Suomalaisia dekkareita?

Moi!

Tämän blogin lukijalistalla on jo sen verran ihmisiä, että ajattelin löytäväni teistä varmasti jonkun, joka osaa auttaa minua kirjapulmassani.

Tahtoisin tutustua dekkarikirjallisuuteen ja erityisesti suomalaiseen sellaiseen. En ole juuri koskaan ollut kovin kiinnostunut jännitystarinoista, mutta tahtoisin kuitenkin antaa niille mahdollisuuden. Suomalaiset ovat loistavia kirjailijoita, ja pidän suomalaisesta miljööstä, joten paras tapa tutustua uuteen asiaa on yhdistää siihen jotain tuttua turvallista.

Hakusessa on siis teos, joka ei välttämättä olisi mikään kauhean pitkä tiiliskiviromaani. Tahdon jonkun intensiivisen jännitystarinan, jossa ei ole ennalta arvattavaa lopputulosta, nopea kerrontatyyli eikä kauheaa määrää sivujuonia. Naishahmot ovat aina suurta plussaa.

Ehdotuksia otetaan mielellään vastaa myös muilta kirjailijoilta kuin Ilkka Remekseltä, Reijo Mäeltä ja Leena Lehtolaiselta, mutta toki heidänkin parhaimmistoaan saa tuoda esille.

Bo Carpelan - Kesän varjot

Julkaisuvuosi: 2007 
Kesto: 5 h 50 min
Avainsanoja: vanhuus, menneisyys, lapsuus, muistot, sota-aika
Kirja minulle: Herätteenä kirjaston äänikirjahyllystä

Bo Carpelanin Kesän varjot voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2005. Teos kertoo Matthiaksesta, joka vanhana, lähes eläkeikään ehtineenä miehenä palaa Bergiin, taloon, jossa lapsena tuli vietettyä aurinkoisia kesäpäiviä.
     Kirja jakautuu neljään osaan, joissa kaikissa käydään läpi niin nykyhetkeä, jossa vanhat ihmiset pohtivat maailman menoa ja muistelevat menneitä, ja palataan menneeseen, jolloin lapset vielä leikkivät ja sota oli varjona päiden yllä.


Halusin tutustua Carpelanin johonkin teokseen, ja Finlandia-voittaja sattui silmään äänikirjahyllystä. Tätä aiemmin tuttavuuteni äänikirjoihin on rajoittunut  Harry Pottereiden kuuntelemiseen Stephen Fryn lukemana (joka tekee aivan loistavan suorituksen, suosittelen!) sekä Sormusten ritarit -teokseen, jonka sain vuosien aikana hiellä ja tuskalla kahlattua läpi niin luetussa kuin kuunnellussa muodossa. Molemmat tuttavuudet olivat jo kertoneet minulle, että äänikirja vaatii kuuntelijaltaan paljon: täytyy koko ajan keskittyä ja pinnistellä lukijan äänen mukana, ja menetetyt hetket pysyvät menetettyinä, sillä äänitteen kelaaminen takaisinpäin kestää totta kai huomattavasti kauemmin kuin jos joutuisi lukemaan kirjasta jonkun kappaleen uudestaan, kun ajatukset olivat vaellelleet muualla...

Eli joo, sanon suoraan, että tämä äänikirjahomma ei tosiaan ole minun juttuni ainakaan tällä hetkellä. Olen ilmeisesti aivan liian tottunut kuuntelemaan musiikkia mp3-soittimellani, ja silloin musiikki vain velloo ympärillä eikä siihen tarvitse keskittyä. Niin kävi, että metrossa ja bussissa istuessani, ja jopa kävellessäni, huomasin aina ajattelevani ihan muuta kuin sitä tarinaa, jota korviini juuri luettiin. Aivotoimintani on liian aktiivista tällaiselle "lukutavalle".

