J. R. R. Tolkien - Hobitti

Julkaisuvuosi: englanniksi 1937, suomeksi 1985
Sivuja: 328
Avainsanoja: fantasia, seikkailut
Kirja minulle: Hobitti-elokuvan innoittamana lainasin kirjan kaverilta.

Kirjan takakannesta:
Bilbo Reppuli on hobitti, kääpiötäkin pienempi olento. Hän rakastaa mukavaa elämää ja hyvää ruokaa ja inhoaa kaikenmoisia seikkailuja. Bilbon rauha häiriintyy, kun hänen luokseen saapuvat velho Gandalf ja kolmetoista kääpiötä. He ovat lähdössä etsimään aarretta, joka on muinoin kuulunut kääpiöille ja jota nyt vartioi hirmuinen lhoikäärme. Ennen kuin Bilbo aavistaakaan, hän on mukana matkalla vaarallisille vuorille, kohti huikeita seikkailuja.


Minulla on ollut viimeiset kymmenen vuotta tavoitteenani lukea TSH-trilogia läpi. Tähän mennessä olen saanut kahlattua Sormusten ritarit alusta loppuun niin sinnikkäästi lukien kuin äänikirjaa kuunnellen. Kaksi tornia on jo aloitettuna, mutta olen tainnut koskea siihen viimeksi kaksi joulua sitten... Tolkienin raskas, moniulotteinen ja hyvinkin polveileva ja yksityiskohtainen kirjoitustyyli kun ei oikein tuppaa meikäläiseen uppoavan.

Rakastan kuitenkin TSH-leffoja, ja tietenkin Hobitin elokuvaversio piti käydä katsastamassa. Järkytyksekseni sekin oli jaettu moneen osaan, joten otin nyt itseäni niskasta kiinni ja lainasin kirjan kaveriltani saaden häneltä vakuutteluja siitä, ettei tämä teos ole yhtään niin raskaslukuinen kuin itse triologiat. Varuillani aloitin lukemisen, pääsin leffassa jäätyyn kohtaan ja sitten lukeminen olikin yllättäen hyvinkin ihastuttavaa! Olen tottakai tietoinen Tolkienin hienoista kirjoittajanlahjoista itsekin niitä lukeneena, mutta niiden kiinnostavuus kestää vain niiden kohtausten ajan, joissa oikeasti tapahtuu jotain... Siksi Hobitti onkin minulle varsin ihana kirja, sillä siinä tapahtuu koko ajan jotain! Minä kaipaan meteliä ja melskettä, kun luen.

Oli oikein mukava tutustua Bilbon maailmaan, kun siitä oli jo TSH:jen kautta saanut kuulla yhtä sun toista. Nytpä tiedän, miten Bilbo sai Sormuksen sormeensa ja mistä ne pari kullalla ja hopealla lastattua arkkua ovat peräisin, samoin kuin Piikki-miekka sekä kääpiöiden upea sotisopa! Kääpiöt olivat hauskaa matkaseuraa, ja Gandalfista olen pitänyt aina. Lisäksi teoksessa oli paljon Tolkienille tuttuja sävyjä, kuten hobittien ja kääpiöiden suuri rakkaus ruokaan, erilaisia lauluja monelta eri rodulta ja Rivendellin rauhoittava kauneus, jotka saivat minut nauttimaan kirjasta todella paljon.

Teoksessa oli useita taistelukohtauksia, mutta minua miellytti se, ettei niitä kaikkia kuvailtu kauhean tarkasti saatikka sitten että Bilbo olisi ollut niissä kaikissa keskipisteenä. Pidin päähenkilöstä hyvin paljon, varsin sympaattinen ja hyväluontoinen pikku hobitti, jolla oli pienen otuksen mietteet ja huolet. Erityisesti rauhaarakastavuus tuli hahmosta hyvin selville.

Elokuvaversioon on ilmeisesti otettu muualtakin vaikutteita kuin Hobitista ja oli mukava saada lukea se oikea tarina läpi. Odotan jo mielenkiinnolla, mitä kaksi seuraavaa Hobitti-elokuvaa tuovat tullessaan. Ehkä tämä potkaisisi minut taas Kahden torninkin pariin.

Harri Nykänen - Ariel: Jumalan selän takana

Julkaisuvuosi: 2009
Aika: n. 7 h
Avainsanoja: poliisi, murha, juutalaisuus, äänikirja, jännitys, Suojelupoliisi, lavastus
Kirja minulle: Kirjaston äänikirjahyllystä aika summanmutikassa valittu teos.

Teos tiivistettynä: Komisario Ariel Kafka on juuri palannut kesälomalta takaisin töihin, kun hän saa tutkittavakseen varakkaan yrittäjän murhan. Mies on Arielin entisen tyttöystävän isä, juutalaisseurakunnan arvostettu jäsen. Murhamysteeri laajenee murhatun johtaman firman kautta Israeliin asti ja siihen liittyy mukaan yllättäviä tahoja Helsingin juutalaisseurakunnan sisältä vanhoihin suomalaisiin rikollisiin asti. Myös Supo tunkeutuu vahvasti mukaan Kafkan tutkimuksiin.

