä, mitä ihminen on valmis tekemään rakkauden vuoksi. Suomikaan ei ollut aivan viaton toisen maailmansodan temmellyksissä.

Automatka pääkaupunkiseudulta pohjoiseen kestää kymmenisen tuntia, ja täti tarjosi aamulla luettavaksi uutta Kätilöä. Tästä kirjasta olen kuullut ja lukenut paljon, koska hyvin moni kirjabloggaaja on tähän jo tutustunut. Lukemisen arvoinen kirja, kaikki ovat toitottaneet. Lähdin tutustumaan teokseen kuitenkin vähän nihkeästi, koska teemamaailma ei ole omaani, tapahtumat eivät vaikuttaneet mielestäni kauhean kiinnostavilta ja ennen kaikkea, kansi on ruma.

No, olihan tämä loppujen lopuksi ihan luettava teos. Suurimman hehkutuksen saa ehdottomasti Ketun käyttämä kieli: teoksen vuoropuhelut käydään Lapin murteella, mikä on elävää, leveää ja sanastoltaan hersyvää. Yleiskielellä kirjoitettuna tämä olisi ollut huomattavasti tylsempi kokemus.

- Saat pensalippuja.

- En mie tartte, met saame sakemannien pensat.

- Auta.

- En mie voi.

- Voit sie. Sie voit järkätä.

- Vaan en järkhää. Ei se ole ihimisen paikka.

- Kylä mie pärjään.

Muutenkin sanavalinnat ja ilmaisut ovat välillä todella rivoja ja rankkoja, mikä lisää tapahtumien kuvailun mielenkiintoa ja ainakin minulla kohensi lukumukavuutta huomattavasti. Kätilö käytti paikka paikoin todella voimakkaasti eri synonyymejä (suurimmalta osin hyvin puhekielisiä ja murteellisia) kuvaamaan jotain samaa asiaa, kuten esimerkiksi kuvaamaan huoramaista naista.

Supersuuri plussa tulee myös totta kai siitä, että kirjassa puhuttiin Saksasta ja mukana oli myös saksankielisiä ilmaisuja ja repliikkejä!

Tämä olisi varmasti hetkauttavaa luettavaa niille, jotka ovat kokeneet Lapin sodan, taikka niille, jotka pitävät Suomen osuutta Saksan hirmuteoissa mitättömänä. Voisi olla paljon pureskeltavaa, koska tarina perustuu tositapahtumiin: vankileireihin ja saksalaissotilaiden sotamorsiamiin.

Tapahtumia ei esitetä kronologisessa järjestyksessä, mikä sinänsä antaa lukijalle vähän lisäpurtavaa muttei toisaalta pidätä jännitystä yllä loppuun asti. Näkökulmia on kolme, kätilön, tämän rakkaan ja lisäksi Kuolleen Miehen vuonon mökissä elelleen vakoojamiehen kirjekokoelma tyttärelleen. Teoksen alussa tapahtumien kulku on epäselvää, mutta tarjoaa tyydytyksen tunteen, kun tarinassa päästään eteenpäin ja palasia alkaa tulla lisää. Kirja ei ainakaan tuota pettymystä loppuratkaisujen suhteen, vaan ne tuntuvat jopa jossain määrin realistisilta – paljon dramaattisempiinkin lopetuksiin kun olisi myös mahdollisuus.

Ketun Kätilö on rakkaustarina sodan keskellä, jossa on hyvin paljon erilaisia uhrauksia. Sinällään ymmärrän, miksi niin moni tästä kirjasta pitää, mutta toivon, että ehdin tälle vuodelle lukea vaikuttavampiakin suomalaisia romaaneja.

Bo Carpelan - Kesän varjot

Julkaisuvuosi: 2007 
Kesto: 5 h 50 min
Avainsanoja: vanhuus, menneisyys, lapsuus, muistot, sota-aika
Kirja minulle: Herätteenä kirjaston äänikirjahyllystä

Bo Carpelanin Kesän varjot voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2005. Teos kertoo Matthiaksesta, joka vanhana, lähes eläkeikään ehtineenä miehenä palaa Bergiin, taloon, jossa lapsena tuli vietettyä aurinkoisia kesäpäiviä.
     Kirja jakautuu neljään osaan, joissa kaikissa käydään läpi niin nykyhetkeä, jossa vanhat ihmiset pohtivat maailman menoa ja muistelevat menneitä, ja palataan menneeseen, jolloin lapset vielä leikkivät ja sota oli varjona päiden yllä.


Halusin tutustua Carpelanin johonkin teokseen, ja Finlandia-voittaja sattui silmään äänikirjahyllystä. Tätä aiemmin tuttavuuteni äänikirjoihin on rajoittunut  Harry Pottereiden kuuntelemiseen Stephen Fryn lukemana (joka tekee aivan loistavan suorituksen, suosittelen!) sekä Sormusten ritarit -teokseen, jonka sain vuosien aikana hiellä ja tuskalla kahlattua läpi niin luetussa kuin kuunnellussa muodossa. Molemmat tuttavuudet olivat jo kertoneet minulle, että äänikirja vaatii kuuntelijaltaan paljon: täytyy koko ajan keskittyä ja pinnistellä lukijan äänen mukana, ja menetetyt hetket pysyvät menetettyinä, sillä äänitteen kelaaminen takaisinpäin kestää totta kai huomattavasti kauemmin kuin jos joutuisi lukemaan kirjasta jonkun kappaleen uudestaan, kun ajatukset olivat vaellelleet muualla...