Siispä en saanut tästä teoksesta juuri mitään irti. Lukijan ääni oli ihan miellyttävä, ja hän luki sopivalla tahdilla, mutta tarina tuntui aika pitkäveteiseltä ja huomattavasti pidemmältä kuin mitä se luultavasti oikeasti onkaan (ainakin päätellen kirjan koosta). Muutenkin Carpelanin kirjoitustyyli ei todennäköisesti olisi iskenyt minuun edes kirjana luettaessa, sillä miehen kerrontatapa on melko verkkaista, ja minä taas tykkään enemmänkin minimalismin suuntaisesta tyylistä.

Tarina ei oikein onnistunut tempaisemaan mukaansa, ja taisin bongata kirjasta vain yhden mielenkiintoisen hahmon. Järd on nuori opiskelijanainen, joka vaikutti todella iloiselta, pirteältä sekä positiivisesti ja optimistisesti ajattelevalta ihmiseltä. Hän jutteli hyväntuulisesti vanhojen ihmisten kanssa, ja eritoten minulle muistuu mieleen yksi kohta (jonka vahingossa kuuntelin kaksi kertaa, kun en muistanut, missä olin menossa...), jossa Järd juttelee Matthiaksen ja Sonjan, Matthiaksen nuoruudenystävän, kanssa musiikista, kirjallisuudesta ja maailmasta yleensä.

Teos hyppeli ajasta toiseen, ja äänikirjana kuunneltuna vaihdokset olivat toisinaan vähän hämmentäviä. Varsinkin, kun unohdin välillä kuunnella ja sitten saikin miettiä, että missäs nyt liikutaan. Mutta se on kyllä ihan oma vikani! Miljöönä tässä kirjassa toimi pääasiassa Berg, suuri vanha kartano, jota nykyaikana ollaan jo purkamassa mutta jossa Matthias viettiä lapsena paljon aikaa. Luulen, että enemmällä keskittymisellä olisin ollut hyvinkin kiinnostunut menneestä ajasta, koska osa tarinaa sijoittui suunnilleen talvi- ja jatkosotien aikaan. Erityisesti lapsen näkökulma olisi ollut varmasti kiinnostava. Nyt kyllä vähän harmittaa, että sivuutin tämän.

Kirjasta huomasi, että se sijoittui suomenruotsalaiseen ympäristöön. Nimet olivat ruotsipainotteisia, ja myös kartanoympäristö ja vähän parempi asema yhteiskunnassa välittyivät mieleeni asti. En ole paljoa tutustunut suomenruotsalaiseen kirjallisuuteen, joten tämä oli kiva virkistys sillä saralla! Kirjavan kammarin suomenruotsalainen lukuhaaste saa tältä erin vähän jatkoa.

Ehkä annan Carpelanille vielä toisen, kunnollisen yrityksen vakuuttaa minut. Täytyyhän herrassa jotain olla, kun palkintojakin on tippunut.

Sari Vuoristo - Säätiedotus merenkulkijoille

Julkaisuvuosi: 2007
Sivumäärä: 231 (kovakantinen)

Avainsanoja: luonto, perhe, rakkaus, ystävyys, rankat aiheet (kuolema), suomalaisuus, meri ja sen läheisyys, matkustaminen

Kirja minulle: Kirjaston novellihyllyltä

Sari Vuoriston novellikokoelma Säätiedotus merenkulkijoille sisältää kymmenen novellia, jotka jollain tapaa kaikki käsittelevät merta: sen läheisyyttä ja merkitystä elämässä, miten se koetaan ja miten se ilmenee jokapäiväisessä arjessa.
     Miljöönä toimii Suomen lisäksi myös Grönlanti, Kreikka ja Espanja. Yhdessä novellissa palataan juuri kahden vuoren purjehdusmatkalta kotiin, toisessa keski-ikäinen mies potee sairaalloista vesipelkoa, ja kolmannessa käsitellään perheväkivaltaa.
     Novelleja merestä ja rakkaudesta.