Jotkut ehkä muistavat, että kuuntelin viime kevättalvena Bo Carpelanin Kesän varjot äänikirjana. Sehän ei siis onnistunut, ei millään tavalla. Kuitenkin uskaltauduin nyt kokeilemaan äänikirjaformaattia uudemman kerran, tällä kertaa niin, että otin kirjan kuunneltavaksi pitkille kävelylenkeille. Ehkä teos oli tällä kertaa helpommin kuunneltavissa ja tarina sopiva ääneen luettavaksi, sillä huomasin hakevani aikaa lenkkeilylle ennen kaikkea siksi, että saisin kuunnella teosta eteenpäin!

Ariel: Jumalan selän takana oli myös pitkästä aikaa kosketus jännityskirjallisuuteen.  Se ei ole kiinnostanut minua ikinä, mutta Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin yllyttämänä oli tämän vuoden aikana pakko ainakin johonkin teokseen tutustua. Harri Nykäsen tarina miellytti, joten tulen varmasti selaamaan viimekeväisen Suomalaisia dekkareita? -suosittelukyselypostaukseni läpi ja tutustumaan teidän suosittelemiinne suomalaisiin dekkareihin (merkintään saa muuten käydä kommentoimassa lisää suosituksia!). Olen innoissani uuden kirjallisuudenalan valloittamisesta!

Ja sitten itse tarinaan. Lukijana toimii Lars Svedberg, jonka rauhallinen, vankka ja miehinen ääni sopii mainiosti Ariel Kafkan jykevälle, varmalle ja poliisimaiselle hahmolle. Kerrontatahti on helposti seurattava ja siitä kiitos myös Nykäselle - teoksessa tapahtuu riittävän nopealla tempolla, jotta mielenkiintoni pysyi yllä. Murha ei myöskään ole liian ilmiselvä, joten jännitystekijöitä teoksen varrelta löytyy. Lukijalle, tai tässä tapauksessa kuuntelijalle, annetaan myös onnistumisen tunteita, kun välillä vinkit johonkin johtolankaan olivat niin selvät, että teki mieli kopauttaa Kafkaa päälaelle ja huutaa, että tuossa se on, etkö sinä huomaa! Hauskaa, miellyttävää, palkitsevaa.

Tarinan loppua kohden jännittynyt ilmapiiri alkoi kuitenkin vähän löystyä ja juoni menettää mielenkiintoaan, kun kävi selväksi, mistä hommassa on oikein kyse ja ketä tässä nyt jahdataan. Loppu siis vähän lopahtaa, mutta yleisilmeeltään tarina on kiinnostava kokonaisuus ja saa ainakin minut innostumaan myös muihin Nykäsen kirjoihin tutustumisesta. Nykänenhän taidetaan tuntea paremmin Raid-sarjastaan, kellään kokemuksia?

Lainasin kirjastosta Anna-Leena Härkösen Ei kiitos. Olen lukenut Härköseltä kaksi teosta eikä naisen kirjoitustyyli ole saanut minua pauloihinsa, mutta tuon teoksen teema on sen verran kiinnostava, että tahdon ainakin yrittää tutustua siihen. Vielä en ole saanut ladattua kirjaa mp3-soittimeeni, mutta koetan tehdä sen pikapuoliin. 

Anu Holopainen - Matkalaiset

Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 367
Avainsanoja: fantasia, naisten asema, matkustaminen, pahuus, salaperäiset voimat, kasvaminen
Kirja minulle: Kirjastosta pitkään haluttuna.

Kirjan takakannesta:
Punatertun kylä on jäänyt taakse, ja karkotetut ovat rakentaneet kotinsa metsän suojiin. Nuoreksi naiseksi varttunut Yvana ja Loranan hylkäämä poika, Marrkah, kaipaavat eristyneiltä kotinurkilta suureen maailmaan. He lähtevät kohti rannikkokaupunkia haaveenaan matka Kesämaahan saakka, mutta suunnitelmiin tulee mutkia, kun kuvioihin ilmaantuu Syysmaan häiläilemättömin rikospäällikkö. Myös Yvanaa kauan sitten koskettanut paha voima alkaa jälleen kasvaa, ja seuraukset ravisuttavat koko Syysmaata. Villipihlajan opetuksille selkänsä kääntänyt Zarakin saa yllättävän vieraan.


Tämä kirja on roikkunut kirja-arvostelulistallani heinäkuun lopusta saakka, mutta aikataulut ja muisti eivät ole osuneet yhteen. Nyt kuitenkin sanon kirjasta edes jotain, sillä Anu Holopainen on suosikkikirjailijoitani ja pidän Syysmaa-sarjasta kovasti.

Matkalaiset on Syysmaa-sarjan kuudes ja viimeinen osa, ja se kerää mukaan tarinaan kaikki vanhat hahmot. Alkuperäiset Welman tytöt ovat taas oleellisesti tapahtumissa mukana, vaikka tarinaa johtaakin nuorempi sukupolvi ja heidän seikkailunsa ja päämääriensä tavoittelu. Teos nostattaa valtavan halun palata taas sarjan ensimmäisiin osiin muistoja verestämään, ja aionkin sen tehdä heti, kun kirjapinot ja aikataulut antavat myöten.