Eli joo, sanon suoraan, että tämä äänikirjahomma ei tosiaan ole minun juttuni ainakaan tällä hetkellä. Olen ilmeisesti aivan liian tottunut kuuntelemaan musiikkia mp3-soittimellani, ja silloin musiikki vain velloo ympärillä eikä siihen tarvitse keskittyä. Niin kävi, että metrossa ja bussissa istuessani, ja jopa kävellessäni, huomasin aina ajattelevani ihan muuta kuin sitä tarinaa, jota korviini juuri luettiin. Aivotoimintani on liian aktiivista tällaiselle "lukutavalle".

Siispä en saanut tästä teoksesta juuri mitään irti. Lukijan ääni oli ihan miellyttävä, ja hän luki sopivalla tahdilla, mutta tarina tuntui aika pitkäveteiseltä ja huomattavasti pidemmältä kuin mitä se luultavasti oikeasti onkaan (ainakin päätellen kirjan koosta). Muutenkin Carpelanin kirjoitustyyli ei todennäköisesti olisi iskenyt minuun edes kirjana luettaessa, sillä miehen kerrontatapa on melko verkkaista, ja minä taas tykkään enemmänkin minimalismin suuntaisesta tyylistä.

Tarina ei oikein onnistunut tempaisemaan mukaansa, ja taisin bongata kirjasta vain yhden mielenkiintoisen hahmon. Järd on nuori opiskelijanainen, joka vaikutti todella iloiselta, pirteältä sekä positiivisesti ja optimistisesti ajattelevalta ihmiseltä. Hän jutteli hyväntuulisesti vanhojen ihmisten kanssa, ja eritoten minulle muistuu mieleen yksi kohta (jonka vahingossa kuuntelin kaksi kertaa, kun en muistanut, missä olin menossa...), jossa Järd juttelee Matthiaksen ja Sonjan, Matthiaksen nuoruudenystävän, kanssa musiikista, kirjallisuudesta ja maailmasta yleensä.

Teos hyppeli ajasta toiseen, ja äänikirjana kuunneltuna vaihdokset olivat toisinaan vähän hämmentäviä. Varsinkin, kun unohdin välillä kuunnella ja sitten saikin miettiä, että missäs nyt liikutaan. Mutta se on kyllä ihan oma vikani! Miljöönä tässä kirjassa toimi pääasiassa Berg, suuri vanha kartano, jota nykyaikana ollaan jo purkamassa mutta jossa Matthias viettiä lapsena paljon aikaa. Luulen, että enemmällä keskittymisellä olisin ollut hyvinkin kiinnostunut menneestä ajasta, koska osa tarinaa sijoittui suunnilleen talvi- ja jatkosotien aikaan. Erityisesti lapsen näkökulma olisi ollut varmasti kiinnostava. Nyt kyllä vähän harmittaa, että sivuutin tämän.

Kirjasta huomasi, että se sijoittui suomenruotsalaiseen ympäristöön. Nimet olivat ruotsipainotteisia, ja myös kartanoympäristö ja vähän parempi asema yhteiskunnassa välittyivät mieleeni asti. En ole paljoa tutustunut suomenruotsalaiseen kirjallisuuteen, joten tämä oli kiva virkistys sillä saralla! Kirjavan kammarin suomenruotsalainen lukuhaaste saa tältä erin vähän jatkoa.

Ehkä annan Carpelanille vielä toisen, kunnollisen yrityksen vakuuttaa minut. Täytyyhän herrassa jotain olla, kun palkintojakin on tippunut.

Sari Vuoristo - Säätiedotus merenkulkijoille

Julkaisuvuosi: 2007
Sivumäärä: 231 (kovakantinen)

Avainsanoja: luonto, perhe, rakkaus, ystävyys, rankat aiheet (kuolema), suomalaisuus, meri ja sen läheisyys, matkustaminen

Kirja minulle: Kirjaston novellihyllyltä

Sari Vuoriston novellikokoelma Säätiedotus merenkulkijoille sisältää kymmenen novellia, jotka jollain tapaa kaikki käsittelevät merta: sen läheisyyttä ja merkitystä elämässä, miten se koetaan ja miten se ilmenee jokapäiväisessä arjessa.
     Miljöönä toimii Suomen lisäksi myös Grönlanti, Kreikka ja Espanja. Yhdessä novellissa palataan juuri kahden vuoren purjehdusmatkalta kotiin, toisessa keski-ikäinen mies potee sairaalloista vesipelkoa, ja kolmannessa käsitellään perheväkivaltaa.
     Novelleja merestä ja rakkaudesta.


Koppasin tämän teoksen mukaan ennen kaikkea Merten äärellä -haastetta silmällä pitäen. Sillä on hauska merikartta-kansikuva sekä varsinkin radiouutisista tuttu "Luvassa säätiedotus merenkulkijoille" -nimi.

Vuoristo kirjoittaa hyvin ja elävästi. Novellit ovat ehjiä kokonaisuuksia, jotka eivät yhtä lukuunottamatta jääneet häiritsevästi kesken. Joidenkin novellien kanssa koin hämmentävän yllätyksen, kun luulin tarinan jo loppuvan mutta se jatkuikin seuraavalla sivulla. Yleensä novellien kanssa tuppaa olemaan toisinpäin. Vuorinen on myös keksinyt mukavan erilaisia tilanteita, joissa meri on mukana - meri on usein hyvin fyysisesti läsnä, mutta joissain novelleissa se esiintyu ennemminkin ajatuksena ja mielentilana.

Lempinovellikseni nousi ehdottomasti Tyhjyys. Siinä nuori aikuinen nainen on Grönlannissa tuhlaamassa juuri äskettäin kuolleen isänsä firman rahoja seilaamalla kerta toisensa jälkeen viikkoja Jäämerellä jonkin turisti- ja rahtilaivan kyydissä. Hänen veljensä lekottelee Goan auringossa ja hän pohtii, miksi valitsi matkakohteekseen arktisen ilmaston. Pidin kauheasti kylmyyden tunteesta ja tummasta vedestä, ja muutenkin novellin tunnelma oli sellainen, että haluaa käpertyä nojatuoliin viltiin sisään ja pohdiskella syntejä syviä.