Koppasin tämän teoksen mukaan ennen kaikkea Merten äärellä -haastetta silmällä pitäen. Sillä on hauska merikartta-kansikuva sekä varsinkin radiouutisista tuttu "Luvassa säätiedotus merenkulkijoille" -nimi.

Vuoristo kirjoittaa hyvin ja elävästi. Novellit ovat ehjiä kokonaisuuksia, jotka eivät yhtä lukuunottamatta jääneet häiritsevästi kesken. Joidenkin novellien kanssa koin hämmentävän yllätyksen, kun luulin tarinan jo loppuvan mutta se jatkuikin seuraavalla sivulla. Yleensä novellien kanssa tuppaa olemaan toisinpäin. Vuorinen on myös keksinyt mukavan erilaisia tilanteita, joissa meri on mukana - meri on usein hyvin fyysisesti läsnä, mutta joissain novelleissa se esiintyu ennemminkin ajatuksena ja mielentilana.

Lempinovellikseni nousi ehdottomasti Tyhjyys. Siinä nuori aikuinen nainen on Grönlannissa tuhlaamassa juuri äskettäin kuolleen isänsä firman rahoja seilaamalla kerta toisensa jälkeen viikkoja Jäämerellä jonkin turisti- ja rahtilaivan kyydissä. Hänen veljensä lekottelee Goan auringossa ja hän pohtii, miksi valitsi matkakohteekseen arktisen ilmaston. Pidin kauheasti kylmyyden tunteesta ja tummasta vedestä, ja muutenkin novellin tunnelma oli sellainen, että haluaa käpertyä nojatuoliin viltiin sisään ja pohdiskella syntejä syviä.

Keula karahtaa jäihin, pysähdymme, jää rouhii terästä, on selvää, että matkamme päättyy tähän. Olemme lähellä rantaa, mannerjäätikön reunaa, ravintolan vieressä seinällä on kartta jota hallitsee suuri valkoinen autiomaa. Tutkimaton, siinä lukee Olen katsellut sitä useasti, miettinyt kuinka helppoa ihmisen oikeastaan on kadota, jos todella haluaa.

Mielenkiintoinen novelli oli myös Ankkuripaikka, jossa käsiteltiin perheväkivaltaa. Nuori pariskunta on jollain Suomenlahden saarella viettämässä rauhallista loma-aikaa, kun naapuriin parkkeeraa purjehtija, jonka kyydissä on punakasvoinen kaljamahainen äijä, joka huutaa vaimolleen käskyjä kuin orjalle. Tekstissä parisuhdeväkivaltaa käsiteltiin myös vähän toisesta kulmasta kuin yleensä. Tämän luettua tuli vähän selkäpiitä karmiva olo.

Sumu-novellissa käsiteltiin nuoren naisen ja vanhan miehen välistä rakkautta; Paluussa Tiia ja Sepe olivat juuri palanneet kahden vuoden purjehdusmatkalta eikä yhteiselo ollutkaan enää niin maittavaa kuin ennen matkaa ja suuria kokemuksia; Ithakan ohi kertoi miehestä, joka hyppäsi risteilijäaluksen kyydistä Kreikassa, ja tämän naisystävästä, joka koetti huolehtia rakastetustaan. Kaikissa novelleissa käsiteltiin jollain tapaa rakkautta, ja vesi taikka meri liittyivät siihen aina jollain keinolla.

Vuoriston novelleissa häiritsi välillä se, ettei hahmoihin samaistuminen ollut ainakaan minulla usein kauhean helppoa. Useissa novelleissa käsiteltiin purjehdusta, mikä nyt ylipäänsä on sellainen harrastus, johon tarvitsee paljon rahaa, ja eräänlainen porvarillinen ja varakas sivumaku sävytti koko teosta. Kaivopuiston alueella liikuttiin ahkerasti. Ei sillä, etteikö minulla nyt haluttaisi päästä jonkun pienen paatin kyytiin kokeilemaan Suomenlahden vesiä!