Matkalaiset on muihin sarjan osiin verrattuna paljon seikkailuhenkisempi ja tapahtumarikkaampi. Kunnon perinteiseen fantasiakirjamaiseen tapaan sarja lopetetaan näyttävillä teemoilla: mukaan astuvat sotaisuus, orjuus sekä hyvän ja pahan vastakkainasettelu. Loppu on melko perinteinen ja ennalta-arvattava, mutta sopii konseptiin hyvin. Teoksen viimeiset sivut jättävät huulille haikean hymyn, kun hahmojen tarinat jäävät vielä avonaisiksi ja lukijan oman mielikuvituksen varaan.

Ihan mukava teos. Hanakasti tämän läpi lukaisi ja jätti sinänsä kaipaavan tunteen rintaan. Yksi tarina on taas lopussaan eikä enää ole uutta kirjaa, jota odottaa. Olisin ehkä toivonut Holopaiselta jotain vähän räväkämpää lopetusta (varsinkin, kun edellinen osa, Varjoja, lopetti niin jännittävään kohtaan), joka olisi erottanut kirjan muiden osien tavoin nuorisofantasian valtavirrasta, mutta kyllähän tämän tällakin tavoin pureskelee. Laimea loppu, mutta ymmärrettävä ja sopii sarjaan ihan hyvin. Toivon, että Holopainen aloittaa jonkun uuden fantasiasarjan kirjoittamisen mitä pikimmiten.

Michael Pollan - Oikean ruoan ohjeet: Syöjän käsikirja

Julkaisuvuosi: englanniksi 2009, suomeksi 2011
Sivuja: 166 
Avainsanoja: tietokirja, ruokakulttuuri, terveellisyys, maalaisjärjen käyttö, ohjeet
Kirja minulle: Ekokauppa Ruohonjuuren nettisivujen artikkelin kautta huomattu kirja.

Kirjan takakannesta:
Syöminen ei ole monimutkaista, vaikka nykydieetit ja jatkuvasti muuttuvat ravintosuositukset saavat sen tuntumaan mahdottomien valintojen ryteiköltä.
   Oikean ruoan ohjeet toivottaa yksinkertaisen syömisen jälleen tervetulleeksi. Kirjan 64 ohjetta ovat helppoja muistisääntöjä päivittäisiin ruokavalintoihin. Näillä ohjeilla vaihdat teolliset ruokamössöt kunnon ruokaan ja ravintoainekikkailun yksinkertaisuuteen. Selkeät säännöt kiteyttävät isoäitien viisauden ja uusimman tutkimustiedon - ja muistuvat mieleen myös marketin perjantairuuhkassa.


Hesarissa oli toissaviikolla artikkeli, jossa muun muassa huomioitiin se, ettei mansikkajukurtissa ole mansikkaa kuin suunnilleen puoli prosenttia. Ekokauppa Ruohonjuuri oli nostanut asian nettisivuilleen, josta minäkin sitten tämän kirjan bongasin. Innostuin, koska ruokaan liittyvät "ohjeet" ovat tällä hetkellä omassa elämässäni aika keskeisenä sisältönä.

Valitettavasti kirja ei ollutkaan mikään valaistus saatikka kovin kätevä. Ensinnäkin: perjantain ruuhkaostoksilla on ilmeisesti helppo muistaa 64 ohjetta ulkoa tuosta vaan (olivat ne miten maanläheisiä tahansa). Okei, kirjan tarkoitus ei ehkä ole opetella kaikkia ohjeita sydänjuuriaan myöten vaan antaa osviittaa siitä, mihin ruokaostokset pitäisi keskittää, mutta tuo takakannen huomautus ärsytti.

Toiseksi kirjassa häiritsi itsestäänselvyyksien lateleminen. Ohjeet perustuvat kirjailijan omiin päätelmiin sekä "ruokakulttuuriin, joka on osittain ikivanhaa", ja niiden listaamisen apuna on käytetty monen eri alan asiantuntijoiden lausuntoja. Loppujen lopuksi ohjeet ovat kuitenkin lähinnä maalaisjärjen pukemista kirjalliseen muotoon sekä jopa lapsesta lähtien opittujen ohjesääntöjen kertaamista. Esimerkiksi varmaan jokainen on kuullut jossain vaiheessa elämäänsä, että on hyvä syödä värejä. Lisäksi korostettiin, alleviivattiin ja vielä kerran korostettiin sitä, kuinka kaikki lisäaineet ovat saatanallisia tuotoksia ja niiden nauttiminen aiheuttaa varhaisen kuoleman.

Kohottelin myös kulmiani sille huomautukselle, ettei esimerkiksi BicMac tai autoon tarjoiltu ruoka ole ruokaa. Tämä kritiikki on kai tarkoitettu Yhdysvaltojen roskaruokakulttuurille, mutta on sinänsä mielenkiintoista väittää, ettei hampurilainen silloin tällöin nautittuna sovellu ruoaksi.

Teoksesta löytyisi vielä naputtamisen aihetta, mutta ehkä tässä jo selvisi, etten pitänyt teoksesta. Kirjan alussa todetaan, että koko kirja voidaan tiivistää sanoihin "Syö ruokaa. Lähinnä kasviksia. Sopivasti.", joten tuntuu aika hassulta, että noiden sanojen lisukkeeksi on vielä pitänyt ahtaa 160 sivua ohjenuoria. Ydinajatus on hyvä ja tämä olisi mielestäni toiminut loistavasti artikkelimittakaavassa. Liian vähän oleellista asiaa kirjaksi.