Keula karahtaa jäihin, pysähdymme, jää rouhii terästä, on selvää, että matkamme päättyy tähän. Olemme lähellä rantaa, mannerjäätikön reunaa, ravintolan vieressä seinällä on kartta jota hallitsee suuri valkoinen autiomaa. Tutkimaton, siinä lukee Olen katsellut sitä useasti, miettinyt kuinka helppoa ihmisen oikeastaan on kadota, jos todella haluaa.

Mielenkiintoinen novelli oli myös Ankkuripaikka, jossa käsiteltiin perheväkivaltaa. Nuori pariskunta on jollain Suomenlahden saarella viettämässä rauhallista loma-aikaa, kun naapuriin parkkeeraa purjehtija, jonka kyydissä on punakasvoinen kaljamahainen äijä, joka huutaa vaimolleen käskyjä kuin orjalle. Tekstissä parisuhdeväkivaltaa käsiteltiin myös vähän toisesta kulmasta kuin yleensä. Tämän luettua tuli vähän selkäpiitä karmiva olo.

Sumu-novellissa käsiteltiin nuoren naisen ja vanhan miehen välistä rakkautta; Paluussa Tiia ja Sepe olivat juuri palanneet kahden vuoden purjehdusmatkalta eikä yhteiselo ollutkaan enää niin maittavaa kuin ennen matkaa ja suuria kokemuksia; Ithakan ohi kertoi miehestä, joka hyppäsi risteilijäaluksen kyydistä Kreikassa, ja tämän naisystävästä, joka koetti huolehtia rakastetustaan. Kaikissa novelleissa käsiteltiin jollain tapaa rakkautta, ja vesi taikka meri liittyivät siihen aina jollain keinolla.

Vuoriston novelleissa häiritsi välillä se, ettei hahmoihin samaistuminen ollut ainakaan minulla usein kauhean helppoa. Useissa novelleissa käsiteltiin purjehdusta, mikä nyt ylipäänsä on sellainen harrastus, johon tarvitsee paljon rahaa, ja eräänlainen porvarillinen ja varakas sivumaku sävytti koko teosta. Kaivopuiston alueella liikuttiin ahkerasti. Ei sillä, etteikö minulla nyt haluttaisi päästä jonkun pienen paatin kyytiin kokeilemaan Suomenlahden vesiä!

Novellit ovat selkeitä ja helppolukuisia. Teoksen yleinen jälkimaku on hyvä, vaikken kaikista novelleista niin pitänytkään. Jos haluaa mereistä tunnelmaa, suosittelen ehdottomasti.

Miika Nousiainen - Vadelmavenepakolainen

Julkaisuvuosi: 2007
Sivumäärä: 269 (pokkari)

Avainsanoja: suomalaisuus, huumori, kansallisuustransvestiitti, pakkomielteet, ruotsalaisuus ja Ruotsi, teeskentely ja valheellisuus,  mielenterveys, perhe-elämä, myös rankkoja aiheita

Kirja minulle: Kirpputorilta

Mikko Virtasella on ongelma. Hän on ruotsalainen mies suomalaisen miehen ruumiissa. Hän matkii ruotsin murteita lähes täydellisesti, viettää ruotsalaisia (tarpeettomia ja kyseenalaisia) juhlapäiviä, matkustaa ruotsalaisten suosimaan lomakohteeseen Thaimaassa...

     Pakkomielle Ruotsista on niin valtava, että Mikko on päättänyt kaikin keinoin tulla syntyperäiseksi ruotsalaiseksi. Sillä ruotsalaisethan ovat täydellisiä: kasvattavat lapsensa hyvin, kohtelevat toisiaan tasavertaisesti ja suvaitsevaisesti, suhtautuvat asioihin rauhallisesti ja järkevästi, uskaltavat näyttää tunteensa ja ovat aina valmiita keskustelemaan.

     Mikon matka Ruotsin kansalaiseksi sisältää muun muassa itse luodun ruotsalaisen joulun palkattuine näyttelijöineen, yhdeksän kuukauden opetussuunnitelman "Kuinka tulla ruotsalaiseksi"  sekä pari murhaa.

Luin viime keväänä Nousiaisen Maaninkavaaran, joka nousi heti parhaimpien lukemieni kirjojen joukkoon. Niinpä myös Vadelmavenepakolainen sai huomioni, eritoten hullunkurisen teemansa ansiosta. Tämä Nousiaisen esikoiskirja menee tällä hetkellä Helsingissä toista kertaa teatterissa, ja minulla on yhteen esitykseen ensi viikolla liput. Teatterinäytöksiä tuli juuri myöhäiskesälle lisää, kolmatta kertaa lisättynä, joten näytelmä toivottavasti on myös hyvä. Kirja ainakin oli varsin huvittava.

Mikko Virtanen on pakkomielteinen hullu, joka elää elämäänsä erittäin huvittavaan malliin. Hän on heti vauvasta asti tiennyt olevansa ruotsalainen, vaikka on viettänyt koko elämänsä supisuomalaisessa Kouvolassa. Jo kolmevuotiaana hän seurasi innoissaan Ruotsin vaaleja ja muistaa katkeruuden, kun sosiaalidemokraatit hävisivät. Aikuisiällään hän haaveilee ruotsalaisesta vaimosta ja kahdesta lapsesta, tytöstä ja pojasta kuten Ruotsin tasapainoiseen kuningaskuntaan kuuluu, ja ramppaa alvariinsa pomonsa juttusilla pyytämässä vapaata ruotsalaisten juhlapäivien viettämiseen.