Novellit ovat selkeitä ja helppolukuisia. Teoksen yleinen jälkimaku on hyvä, vaikken kaikista novelleista niin pitänytkään. Jos haluaa mereistä tunnelmaa, suosittelen ehdottomasti.

Laura Honkasala - Lumen saartama kahvila

Julkaisuvuosi: 2002
Sivumäärä: (kovakantinen)

Avainsanoja: perhe-teema, naiseus, kasvaminen, vanhempi-lapsi -suhde, teini-ikä, rakkaus, ihmissuhteet

Kirja minulle: Kirjaston novellihyllystä

Laura Honkasalon novellikokoelma sisältää yksitoista novellia, jotka käsittelevät naiseutta ja äitiyttä sekä naiseksi kasvamista. Päähenkilöinä ovat pääasiassa nuoret naiset, mutta näkökulmaa tarjoaa muun muassa myös pieni viisivuotias tytär. Miljöönä esiintyy Suomen lisäksi myös Espanja, Englanti, Saksa sekä Italia.


Novellikokoelmat pyrkivät vetämään huomioni puoleensa. Tällä opuksella oli mukava nimi ja olen tullut todenneeksi, että suomalaiset kirjoittavat hyviä novelleja. Niitä on mukava lukea, sillä ne ovat pääasiassa vain muutaman kymmentä sivua pitkiä ja sopivat siis hyvin välipaloiksi.

Täytyy heti alkuun sanoa, että tässä kokoelmassa häiritsi ainoastaan se, että sohvalla kirjoitettiin "sohvassa". Se hyppäsi joka ikinen kerta silmiin ja hämmennyin miettiessäni, oliko kirjan oikolukija oikeasti hyväksynyt sellaisen muodon julkaisuun. Muuten jokainen tarina oli omalla tavallaan kiinnostava ja miellyttävä lukea (paitsi kahdessa eri novellissa oli samanniminen henkilö, mikä tuntui tylsältä).

Omiksi suosikeikseni nousivat novellit Lumen saartama kahvila, Joustoluotto sekä Viillot.
     Lumen saartamassa kahvilassa miljöönä toimi kahvila Helsingissä sekä Berliini. Kuten olen (aika usein) maininnutkin, rakastan Saksaa ja luen siitä mielelläni. Siispä tämä pieni yllätys oli erittäin mieluinen. Päähenkilö Sini tuskailee, koska on rakastunut entiseen parhaaseen ystäväänsä, joka ei välitä hänestä ollenkaan, ja hänen paras ystävänsä taas on rakastunut häneen.
     Joustoluotossa kertojarooleissa toimii pienen Katrin äiti sekä tytär itse. Tarinaa lukiessa tuli sääli pientä Kartia, joka odotti päiväkodissa kiireistä äitiään hakemaan häntä. Toisaalta sympatiat olivat myös äidin puolella, kun hän yritti kiirehtiä tyttärensä luokse ajoissa, mutta työkiireet eivät aina vain antaneet periksi. Novellissa oli mielestäni valittu hyvin kaksi eri näkökulmaa.
    Viillot kertoo Englannissa vaihtovuotta viettävästä Petrasta, joka on paennut ahdistavaa tilannetta vieraaseen maahan. Hän viiltelee ja on löyhässä suhteessa paikallisen opiskelijapojan kanssa, mutta nuori nainen innostuu kunnolla vasta sitten, kun hän pääsee mukaan bänditoimintaan. Pidin tässä novellissa siitä, miten viiltely oli tuotu esiin. Tosin oli surullista, ettei oikein kukaan välittänyt.

Honkasalo kirjoittaa kieltä, jota on miellyttävä lukea. Kerronta on tarpeeksi kevyttä, mutta ei jää kuitenkaan sisällöttämäksi. Pidin tästä kokoelmasta kovasti.