Hernán Rivera Letelier - Elokuvankertoja

Julkaisuvuosi: espanjankielinen La contadora de películas 2009, suomeksi 2012
Sivuja: 133

Avainsanoja: pienoisromaani, elokuvat, psykologinen romaani, perhe-teema, köyhyys, tarinoiden kertominen

Kirja minulle: Kirjaston uutuushyllystä

Chileläisen Hernán Rivera Letelierin Elokuvankertoja-teos kertoo pienen salpietarikaivoskaupungin nuoresta tytöstä, María Margaritasta, ja tämän lahjakkuudesta elokuvankertojana. Marían isä on suuri elokuvafani, muttei halvaantuneena enää pysty käymään elokuvissa. Siispä María menee isänsä puolesta katsomaan liikkuvia kuvia ja kertoo isälleen kaiken näkemänsä niin yksityiskohtaisesti, elävästi ja aidosti, että kertomukset ovat parempia kuin itse elokuvat. Tämän huomaavat myös muut kyläläiset, ja pian Marían kotitalo on täynnä köyhiä mutta uutteria kaivostyöläisiä, jotka kerta toisensa perään taputtavat tytön hurmokseen ja tulevat kuuntelemaan tätä, vaikka heillä olisi varaa ihan oikeisiin elokuvalippuihinkin.


Tämä oli tällainen heräteostos kirjaston uutuushyllyltä. Kirja on söpön pieni ja sillä on viehättävä kansikuva, joten se sattui hyvin silmään. Parin sivun selaaminen takasi mielenkiinnon heräämisen: Rivera Letelier on kirjoittanut teoksen jakamalla sen lukuihin, jotka ovat enintään kolme-neljä sivua pitkiä. Ja minähän rakastan tällaista pientä, tiivistä ja paloittaista kerrontaa.

Minäkertoja María on tarinan alussa kymmenen vanha, kun elokuvankertominen aloitetaan. Rikkonainen köyhälistöperhe kerää vähäiset varansa ostaakseen kuopukselle elokuvalipun ja sitten María käy näytöksessä, tulee kotiin, juo kupposen teetä ja aloittaa esityksensä. Aluksi hänellä on apunaan pelkkä äänensä ja ilmeensä, mutta hiljalleen hän alkaa kerätä esiintymisrekvisiittaa saadakseen kerronnastaan mahdollisimman todentuntuisen: sombrerohattuja meksikolaisiin elokuviin, Zorron viitta ja miekka sekä kauniita mekkoja espanjalaisia filmauksia varten. Hän harjoittelee ilmeitä kotona peilin edessä ja nauttii siitä, kun hänet taputetaan olohuoneen "lavalle" kolme kertaa peräkkäin.

Lyhyissä psykologisissa romaaneissa on oma viehätyksensä: niissä on hengästyttävä ja koukuttava ote. Siinä Rivera Letelier on todella onnistunut. Marían tarinaa seurataan tytön omassa päässä, kun lukijalle kerrotaan pieninä yksittäisinä paloina ja hetkinä kotoa lähteneestä tanssijaäidistä, isän alkoholismista, naapureiden kehuista sekä siitä, kuinka kaikki hyvä loppuu aikanaan (ja aina pilvisinä päivinä). Tarttumapintaa ja henkilökohtaisuutta tuovat maininnat, joissa María toteaa menneensä kerronnassaan asioiden edelle ja palauttaa lukijan taas takaisin oikeaan tapahtumajärjestykseen. Luvut ovat niin lyhyitä, että minä ainakin ahmin niitä kerta toisensa jälkeen ja jäin välillä kirjanmerkki kädessäni keskelle lattiaa seisomaan, kun ei malttanut laittaa kirjaa syrjään. Varma merkki siitä, että teos on kiinteä tiivis paketti.

Rahaa kului kotona kovempaa tahtia kuin sitä tuli, ja kun kaivosalueelle saapui elokuva - joka isäni mielestä vaikutti hyvältä pelkästään pääosan esittäjien nimien perusteella - kolikoita kerättiin killinki killingiltä niin että ne riittivät yhteen pääsylippuun, ja minut lähetettiin katsomaan sitä.
   Elokuvan jälkeen minun piti kertoa näkemäni olohuoneeseen kokoontuneelle perheelleni.s. 9

Siinä ensimmäinen luku. Aluksi tarina vaikuttaa todella harmittomalta, viattomalta ja suloiselta, mutta edetessään Marían kyläyhteisöstä paljastuu yhä karumpia ja karumpia yksityiskohtia. Pikkukaupunki on tavattoman köyhä, mutta ihmniset ovat solidaarisia ja ottavat toisensa huomioon. Kuitenkin riistoa tapahtuu, ja esimerkiksi Marían äiti oli 14-vuotias synnyttäessään esikoisensa kaksikymmentä vuotta vanhemmalle miehelle. Teoksen loppuvire onkin surullinen, sillä vaikka elämässä onkin joitain valopilkkuja, ovat ne helposti häviäväisiä ja kovan arjen saastuttamia. Se [Elokuvankertoja] on kunnianosoitus kaikille maailman tarinoille ja pikkukylien elokuvateattereiden kukoistukselle ja rappiolle, todetaan kirjan takakannessa.