Tämä perhe on siis hyvin tyypillinen. Isä on ymmärtäväinen ja valmis keskustelemaan kaikesta. Hän on kuitenkin sopivalla tavalla päättäväinen. Äiti on kaunis, ei kuitenkaan liian kaunis vaan sellainen todellinen ruotsalaisnainen, sielukkaan kaunis. Heillä molemmilla menee työpaikalla hyvin, mutta silti he kiittelevät, että loma tuli tarpeeseen. Ruotsalaiset työnantajat osaavat antaa lomiakin oikeaan aikaan. Töihin palaa motivoitunut työntekijä tekemään entistä parempaa tulosta. Samalla hän lietsoo parempaa henkeä koko työyhteisöön.

Mikolle tuli pyöriteltyä silmiä kerran jos toisenkin. Nousiainen parodisoi suomalaisen miehen vastakohdan äärimmäisyyksiin ja erityisen huvittavia olivat kohdat, joissa Mikko löytää taas yhden uuden asian, jossa ruotsalaiset toimivat paremmin kuin suomalaiset. Ruotsalaisuus on täydellinen.

Olkoon. Jos kerran olen suomalainen, voin myös hukuttaa murheeni suomalaisittain.
     Baari on täynnä surullisia miehiä. Ruotsissa ei olisi baarillista surullisia miehiä, siellä miehet elävät kotonaan idylliä. Suomalaisuus on ajanut nämä miehet tänne. Liityn murjottavaan joukkoon ja tilaan ensimmäisen oluen.

Olen ylpeä suomalaisuudestani ja pidän Suomesta, mutta tämä kirja kyllä manipuloi huomaamaan naapurimaamme "paremmuuden"! Mikko ei näe Ruotsissa pienintäkään huonoa puolta, koska huonotkin puolet kääntyvät aina hänen kierossa mielessään jollain kummalla tapaa hyviksi. Vaikka lähdekritiikki ei paljastakaan, ovatko kirjan ruotsalaisuus-ihannoinnit täysin tuulesta temmattuja vai löytyykö niille tosielämän tarinoita, tuli kuitenkin surtua, kuinka suomalaisilla vanhemmilla ei ole aikaa eikä kärsivällisyyttä kitiseville lapsille, kuinka vieraisiin ja jopa läheisiinkin suhtaudutaan fyysisesti etäisesti ja kuinka viina maistuu turhan monelle.

Vadelmavenepakolainen tarjosi näkökulman pakkomielteisen päähän. Oli huvittavaa seurata, mitä kaikkea Mikko oli valmis tekemään saavuttaakseen unelmansa - ja mies ei tosiaan kaihtanut mitään keinoja. Loppupuolella lukeminen alkoi kuitenkin lähinnä olla pelkkää loppuratkaisun odottamista eikä humoristinen ilmapiiri ainakaan omalla kohdallani pysynyt aivan loppuun asti yllä. Tuli lähinnä vain naureskeltua sille, miten sekaisin Mikko on. Mutta pidin kyllä loppuratkaisusta! Hyvä mieli tästä jäi, pitänee lukea myös Metsäjätti.

Sofi Oksanen - Baby Jane

Julkaisuvuosi: 2005

Sivumäärä: 231

Avainsanoja: seksuaalinen suuntautuminen, masennus, paniikkihäiriö, toisen ihmisen satuttaminen, haaveet ja niiden toteutumattomuus, Helsinki, rakkaus ja rakastaminen, kulissit

Kirja minulle: Vuosi sitten Helsingin kirjamessujen jostain antikvariaatista.

Juoni: Baby Jane on tarina kahden naisen, minäkertojan ja Pikin, rakkaudesta ja sen vaikeuksista. Kummallakin naisella on vakava masennus ja Pikille sen lisäksi paniikkihäiriö, jonka takia hän ei poistu asunnostaan päiväsaikaan juuri ollenkaan. Rällätään Helsingin homobaareissa päät täynnä viinaa, ja kun rahat on loppu, kehitetään Susanna Päiväperho, jolla on Pikin jumalaisen hekumainen ääni sekä minäkertojan valmistamat alusvaatepaketit ja tuhmat kuvat.


Taitaa olla kolmas kerta, kun kirjan lukaisin. Tämä on sellainen teos, että ei tarvitse istua kuin pariksi tunniksi paikoilleen, ja tarina on hetkessä ohi. Oksasen kerrontatyyli on nopeaa, ei junnaa paikallaan (ainakaan Baby Janessa) ja etenee sujuvasti kohtauksesta toiseen, hetkestä seuraavaan. Vauhti on välillä niin hengästyttävää, että sivuja vain kääntää eteenpäin saadakseen vielä hieman lisää.

Minäkertojan nimeä ei missään vaiheessa tuoda julki. Hän kärsii vakavasta masennuksesta, mutta jaksaa silti toisinaan tavata ystäviään ja lähteä baariin. Pikiin hän on niin rakastunut ettei mitään rajaa. Nainen on kiertänyt hänet pikkusormensa ympärille, mistä seuraa monia riitoja, kinoja, väittelyitä, kyyneleitä ja sovintoseksiä sekä suudelmia. Heidän suhteensa alun kuherruskuukaudet ovat täynnä lupauksia ja haaveita, yhteisiä suunnitelmia ja hössötystä suhteesta - aika stereotyyppisen naismaisesti. Muuten kirja ei kyllä syyllisty sen kummempiin kliseemöttöihin, vaan kuvaa lähinnä tavallisia viikkoja, joita Kalliossa eletään vuodesta toiseen.

Teoksen rakkaustarina Pikin ja minäkertojan välillä aiheutti minussa niin paljon ihmetystä, että aloitin jo kirjallisuusesseen kirjoittamisen aiheesta. Voin vaikka pistää sen tänne luettavaksi, jahka se pääsee näyteltävään kuntoon.