Joel Haahtela - Traumbach

Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 112 (kovakantinen)

Avainsanoja: psykologinen romaani, maaginen realismi, perhe

Kirja minulle: Kirjaston Lukupysäkki

Jochelilla on yksinkertainen tehtävä: mennä erääseen saksalaiseen pikkukaupunkiin, löytää mies nimeltään Traumbach ja haastatella häntä. Helppoa.
     Ei kuitenkaan. Traumbachia ei jostain syystä löydy tai tämä ei halua tulla löydetyksi. Jochel yöpyy miehen asunnon edessä, etsii tämän työpaikan ja koettaa sopia tämän kanssa tapaamisen, mutta mies tuntuu olevan täysin kadonnut.
     Pikkukaupunki ei muutenkaan vaikuta kovin tavalliselta.


Rantauduin tänään ensimmäistä kertaa Malmin kirjastoon ja törmäsin Lukupysäkkiin. Siellä oli kymmenkunta Bestseller-listoilla keikkuvaa kirjaa, joita sai lukea, muttei lainata. Istuin puoli päivää lukusalissa opiskelemassa, mutta koska välissä oli pakko pitää jotain taukoa, tuttu  Traumbach-nimellä varustettu teos ikään kuin vahingossa eksyi lepäilemään pöydänkulmalle.

Tämä oli tällainen pienoisromaani, joka oli todella nopealukuinen. En ole aiemmin lukenut Haahtelalta mitään, mutta tämä teos ainakin vaatisi myös toisen läpivilkaisun. Luin vähän kiireessä, koska tahdoin saada kirjan kerralla luettua, mutta kirjan teema aukenisi varmaan paremmin toisella kerralla. Oikeastaan kiinnostuin teoksesta pelkästään nimen takia, koska Saksa on minulle rakas maa ja pidän kielestä. Olikin iloinen yllätys, kun huomasin miljöön sijoittuvan Saksanmaalle.

Jochel on nuori toimittaja suuresta saksalaisesta lehdestä Frankfurter Allgemeine. Hänet on lähetetty etsimään miestä nimeltään Traumbach, joka ei vastaa puheluihin, sähköposteihin eikä tavallisiin kirjeisiinkään. Siispä Jochelin täytyy mennä itse paikan päälle suorittamaan haastattelu, jonka aihetta ei pahemmin paljasteta. Hän päätyy hitaalla junalla pieneen kaupunkiin, jossa on kalisevat raitiovaunut ja josta ihmiset tuntuvat muuttavan suurina määrinä pois. Jochel on hyväntuulinen ja rauhallinen nuori mies, jolla on miellyttävät ja luottamusta herättävät kasvot, eikä hänellä tunnu olevan suurta hätää, vaikkei Traumbachia löydykään. Lehdestä on annettu muutama päivä aikaa selvittää tapaus.

Kaikista parasta tässä teoksessa oli metafiktiivinen kertoja:

Tarinan selostaminen on sikäli kiehtovaa, ettemme todellakaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Nuori mieli ja maailma sen ympärillä on arvaamaton, ja vaikka voimme tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä aikaisempien tapahtumien pohjalta, on tilanteita, joissa vaihtoehdot ovat lukuisia.

Tällaiseen kerrontatyyliin olen ennen tainnut törmätä vain Viivi ja Wagner -sarjakuvissa, joten oli todella hauskaa lukea kirjoittajan kommentoinnista ja tapahtumien selostamisesta myös tilanteen ulkopuolella.

Tarinan edetessä ilmenee, ettei Traumbachin asuttama pikkukaupunki ole aivan normaali, vaan oikean kaupungin lisäksi asunnoissa lymyilee varjokaupunki salaperäisine öisine asukkaineen. Jochelin tarinan tapahtumapaikat häviävät, vaikka hän itse löytää todisteita niiden olemassa olosta. Lukijallekin alkaa pikkuhiljaa käydä ilmi, ettei tarinassa ole kyse mistään tavallisesta lehtihaastattelusta.