Pidin tästä teoksesta kovasti. Sitä tekisi kovasti mieli halata ja pitää hyvänä - siispä suosittelenkin lukemista jokaiselle genremieltymyksistä riippumatta. Kirjan kirjailijainfossa mainitaan, että teokseesta on tekeillä elokuva. Sen voisin minäkin mielelläni katsastaa.

Ota riski ja rakastu kirjaan

Syyskuun alku on ollut kyllä sellaista hulabaloota että huh! Olen saanut Seitsemän veljestä luettua melkein loppuun, mutta jo luettujen kirjojen bloggaukset ovat jääneet ajanpuutteen ja jaksamuksen takia vain haaveiksi... Siksipä nyt haastavaa lukemista -blogista bongattu, Kirjamielellä -blogin marjiksen aloittama haaste kehiin, koska olen utelias laajentamaan lukutottumuksiani/löytämään uusia ihanuuksia jo tutuista genreistä:

"Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste 

Lukeeko joku kirjabloggari vääriä kirjoja? Nyt voit vaikuttaa siihen, mitä muut lukevat Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen avulla.

Tässä haasteessa voit määrätä kirjabloggarille luettavaksi kirjan, jota hän ei ole vielä ymmärtänyt lukea tai joka on kaukana hänen omista lukutottumuksistaan. Ottamalla riskin ja astumalla tuntemattomalle alueelle haastettu bloggari voi löytää uuden kirjallisen rakkauden – tai paremman syyn pysytellä omalla alueellaan. Samalla saat itsekin lukea jotain sellaista, johon et ehkä olisi muuten uskaltanut tarttua. Ota riski!

Säännöt:
Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle."


Itse haastan Nafisanin Yöpöydän kirjat -blogista. Hänen blogissaan seuraan eritoten fantasia-postauksia, joita löytyy todella monipuolisesti (samoin kuin scifiä). Kyseisestä genrestä tulikin mieleen puolitusinaa erityyppistä kirjaa, joita voisin suositella... sekä tietenkin kaikista muista genreistä. Vaikea valinta, mutta päädyin lopulta haastamaan hänet yhdellä suosikkikirjoista eli Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -teoksella. Ehkäpä sitä ei ole vielä tullut luettua.


En nyt nimeä tähän ketään muuta, mutta otan kyllä mielelläni haasteita vastaan kommenttien muodossa ja tulen sitten vastavuoroisesti antamaan oman haasteeni!

Nelli Hietala - Lintujen käytännöllisyydestä

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 143

Avainsanoja: novellikokoelma, suomalaisuus, humoristisia elämänohjeita

Kirja minulle: Kirjaston uutuushyllystä

Nelli Hietalan novellit ovat tarkkanäköisiä ja lämpimiä huomioita tutuista asioista: kahdestaan nukkumisesta, sääntöjen noudattamisesta, henkisen taakan kantamisesta ja lintujen käytännöllisyydestä. Arkipäiväiset ilmiöt näyttäytyvät uudela tavalla, viiston huumorin ja fantastisen kautta.


Tämä on MUST READ -teos. Siis ihan oikeasti, olen tosissani. Must read. Harvoin tulee kirjastosta lainatun kirjan kohdalla tunne, että "hitto, tämä on pakko saada itselle". Nyt pitää metsästää tämä jostain omaan kirjahyllyyn, koska tahdon tämän kirjaksi, joka luetaan vähintään kerran vuodessa.

Nelli Hietalan novellikokoelma koostuu parin sivun mittaisista ironisen humoristisista novelleista, joissa puidaan esimerkiksi sitä, millaisia erilaisia nukkujia on olemassa, kuinka eksyä oikeaoppisesti, millaisia tervehtijöitä on ja miten heihin tulee suhtautua ja miltä vanhasta nojatuolista tuntuu, kun se viettää aikaansa ullakolla pölyttymässä. Mukaan mahtui myös täysin merkitön novelli Merkitön sekä totta kai kirjan nimikkonovelli Lintujen käytännöllisyydestä, jossa kerrottiin muun muassa, kuinka tietyn linnun avulla pääsee helposti johonkin tiettyyn paikkaan, kun vaan hyödyntää lintulajille ominaisia piirteitä.

Teosta luki ehdottomasti koko ajan pilke silmäkulmassa, mutta samalla saattoi bongailla joitain hyvin osuvia huomioita suomalaisista ja suomalaisuudesta. Esimerkiksi tervehdysnovellissa (jonka nimeä en valitettavasti enää muista) oli tällainen pätkä (ja monta muutakin), joka osui ja upposi:

Usein näennäisen huolettoman kädenheilautuksen takana lymyääkin vaarallisempi lähestymisyritys, joka sisältää monimutkaisempia vaateita, kuten toiveita rahasta, rakkaudesta, suosituksesta, nimikirjoituksesta, seksistä, talkooavusta tai muista hyödykkeistä. Usein käykin niin, että mikäli tervehdittävä aavistaa tervehdyksen takana tällaisia epäilyttäviä motiiveja, hän jättää vastatervehdyksen suorittamatta.

Tuli tunne, etten ainakaan ole yksin analysoidessani sitä, miten ihmisiä tervehditään, ketkä tervehtivät minua ja, eritoten, keitä minä tervehdin oma-aloitteisesti ja hyvillä mielin.