   Kylpeminen teki hyvää naisenikävälleni.  
   Lämmin kylpy tuntui naisen syliltä ilman himoa. Ja vesi hyväili ihoani kuin nainen.
   Kylpyvesi tuntui ihollani kuin Pikin suudelmat, kun ne olivat suuria ja avoimia. Tuntui siltä kuin kelluisin niissä. Tuntui siltä kuin käteni lepäisi Pikin jalkojen välissä liukkaasti, upottavasti.

Suosittelen Oksasta luettavaksi ihan kaikille. Jokainen varmaan tietää Finlandia-voittajan, Puhdistuksen, mutta myös Stalinin lehmät on hyvä teos.

Heli Kruger - Pidä minusta kiinni

Julkaisuvuosi: 2007

Sivumäärä: 367 (kovakantinen)

Avainsanoja: alkoholismi, perhe-teema (yksihuoltajuus, äiti-tytär- ja isä-poika-suhteet), lastenkoti, nuorten ongelmat, nuorten elämä, traumat, psykologisuus

Kirja minulle: Suomalaisen alesta vuosia sitten.

Juoni: Murrosikäinen Jonna päätyy lastenkotiin, kun uraputkessa puskeva äiti on aina vain töissä tai työmatkoilla ja tyttärellä on liikaa aikaa keksiä typeryyksiä. Lastenkotiin joutuminen on suuri häpeä niin äidille kuin tyttärellekin, mutta lastenkodin Jonnan vastuuhenkilö Ilkka koettaa auttaa, vaikka on itsekin uupunut.


Myönnän tässä heti alkuun yhden perisynneistäni: minulla on paha tapa aloittaa kirjoja ja jättää ne kesken. Näin tapahtuu eritoten omaa kirjahyllyäni kaunistaville kirjoille, kuten tällä Krugerin teokselle, jonka taisin hankkia kolmisen vuotta sitten ja lukea silloin myös reippaasti yli puolivälin... Nyt kuitenkin otin itseäni hienosti niskasta kiinni ja lukaisin loppuun yhden niistä lukuisista kirjoista, joiden sivujen väleissä on kirjanmerkki.

En sattuneesta syystä muista kirjan alkupuolelta kauheasti, mutta yleisesti tästä teoksesta jäi mieleen Krugerin kaunis ja sulavasti soljuva kirjoitustyyli. Hän kirjoittaa ainakin tämän kirjan preesenssissä, mikä sopii minusta tarinalle todella hyvin. Muutenkin kuvailu on elävää, muttei kuitenkaan liian tarkkaa ja siten pitkäveteistä.

Henkilöhahmot ovat ihan mukavia tuttavuuksia. Oli huvittavaa lukea Jonnan teinikohtauksista, kuten siitä, ettei äiti saa halata tai edes kysyä, mitä kuuluu. Milla-äiti taas välillä säälitti, kun elämä työn ulkopuolella on niin tyhjää. Ilkka-hoitaja tuntui taas välillä vähän turhalta hahmolta ja aavistuksen pitkäveteiseltä, mutta hoitajanäkökulma tarinaan oli toisaalta ihan hyvä. Jäin vain miettimään, että näille kolmelle päähenkilölle olisi ehkä kaivannut vähän syvempää yhteenkuuluvuutta tarinan muodossa. Ilkankin lapsuus ja nuoruus oli rankkaa, ja miehen isän alkoholismi vaivaa yhä, mutta minusta nämä teemat eivät tulleet tarpeeksi valoa näyttävästi esiin.

Kirjassa jäi ärsyttämään loppu, joka oli aivan täysin avoin. Loppui suunnilleen kesken kohtauksen. Valintansa kullakin, mutta itse olisin kyllä halunnut tietää vähän enemmän lopputuloksista.

Pidä minusta kiinni oli ihme kyllä aika koukuttava kirja, vaikka se jostain syystä vuosia sitten kesken jäikin. Kiitän tästä ennen kaikkea kirjoitustyyliä. Sen kunniaksi kävinkin jo lainaamassa Krugerin toisen teoksen, Olen koskettanut taivasta, kirjastosta.

PS. Kirjan kansi on minusta onnistunut! Tyttö & paperitähti toimii hyvin.

Anna Gavalda - Zusammen ist man weniger allein (Kimpassa)

Julkaisuvuosi: ranskaksi 2004, suomeksi 2007

Sivumäärä: 790 (piskuinen taskukokoinen kovakantinen kirja)

Avainsanoja: Pariisi, rakkaus, taide, ihmissuhteet, yhteisöasuminen, elämä ja kuolema

Kirja minulle: Hostsiskolta syntymäpäivälahjaksi

Juoni: Aatelissukuinen Philibert änkyttää, on huono ihmisten kanssa ja myy postikortteja. Camille on anorektisen laiha, loistava taitelija ja siivoaa öisin tyhjiä toimistohuoneita. Franck työskentelee taukoamatta kokkina eikä hänen taakkaansa vähennä huonokuntoinen isoäiti Paulette, joka ei tahdo olla vanhainkodissa. Pariisilaisessa kerrostalossa on kolmensadan neliön asunto, jonne mahtuu paljon elämää ja elämättömyyttä.


Saksan kirjoitukset lähestyvät ja halusin herättää kielipäätäni. Kirjahyllyssäni lepää muutamia Saksasta tuotuja kirjoja, joita en vielä ole lukenut - tämä yksi niistä. Kirjan aiheet eivät tuntuneet ollenkaan mielenkiintoisilta (lahjan antajalla kun on vähän erilainen maku kuin minulla), mutta onneksi kuitenkin lähdin lukemaan.