Traumbach on tälle kirjalle hyvä nimi, koska se tarkoittaa suomennettuna unelma-/unipuroa. Haahtelan kirjassa käsitellään muistoja ja unohtamista, joita unelmointi, eräänlainen haaveilu ja unenomainen tapahtumarytmi pönkittävät.

Tämä oli ihan mukava pieni tarina. Tahtoisin lukea tämän vielä toiseenkin kertaan, jotta päähän jääneet vähän sumentuneet aukot selvenisivät.

Miika Nousiainen - Vadelmavenepakolainen

Julkaisuvuosi: 2007
Sivumäärä: 269 (pokkari)

Avainsanoja: suomalaisuus, huumori, kansallisuustransvestiitti, pakkomielteet, ruotsalaisuus ja Ruotsi, teeskentely ja valheellisuus,  mielenterveys, perhe-elämä, myös rankkoja aiheita

Kirja minulle: Kirpputorilta

Mikko Virtasella on ongelma. Hän on ruotsalainen mies suomalaisen miehen ruumiissa. Hän matkii ruotsin murteita lähes täydellisesti, viettää ruotsalaisia (tarpeettomia ja kyseenalaisia) juhlapäiviä, matkustaa ruotsalaisten suosimaan lomakohteeseen Thaimaassa...

     Pakkomielle Ruotsista on niin valtava, että Mikko on päättänyt kaikin keinoin tulla syntyperäiseksi ruotsalaiseksi. Sillä ruotsalaisethan ovat täydellisiä: kasvattavat lapsensa hyvin, kohtelevat toisiaan tasavertaisesti ja suvaitsevaisesti, suhtautuvat asioihin rauhallisesti ja järkevästi, uskaltavat näyttää tunteensa ja ovat aina valmiita keskustelemaan.

     Mikon matka Ruotsin kansalaiseksi sisältää muun muassa itse luodun ruotsalaisen joulun palkattuine näyttelijöineen, yhdeksän kuukauden opetussuunnitelman "Kuinka tulla ruotsalaiseksi"  sekä pari murhaa.

Luin viime keväänä Nousiaisen Maaninkavaaran, joka nousi heti parhaimpien lukemieni kirjojen joukkoon. Niinpä myös Vadelmavenepakolainen sai huomioni, eritoten hullunkurisen teemansa ansiosta. Tämä Nousiaisen esikoiskirja menee tällä hetkellä Helsingissä toista kertaa teatterissa, ja minulla on yhteen esitykseen ensi viikolla liput. Teatterinäytöksiä tuli juuri myöhäiskesälle lisää, kolmatta kertaa lisättynä, joten näytelmä toivottavasti on myös hyvä. Kirja ainakin oli varsin huvittava.

Mikko Virtanen on pakkomielteinen hullu, joka elää elämäänsä erittäin huvittavaan malliin. Hän on heti vauvasta asti tiennyt olevansa ruotsalainen, vaikka on viettänyt koko elämänsä supisuomalaisessa Kouvolassa. Jo kolmevuotiaana hän seurasi innoissaan Ruotsin vaaleja ja muistaa katkeruuden, kun sosiaalidemokraatit hävisivät. Aikuisiällään hän haaveilee ruotsalaisesta vaimosta ja kahdesta lapsesta, tytöstä ja pojasta kuten Ruotsin tasapainoiseen kuningaskuntaan kuuluu, ja ramppaa alvariinsa pomonsa juttusilla pyytämässä vapaata ruotsalaisten juhlapäivien viettämiseen.

Tämä perhe on siis hyvin tyypillinen. Isä on ymmärtäväinen ja valmis keskustelemaan kaikesta. Hän on kuitenkin sopivalla tavalla päättäväinen. Äiti on kaunis, ei kuitenkaan liian kaunis vaan sellainen todellinen ruotsalaisnainen, sielukkaan kaunis. Heillä molemmilla menee työpaikalla hyvin, mutta silti he kiittelevät, että loma tuli tarpeeseen. Ruotsalaiset työnantajat osaavat antaa lomiakin oikeaan aikaan. Töihin palaa motivoitunut työntekijä tekemään entistä parempaa tulosta. Samalla hän lietsoo parempaa henkeä koko työyhteisöön.