Harmittaa todella, että opiskelijabudjettini karsastaa uutena ostetun kirjan hintaa, mutta ehkäpä vielä. Sillä välin tulen hehkuttamaan tätä mahdollisimman monelle ihmiselle ja oikein HUUDAN, että suomalaiset ovat oikein loistavia novellisteja.

David Nicholls - Sinä päivänä

Julkaisuvuosi: One Day 2009, suomeksi 2011
Sivuja: 505

Avainsanoja: kehitystarina, rakkaus, romanssi, perheen perustaminen, opiskelu, rento elämä, matkustelu, huvittelu, alkoholin käyttö

Kirja minulle: Kirjaston uutuushyllystä ystävän suosittelemana

Riipaisevahauska romaani rakkaudesta, aikuistumisesta ja huolimattomasti eletyistä vuosista kahden- ja neljänkympin välillä, kuvaa kirjan takakansi. Sinä päivä kertoo Dexterista ja Emmasta, jotka yliopiston päättäjäisbileissä päätyvät samaan sänkyyn ja siten hiljalleen ystävystyvät. Kaksikymmentä vuotta, joista kustakin kuvataan vain heinäkuun 15. päivä kummankin hahmon näkökulmasta. Mukana on matkailua ympäri maailmaa, surkeita ja loistavia työpaikkoja, erilaisia suhteita, muuttamista asunnosta toiseen, perheiden perustamista ja hajottamista... sekä lopussa yllättävä käännös.


Tulee harvemmin tartuttua tällaisiin ihan perinteisiin ihmissuhdedraamakirjoihin, mutta ystävä hehkutti sen verran ponnekkaasti, että kun kirja kirjastossa nökötti suoraan uutuushyllyllä, nappasin sen mukaani. Eikä kyllä harmita.

Aika perinteinen ja joiltain osin hyvin ennalta-arvattava rakkaustarinahan tämä on. Teoksen alussa paljastuu, että Emma on ollut jo koko opiskeluajan jollain tapaa kiinnostunut Dexteristä, jolla taas on karmaiseva naistenkaatajan maine eikä ole aiemmin huomannut Emmaa ollenkaan. Emman ihastus/rakkaus pitää orastavan ystävyyden tulella ja yhteys pysyy, vaikka Dexter viettää hulttiopojan elämää matkustaen maailmalla ja hurvitellen. Emma taas jää koto-Britanniaan, tekee paskoja hanttihommia ja koettaa välillä vähän seurustellakin.

Eniten tässä kirjassa pidin kutkuttavasta kerrontatavasta. Kahdenkymmenen vuoden tarina mahdutetaan kahteenkymmeneen päivään, joiden aikana ehditään aina jollain tapaa käydä läpi edellisen vuoden päätapahtumat joko henkilön ajatuksissa, arkielämää esittelemällä tai dialogeilla leikittelemällä. Tarinassa on useita jännittäviä kohtauksia, jotka jäävät monesti jollain tapaa auki ja niistä joutuu sitten lukemaan ns. vuotta myöhemmin. Arkielämään kun mahtuu niin paljon kaikkea pientä ja suurta draamaa. Monesti saikin miettiä, että "eih, miksi nyt näin pitää käydä?"

SEURAAVA KAPPALE SPOILAA KIRJAN LOPPURATKAISUA:
Pakko ottaa teoksen loppuratkaisu esiin niiden kanssa, jotka jo ovat kirjan lukeneet. Olin aivan järkyttynyt, kun Nicholls päätyi tappamaan Emman. Olin totta kai odottanut sitä tavallista lässynlääloppua, mutta tämä tuli ihan puskista. Hyvä niin! Ainakin tämä jää paljon paremmin mieleen kuin ne kirjat, joissa pari olisi saanut pari ihanaa kersaa ja avioelämä olisi jatkunut mitä ihanimmin. Dexterin kohtalo totta kai säälittää, sillä Emma olisi varmasti kestänyt Dexterin kuoleman paremmin kuin näin päin tapahtuneena. Mutta saihan Dexterkin toki lopulta ihan mukavan lopun, ainakin toistaiseksi. Piti vain kysymäni, että mitä mieltä olette tällaisista ns. raaoista ja traagisista loppuratkaisuista?

Edinburgh aamuyöstä kello neljä
Makaamme kapealla sängyllä ja keskustelemme
tulevaisuudesta, arvaillen,
ja kun hän puhuu, katson häntä ja ajattelen
"Komea", typerä sana, ja sitten ajattelen
"Olisiko hän se oikea? Tuo saavuttamaton?"

Mustarastaat laulavat ulkona
ja aurinko lämmittää verhoja...

Piti vielä sanomani, että pidän aina lähes poikkeuksetta naishahmoista, jotka kirjoittavat. Näin myös Emman kanssa, joka kokeilee siipiään runoilemalla, kirjoittamalla näytelmiä ja aloittamalla ties kuinka monta erityyppistä romaania. Samaistun aina väistämättä edes jollain tapaa - ja ainakin minulle varsinkin nuori Emma on hyvin samaistuttava!

Mukava breikki arjesta -kirja, jossa tosin on hyvin paljon kaikkea arkeen liittyvää... Älä lue, jos et halua miettiä pettämistä ja saavuttamattomia rakkauksia.