Ensimmäisenä kiinnitin kirjassa huomiota sen erilaiseen kappalejakoon. Kappaleet olivat paikoitellen jaettu niin, että yksi kappalekokonaisuus koostui vain yhdestä lauseesta, jossa oli parhaimmillaan vain pari sanaa. Yhdellä aukeamalla kappalekokonaisuuksia saattoi olla useita enkä voi väittää, että olisin aina ymmärtänyt niiden merkityksen. Sitä tuli pohdiskeltua lukemisen ohessa. Kappalekokonaisuus saattoi katketa kesken kohtauksen, yleensä niin, että joku henkilö tulee mukaan tapahtumiin, poistuu niistä tai henkilön omiin ajatuksiin otettiin pieni katsaus. Tekstissä oli mukana muutamaan otteeseen myös metafiktiivinen kertoja, joka lisäsi tekstin mielenkiintoisuutta.

Henkilöhahmoista Camille, joka oli päähenkilöistä päähenkilöin, aiheutti pureskeltavaa. Kirjan kuvauksessa nimitetään häntä anorektiseksi, mikä minusta on turhan räväkkä termi hänen tapauksessaa: mikään stereotypinen tapaus hän ei ainakaan ole, enemmänkin sellainen määrittelemätön syömishäiriöinen. Tarkkailin tämän sanan käyttöä ehkä vähän turhankin tarkasti, ja se vei osan lukunautinnosta.
   Kun muiden hahmojen tarinoista tiputeltiin palasia pitkin matkaa, Camillen kertomus säilöttiin loppuosioon. Toimiva ratkaisu, sillä sitä ehti jo odottaakin. Kirja oli muutenkin rakennettu miellyttäväksi kokonaisuudeksi: neljä osaa, joista jokaisella oli selvästi oma funktionsa.

Teos oli loppujen lopuksi varsin tavanomainen tarina rikkinäisistä yksinäisistä sieluista, jotka sattuman kaupalla päätyvät saman katon alle ja muodostavat ihmissuhteita. En ole lukenut tällaisia teoksia oikeastaan juuri ollenkaan, koska taidan vähän vältellä tällaista kirjallisuutta, mutta tämä lukukokonaisuus oli varsin valaiseva. Loppua kohden kirjan kuvaus kävi yhä abstraktimmaksi ja hajanaisemmaksi, kun hahmojen ajatuksia pompautettiin kerrontaan tuon tuostakin aika sattumanvaraisella syötöllä, mutta toisaalta sekavuus saattoi johtua myös siitä, etten lukenut teosta suomeksi. Pitää ehkä joskus käväistä kirjastossa selaamassa suomalaisen version loppu läpi, jotta tulisi selkoa, millainen se nyt sitten oikeasti oli. Olisin kyllä muutenkin toivonut vähän epäonnellisempaa loppua, mutta minkäs teet, kun surullisille tarinoille yleensä halutaan se iloinen hymy.

PS. Kirja on ulkoisesti vallan ihana! Saksassa painetaan tuollaisia ihania taskukokoisia kirjoja, jotka ovat kättä pienempiä! Minut valtasi halu eksyä saksalaisten kirjakauppojen sivuille ja tilata muutama tuollainen lisää...

Miika Nousiainen - Maaninkavaara

Julkaisuvuosi: 2009
Luettu: helmikuu 2011
Sivumäärä: 351 (pokkari)
Avainsanoja: perhe-teema, rankat aiheet, urheilu, huumori
Kirja minulle: Tyttöystävältä lainassa.

Juoni: Martti on pakkomielteinen juoksuharrastaja, joka palvoo Suomen  menneitä juoksutähtiä. Omakin poika juoksee, oikein kunnolla kilpaa, ja hänestä on tuleva maan seuraava kilparatojen sankari. Kun Jarkko sitten katoaa, isän koko elämältä tuntuu menevän pohja. Kahdeksasluokkalainen Heidi säälii isäänsä ja lupautuu tämän valmennettavaksi, jolloin tavallinen arki on enää kaukainen muisto isän rääkätessä tyttärestään onnessaan kilpajuoksijaa. Kouluun mennään juosten painoliivit yllä eikä Heidi ehdi leffaan kavereidensa kanssa, kun samaan aikaan on juoksutreenit.


Lopetin tämän kirjan eilen illalla ja minut valtasi sen jälkeen moneksi tunniksi "after-flowksi" kutsumani tunne. Silloin tunnun juuttuneen juuri loppuun lukemani kirjan ja todellisuuden välimaastoon, välitilaan, jolloin kaikki tuntuu kaukaiselta ja on vaikea keskittyä mihinkään. Tunne on ehdottomasti loistavan kirjan merkki.

En ole yleensä niitä ihmisiä, jotka nauravat ääneen kirjoja lukiessa. Mutta Maaninkavaara saa huumoripisteet loistavalla ironiallaan ja satiirimaisella kirjoitustyylillään - Nousiaisessa on ehdottomasti ainesta. Juuri tällaista kirjallisuutta tarvitaan lisää - tai ainakin minä tarvitsen.

Jokainen vähänkin lupaava juoksija on sille kuin Kristuksen tuleminen. Nyt se puhuu jostain Keskisalosta. Sitten se pettyy. Aina kun suomalainen jää hännille, on se isän mielestä taktiikkaa. Terveellä järjellä tajuaa, ettei sen juoksijan vauhti riitä.

Me sitten äidin kanssa myötäillään, vaikka pitäisi kertoa totuus. Äiti ei halua ja minä en osaa. Ei kasiluokkalaisen pidä opettaa isälleen realismia.