Mikolle tuli pyöriteltyä silmiä kerran jos toisenkin. Nousiainen parodisoi suomalaisen miehen vastakohdan äärimmäisyyksiin ja erityisen huvittavia olivat kohdat, joissa Mikko löytää taas yhden uuden asian, jossa ruotsalaiset toimivat paremmin kuin suomalaiset. Ruotsalaisuus on täydellinen.

Olkoon. Jos kerran olen suomalainen, voin myös hukuttaa murheeni suomalaisittain.
     Baari on täynnä surullisia miehiä. Ruotsissa ei olisi baarillista surullisia miehiä, siellä miehet elävät kotonaan idylliä. Suomalaisuus on ajanut nämä miehet tänne. Liityn murjottavaan joukkoon ja tilaan ensimmäisen oluen.

Olen ylpeä suomalaisuudestani ja pidän Suomesta, mutta tämä kirja kyllä manipuloi huomaamaan naapurimaamme "paremmuuden"! Mikko ei näe Ruotsissa pienintäkään huonoa puolta, koska huonotkin puolet kääntyvät aina hänen kierossa mielessään jollain kummalla tapaa hyviksi. Vaikka lähdekritiikki ei paljastakaan, ovatko kirjan ruotsalaisuus-ihannoinnit täysin tuulesta temmattuja vai löytyykö niille tosielämän tarinoita, tuli kuitenkin surtua, kuinka suomalaisilla vanhemmilla ei ole aikaa eikä kärsivällisyyttä kitiseville lapsille, kuinka vieraisiin ja jopa läheisiinkin suhtaudutaan fyysisesti etäisesti ja kuinka viina maistuu turhan monelle.

Vadelmavenepakolainen tarjosi näkökulman pakkomielteisen päähän. Oli huvittavaa seurata, mitä kaikkea Mikko oli valmis tekemään saavuttaakseen unelmansa - ja mies ei tosiaan kaihtanut mitään keinoja. Loppupuolella lukeminen alkoi kuitenkin lähinnä olla pelkkää loppuratkaisun odottamista eikä humoristinen ilmapiiri ainakaan omalla kohdallani pysynyt aivan loppuun asti yllä. Tuli lähinnä vain naureskeltua sille, miten sekaisin Mikko on. Mutta pidin kyllä loppuratkaisusta! Hyvä mieli tästä jäi, pitänee lukea myös Metsäjätti.

Haasteita

Hei!

Päätin lopulta olla rohkea ja keräillä vähän lukuhaasteita osakseni. Tammikuussa otin osaa jo Kolme kovaa kotimaista -haasteeseen, mutta nyt mukana on myös Kirjavan kammarin Suomenruotsalaiset-haaste, Ainon Merten äärillä -haaste sekä Sonjan lukuhetkien Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haaste. Teen haasteille oman sivun, jotta niiden päivittäminen sujuu helpommin.

Kirja-arvostelujakin on tulossa. Sain Vadelmavenepakolaisen luettua, samoin erään suomalaisen novellikokoelman nimeltä Lumen saartama kahvila. Ylioppilaskirjoituksiin luku vie vain suuren viillon päivätoiminnasta, mutta eiköhän bloggaamaankin jossain vaiheessa kerkeä.

Tänään oli ihana aurinkoinen kevätpäivä, taivas oli kirkkaansininen. Vaikkei vielä maaliskuu olekaan, minulle kevät ainakin alkaa jo helmikuussa! Siispä hyvää kevättä kaikille.