Kasvisruoka- ja terveyskirjat, osa 1

Olen havahtunut tarkkailemaan terveyttäni ja henkistä hyvinvointiani. Luovuin jo keväällä teollisesti tuotetusta lihasta, mutta nyt on pitänyt vähitellen ottaa selvää, mitä kaikkea voin ja mitä kaikkea minun pitää syödä tällä uudella ruokavaliollani. Olen kuin Hermione Granger: kun tarvitsen tietoa jostain minulle uudesta laajasta aiheesta, menen kirjastoon. Niin tälläkin kertaa. Tässä postauksessa esiintyy ensimmäisen kirjastoreissuni löytöjä (pyrin suosimaan suomalaisia teoksia) kevyenä pintavilkaisuna. (Näiden teosten tankkauksen takia en sitten paljon muuta olekaan lukenut!)

Kasviksista elinvoimaa - vegetaristin ruokaopas on vuonna 2001 ilmestynyt, Maa- ja kotitalousnaisten keskuksen kustantama ruokaopas, josta löytyy niin teoria- kuin reseptiosiokin. Kirjan tiedot ovat yli vuosikymmenen vanhoja, joten kauheasti luotettavaa faktaa siitä ei saanut (ravintotieto kun on ottanut valtavia harppauksia viimeisen vuosikymmenen aikana - näillä faktoilla kasvissyönti tuntui aika pelottavalta). Sen sijaan reseptipuoli on positiivinen: sen reseptit on merkitty sen mukaan, sopiko ko. ruokalaji vegaanille, laktovegetaristille vai lakto-ovovegetaristille. Tosin niistäkin resepteistä olisi saanut olla kuvia enemmän, sillä itse ainakin tahdon nähdä, millaista ruokaa yritän valmistaa (jotta voin edes hämärästi mallintaa, olenko tehnyt asioita oikein vain ihan päin mäntyä).

Pirjo Saarnian Ruoan terveysvaikutukset (2009) ei ole kasvisruokakirja, vaan siinä opastetaan, mitä ruokia kannattaa syödä hoitaakseen tai ehkäistäkseen tiettyjä sairauksia. Itseäni kiinnostivat erityisesti luvut Apua masennukseen, Alkoholin hyödyt ja haitat, Kahvia, vettä, teetä vai kaakaota? sekä Saako terveellistä halvalla? Kirjasta löytyy myös luvut mm. sydänystävälliseen syömiseen, tunnesyönnin hallintaan sekä painonpudotukseen. Mielenkiintoinen oli myös Ruoka-aineiden top 10 -aukema, josta sai mukavan kokoelman ruoka-aineista, joita kannattaa itseensä ahtaa. Plussaa myös suomalaisuuteen ja suomalaisiin ruoka- ja ruokailutottumuksiin keskittyminen!

Täysipainoinen kasvisravinto energisen jaksamisen ja hyvän olon perustana (2005) on Margit Kojon teos, joka pitänee lukea vielä ainakin toiseen kertaan läpi ennen kuin siitä saa imettyä kaiken tarpeellisen, valtavan tietomäärän, joka sillä on tarjolla. Kirja on nimittäin suurimmaksi osaksi pelkkää tekstiä: kuvina toimivat vain satunnaiset vihannespiirrokset sekä taulukkomallissa esitetty tieto. Puolet teoksen sivuista sisältävät reseptejä, mutta itse en niitä ainakaan kamalasti vilkuillut, koska koin kuvien puuteen ja hyvin tiiviin ohjetiheyden epäinspiroivaksi ja mielenkiinnottomaksi. Faktatieto tuntui välillä syövän kaiken oleellisen tiedon mennessään, sillä omaksuttavaa oli niin paljon, että vain vähän asioita jäi päähän. Ehkä tämä kirja kannattaa lukea vasta sitten, kun on saanut edes jotain perustietoja kasvisravinnosta.

Ensimmäinen suomeksi ilmestynyt ruokakuvitettu raakakeittokirja on Mea Salon Hellaton kokki - raakaravintoa kasviksista (2010). Teoksessaan Salo kertoo omakohtaisesti, kuinka raakaravinto vaikuttaa terveyteen, energiatasoon, virkeyteen ja ylipäänsä jaksamiseen. Kirja on kuvitettu ja taitettu kauniisti, joten sitä on jo sen takia miellyttävä lukea. Raakaravinnon ydinajatuksia onkin, että ruoan täytyy näyttää hyvältä ja sen esillepanoon täytyy nähdä vaivaa, jotta ruokailusta tulee mahdollisimman nautittava päivän kohokohta - se loistaa tästä kirjasta kauas. Teos vastaa perinteisiin kysymyksiin "mitä raakaravinto on?", "kuinka raakaravinnolla pysyy hengissä?" ja "mitä vaikutuksia raakaravinnon syömisellä on?" Sen lisäksi se motivoi ja antaa neuvoja, kuinka aloittaa raakaravintovalio. Hyödyllisiä vinkkejä löytyy myös muun muassa keittiötarvikkeiden hankinnassa sekä itsenäisen idättämisen aloittamisessa. Salo kertoo myös superruoista (tässä yhteydessä äärimmäisen ravintotiheät, runsaasti antioksidantteja ja muita arvokkaita aineita sisältävät kasvit) ja esittelee runsaan valikoimaan erilaisia raakaruokia. Tässäkin kirjassa otetaan loistavasti huomioon suomalaisuus ja sen huomioonottaminen ruokavalion rakentamisessa ja toteuttamisessa.