Kirja käsittelee voimakkaasti ja pikkutarkasti juoksemista. Käydään läpi Suomen juoksijoiden historiaa: jäipähän ainakin mieleen, että Kaarlo Maaninka oli Posion Pyrinnön poikia ja toi viimeisen juoksumitalin Suomeen Münchenin olympialaisissa 70-luvulla. Kerronta ei ole kuitenkaan missään vaiheessa tylsää tai liian toistavaa, vaan asiat tulevat esiin juonen mukana kovin luonnollisena osana tarinaa. En itse ole mikään urheilufani eikä varsinkaan juoksu kiinnosta, mutta tämä kirja ei missään nimessä ole vain kestävyysjuoksuihmisille.

Martti-isän mielestä ainoa oikea mittayksikkö on ratakierros, mikä todellakin tulee kirjan aikana selväksi: miehen mielestä kaikki ajanvietto juoksun ulkopuolella on turhuutta. Martti on perinteinen suomalainen mies, jonka mielestä nykyaikana on pehmitytty liikaa ja puhutaan kaikesta avoimesti. Mies ei avaa suutaan turhan usein ja vaimokin sanoo tyttärelleen, että kohtalainen avioliitto on kaikki, mitä elämältä voi odottaa. Nousiainen on kirjoittanut loistavan humoristisen hahmon, joka haluaa läheisilleen pelkkää hyvää mutta ei aina osaa osoittaa sitä oikealla tavalla. Rääkki rääkin perään, koska "Heidi haluaa tätä, Heidi nauttii tästä, tämä tekee Heidin onnelliseksi!"

Heidi on sympaattinen hahmo, johon samaistuin kirjan alussa todella hyvin. Hän on normaali yläkouluikäinen tyttö, joka haaveilee ylempiluokkalaisesta pojasta, kuvataidelukiosta ja hauskanpidosta ystävien kanssa. Erityisen oleista hahmossa on kuitenkin hänen suhtautumisensa isäänsä: Heidi välittää tästä kovasti ja on huolissaan, kun isä ei näytä toipuvan veljen katoamisen jälkeen. Minä olen Martin puolesta todella otettu, kun Heidi ehdottaa isälleen juoksuharrastuksen aloittamista. Pian tämän jälkeen tytön huoneen seiniä koristavat vanhat partasuiset juoksijamiehet sekä itse kirjoitettu taulu:

Teidän harrastus, meidän elämäntapa.

On järkyttävää lukea, kuinka isä ja isän pakkomielle juoksuun alkavat hallita Heidin elämää. Ensin aloitetaan rennosti: kevyitä lämmitteleviä juoksulenkkejä tutussa maastossa, ruokavaliota aletaan tarkkailla. Sitten lisätään mukaan punttitreeni, sen jälkeen aamujuoksu kouluun. Kännykkä pidetään harjoitusten aikana kiinni eikä Heidillä ole asiaa leffaan edes huilauspäivinä, koska Martin mukaan lepo tarkoittaa lepoa eikä viihdettä. En todellakaan ymmärrä, miten koko perhe jaksaa sellaista touhua, ja kirja lopussa Sirkka-äiti itkeekin ja pyytää tyttäreltään anteeksi, ettei ole tehnyt asialle mitään.

Pitää vielä mainita kirjan erinomaisesta kuvauksesta kahden sukupolven välillä. Kirja keskittyy Martin ja Heidin isä-tytär -suhteeseen, jossa Heidi käyttää nuorten ilmaisuja ja Martti saarnaa menneistä ajoista ja ihmettelee, kun tytär keskittyy niin "epäolennaisiin" asioihin kuin hyvät koulunumerot. Rakastuin erityisesti kohtiin, kun Heidi tokaisi jotain englanniksi eikä isä ymmärtänyt sanaakaan.

Aivan loistava kirja. Maaninkavaara on Miika Nousiaisen toinen romaani ja aion ehdottomasti lukea myös hänen ensimmäisen teoksensa Vadelmavenepakolainen. Maaninkavaarasta on suunnitteilla elokuvaa tai tv-sarjaa ja toivon, että sellainen joskus saa päivänvaloa.

Isä täräyttää ensin päähänpistonsa ilmoille. Silloin idea kuulostaa päättömältä. Sitten isä jauhaa filosofioitaan. Yleensä ne liittyvät antiikin Kreikkaan tai Lasse Viréniin. Tai johonkin siltä väliltä, onhan siinä väli. Ja kohta ehdotus kuulostaa arkipäiväiseltä.

Petri Tamminen - Miehen ikävä

Julkaisuvuosi: 1997
Luettu: helmikuu 2011
Sivumäärä: 141 (pokkari)
Avainsanoja: suomalaisuus, novellikokoelma, minimalismi
Kirja minulle: Kirjastosta tyttöystävän suosittelemana.

Juoni: Novellikokoelma, jonka teksteissä kuvaillaa ennen kaikkea suomalaisen miehen suhtautumista omaan kotimaahansa; kuinka hän näkee ympäristönsä.


Tämä teos oli samoissa kansissa Elämiä-kokoelman kanssa, joten tuli luettua samaan syssyyn. Luin tämän itse asiassa ennen tuota toista kokoelmaa ja herätti kyllä suuren halun jatkaa tämän kirjailijan tuotannon lukemista. Minimalistisuus on vahvaa ja kirjan takakannessa on osuva lainaus Savon Sanomilta: "Kaurismäen tavoin yhtä vähäeleisesti antaa myös Tamminen siveltimensä heilua. Elämä ei parane kovaäänisellä selittelyllä. Kun seisoo hiljaa syrjässä, erottaa mekastajien tyhjät sanat." Tämä kuvaus osuu Tammisen tyyliin lähes täydellisesti, vaikken olekaan Kaurismäen kanssa hyviä tuttuja.