Superruokia syömällä terveeksi -kirjasta (2007) löytyy yli 110 sivua erilaisia superruokia (= terveellisiä ravintopommeja). Michael van Straten ja Barbara Griggs ovat tehneet hyvää työtä kuvaillessaan rikkaasti erilaisia ruoka-aineita ja niiden hyviä ja huonoja puolia sekä ottaneet selvää, mitkä ruoka-aineet edistävät jonkin sairauden, kuten esimerkiksi uupumuksen, ruoansulatus- tai iho-ongelmien, hoitoa. Kirjan lopussa onkin listattu kymmenen sairautta tai ongelmaa, joita voi ehkäistä oikeita ruoka-aineita suosimalla; mainittuna ovat myös riskiaineet, joita kannattaa välttää, sekä ehdotus viikon ruokalistasta. Kirjassa viitataan usein brittiläisiin, mikä vähän vie loistokkainta terää, mutta muuten teos on varsin monipuolinen ja virkistävä pakkaus siitä, mitä kannattaa syödä tunteakseen olonsa paremmaksi.

Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija

Julkaisuvuosi: 1952
Sivuja: 223

Avainsanoja: eräelämä

Kirja minulle: Isä antoi kirjan joululahjaksi jouluna -09. Luin silloin ensimmäiset 40 sivua, puolen vuoden päästä seuraavat 40, ja nyt viimein loput.

Veikko Huovisen klassikkoteoksessa Havukka-ahon ajattelija kirjan päähenkilö, itseoppinut filosofi Konsta Pylkkänen, kutsutaan opastamaan linsessejä, Helsingin "rofessooreja", Kainuun korpiseudulle Lentuaan, kun nämä selvittävät paikallisessa linnustossa pesiviä loisia. Konstan valtteja ovat viekas huumorintaju, velmuileva ja hyväntahtoinen luonne sekä kyltymätön uteliaisuus maailman asioita kohtaan, kun hän tutkiskelee ympäristöään ja esittelee omia välillä varsin lennokkaitakin ajatuksiaan.


Tämä kirja on pitänyt lukea vuosikausia. Nyt sain sen listattua mukaan Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen ja kahlattua loppuun. Työtä se vaatikin, sillä koin Huovisen tajunnanvirtamaisen kerrontatyylin hyvin raskaaksi luettavaksi ja ehdin kirjassa reippaasti yli puolivälin, ennen kuin Konstan karisma puri minuun ja aloin nauttia tarinasta. Tajunnanvirtaan nimittäin tottui ennen pitkään, vaikka suurin osa Konstan lennokkaista filosofisista pohdinnoista taisi mennä minulla suoraan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos...

Kirjan rikkaus oli ehdottomasti ihana perinteinen Kainuun murre, joka hersyi sivuilla ja sai lukijan todella siirtymään 70 vuotta menneisyyteen. Itselle sen lukeminen ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia, sillä olen kasvanut Koillismaan alueella, ja noiden kahden murteet ovat varsin samanlaiset. Yllätyinkin kuullessani erään tutun kommentoivan, että tajunnanvirran lisäksi hänen ongelmanaan kirjaa lukiessa oli tuo kauhean vaikea murre ja sanasto, jota hän ei kyennyt ymmärtämään... Olisi kiinnostavaa tietää, onko jollain muullakin tällaisia kokemuksia.

Hän [Konsta] silitteli Mikkiä ja kissa hyrisi kurahdellen.
   - Sulla on mukava olla, eikö niin, Mikki? Syö sinä myyrän kinkkua, vaan jätä se hännänalus syömätä. Ethän sinä siitä hyövy mittään. Miltä se kuule myyrä maistuu aamuvaraisella? Eikö se pitäisi paistaa sinun saaliisi, hä-hääh! Pure, pure, katohan, pure, pure! Eikö ne maistu pahalta ne suolet? Sulla se on kuule mukava olla, ei tarvihe mennä ikinä pöllimehtään. Sinä oot kuule onnellisessa asemassa.

Kirjaa lukiessa oppi myös rutkasti sen ajan (40-luku) suomalaisesta elämästä. Vieraita kohtaan osoitettiin vieraanvaraisuutta: matkamiehet otettiin taloihin yöksi ja ruokittiin mahat täyteen. Kauppaa käytiin tavallisista elintarvikkeista, kuten maidosta ja kalasta, kun kauppoja oli harvakseltaan ja niihin oli pitkä matka. Miehet kävivät metsissä kaatamassa tukkipuita ja hoitivat peltotöitä, naiset taas siivosivat, pyykäsivät ja tekivät kotona ruokaa lasten temmeltäessä ympärillä. 

Tämä teos pitää joskus lukea uudemman kerran. Nyt, kun jopa tiedän pitäväni tarinasta, sujuu alkukin varmasti paljon paremmin kuin ensimmäisellä kerralla ja saan kirjasta enemmän irti. Meillä on kotona Havu-niminen 11-vuotias karhukoira, ja häntä olen monesti Havukaksi sanonut...