Tämänkään kokoelman novellit eivät olleet pitkiä, suurin osa vain hieman pidempiä kuin Elämissä. Ne kulkivat aika lailla koko ajan samaa kaavaa ja loppua kohden olivat ennen pitkää vähän liiankin samanlaisia - Elämiin verrattuna tämä teos oli hieman tylsempi, koska se ei tarjonnut vaihtelevuutta kuten edeltäjänsä. Loppujen lopuksi teokset muistuttavat tyyliltään ja sisällöltään kovasti toisiaan: molempia hallitsee niukka, lyhyt kuvailu-kerronta ja aiheet keskittyvät suomalaisuuteen. Pidin sota-teemoista, joita teksteissä ilmeni.

Ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos.

Tämä pätkä löytyy aivan ensimmäiseltä sivulta ja sai heti mielenkiintoni nousemaan:

Hurjimmalta tuntuu rikkoa arkisimmat tottumukset - nukkua yö täysissä pukeissa, herätä varhain ja lähteä ulos niine hyvineen, syömättä, pesemättä ja hampaita harjaamatta. Kaupunki näyttää uudelta ja kansainväliseltä. Gapaus pakahduttaa. Elämä tuntuu lahjalta.
  Ihmiset muistelevat äkkilähtöjä vuosikausia - -

Petri Tamminen - Elämiä

Julkaisuvuosi: 1994
Luettu: helmikuu 2011
Sivumäärä: 157
Avainsanoja: suomalaisuus, novellikokoelma, minimalismi
Kirja minulle: Kirjastosta tyttöystävän suosittelemana.

Juoni: Kirja sisältää 40 ihmisen elämän kuvauksen alle aukeaman kokoisessa tilassa. Sen lisäksi lopussa on joitain pidempiä novelleja. Hyvin suomalaista tekstiä.


Pidän kirjoittamisesta, mutta pitkissä teksteissä minulla on suuri ongelma saada aika kulumaan eteenpäin. Tuppaan jumittamaan samoissa hetkissä ja tarina etenee ajallisesti hitaasti verraten kirjoitettuun sivumäärään. Kuulin tyttöystävältä teoksesta, jossa kuvattiin eri henkilöiden elämää vain parilla sadalla hassulla sanalla. Ajattelin, että sehän on aivan järkyttävän lyhyt tekstinpätkä, kuinka on mahdollista, että sellaisessa ehtii kertoa niin paljon. Mutta kyllä se vain on mahdollista.

Tammisen minimalistinen kirjoitustekniikka teki minuun vaikutuksen, samoin kuin hänen hieman ironinen huumorinsa, joka poimii tarkasti esiin suomalaisten peruspiirteet ja käytökset ja käyttää niitä tehokkaasti. Missään ei ole liikaa, mutta tarina kuitenkin kerrotaan. Parhaimmillaan reilussa puolessa pokkarisivussa. Todellinen taidonnäyte ja olen nyt lukukokemukseni jälkeen hämmentynyt ja epätietoinen: kuinka tuollainen on mahdollista?

Elämiä koostuu monesta eri elämäntarinasta, mutta hajanaisista paloista huolimatta se on yhtenäinen kokonaisuus, joka kertoo suomalaisten ihmisten tarinaa. En edes muista, kuinka monessa tekstissä mainittiin lause "Mentiin naimisiin." Oli myös tuttua suomalaista alkoholin käyttöä, pettämistä, lapsia, perheongelmia, työpaikkoja. Kotipaikkauskollisuutta, vanhoillisuutta ja rohkeutta, kokeilunhalua ja vanhassa pysymistä, syntymästä kuolemaan. Monta eri näkökulmaa tavallisen Suomen kansalaisen elämään. Pari kertaa mainittiin jotain venäläisistä, mutta ruotsalaiset jätettiin rauhaan. Se oli vähän hämmentävää, koska viinapäissään Suomen raavaat miehet tuntuvat puhuvan mielellään naapureistaan. Muistakin kuin seinän takana asuvista. Erityisen huomioitavaa oli, etteivät tekstit ottaneet kantaa vähemmistöryhmiin, kuten maahanmuuttajiin tai seksuaalivähemmistöihin. Odotin edes jotain pientä, koska tarinoita oli niin monia, mutta toisaalta tämä kokoelma on julkaistu vuonna -94, jolloin ei taidettu vähemmistöryhmistä pukahtaa edes puolta sanaa. Kiinnostava vertailukohta nykyajan tuotoksiin.

Tässä novellikokoelmassa eritoten miehen näkökulma tuntui tulevan hyvin esiin. Oli myös naisten elämiä, mutta miehet taisivat viedä voiton - liekö johtuu siitä, että kirjoittaja tuntee itsensä tutuksi oman sukupuolensa kanssa. Miehet ryyppäsivät, miehet kävivät naisissa, miehet käyttivät väkivaltaa tai olivat vaimonsa tossun alla. Erityisesti Teemun tarina jäi mieleen.

Teemu kokosi silkkipaperista kuumailmapallon. Se poiltti naapurin pellon. "Jukolauta poijjaat", isä sanoi. Teemu oli ainoa poika. - - Anja oli punkkari. Teemu toi näytille. "Et sinä baarissakaan ota ensimmäistä pullaa", isä sanoi eteisessä.

Ihastuin minimalistisuuteen aivan tosissani: lauseet olivat lyhyitä ja ytimekkäitä, hahmon nimeä toistettiin ja kuvailu keskittyi muutamaan tiettyyn sanaan, joista oli tarkoitus imeä itseensä koko maailma. Jos tällaista löytyisi jostain lisää, lukisin erittäin mielelläni.

Mari soitti näytelmäpiirin vetäjälle ja meni yömekossa alaovelle. Mari asteli asfaltilla aristellen. Marilla oli ihan paljaat jalat.