Zinaida Lindén - Nuorallatanssija

Julkaisuvuosi: ruotsiksi (Lindanserskan) 2009, suomeksi 2009
Sivumäärä: 179 (kovakantinen)

Avainsanoja: suomalaisuus, maahanmuuttajat, perhe, rakkaus, romanssi, novellit

Kirja minulle: Kirjaston Suomalaisia novelleja -esittelyhyllystä

 

Zinaida Lindén on syntynyt Venäjällä, missä hän valmistui filosofian maisteriksi pääaineenaan ruotsin kieli ja kirjallisuus, mutta asunut jo kahden vuosikymmenen ajan Suomessa. Hän kirjoittaa ruotsiksi mm. romaaneja, novelleja sekä artikkeleita ja kolumneja.

     Nuorallatanssijan novellit kertovat venäläisistä maahanmuuttajista, jotka koettavat sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan, omaksua kulttuurimme hullunkuriset tavat ja oppia vaikeaa kieltämme. Venäjä sekä Neuvostoliitto ovat vahvasti läsnä, kun suomalaisuutta tarkastellaan ulkomaalaisen silmin.

 

 

Olen viime aikoina enenevissä määrin kiinnostunut novelleista, ja tämä tarttui käteen maahanmuuttaja-teemansa vuoksi. Olen aina kiinnostunut lukemaan, miltä Suomi vaikuttaa muiden maiden edustajien näkökulmasta. En sen kummemmin katsonut kirjailijan tietoja, joten petyin huomatessani, että kaikki kokoelman kertojat olivat venäläisiä naisia. Olisin tahtonut vähän laajemman kansalaisuuskirjon, mutta toisaalta ymmärrän kirjailijan valinnan.

 

Lindénin novelleissa on kaikissa naisääninen minäkertoja, joka päästää lukijan ymmärtämään päähenkilön ajatuksia ja siten valottaa, millaiselta Suomi näyttää ulkomaalaisen silmin. Ainainen minä-muodossa kerronta kuitenkin tuntui välillä vähän puisevalta ja tuli mieleen, että yksi kiinnostava vaihtoehto olisi ollut ottaa jonkin novellin päähenkilöksi suomalainen mies. Siten venäläisnainen-aspektiin olisi saatu uudenlaista syvyyttä.

 

Kokoelma ei sinänsä tarjonnut mitään kauhean uutta, mutta paljasti kyllä jotain venäläisten ominaisuuksia. Pakko vähän häpeillen myöntää, että suhtauduin kirjaan ehkä vähän nihkeästi juuri venäläisyyden takia. Omat varhaisimmat muistoni venäläisistä pohjoisen laskettelukeskuksessa kertovat heidän olevan ylimielisiä, itsekeskeisiä ja kovaäänisiä suomalaisia kohtaan enkä muista koskaan nähneen heidän hymyilevän. Onneksi olen nyt pari vuotta majaillut Helsingissä, missä venäläiset ovat antaneet itsestään paremman ja huomaavaisemman kuvan.

 

Nuorallatanssijaan on koottu kymmenen novellia, joista lyhin on noin kymmenen sivun pituinen ja pisimmät yltävät useampaan kymmeneen sivuun. Itse taisin pitää eniten Ofeliasta, kokoelman viimeisestä novellista, jossa venäläinen nainen nai harmaanvärisen suomalaismiehen, jota suomalaiset naiset pitävät kauhean ikävästyttävänä ja tylsänä.

 

Näissä novelleissa oli pääpiirteittäin se hyvä puoli, etteivät nämä koettaneet olla mitenkään arvoituksia tai salaisia viestejä välittäviä. Lindénin kokoelma on suomennettu luontevan kuuloisesti, ja se kuvaa hyvin, millaista kahden kulttuurin välinen rakkaus voi olla.

Kirjaostoksia

Tuli pitkästä aikaa käytyä ihan kunnolla kirjashoppailemassa eli kiertelemässä pari kirpputoria ja yksi antikvariaatti. Helsingin Hietaniemen Kierrätyskeskuksesta löytyivät L.M.Montgomeryn Runotyttö maineen polulla ja Runotyttö etsii tähteään sekä Kjell Westön Missä kuljimme kerran ja Mila Teräksen Tyttö tulevaisuudesta. Yrjönkadun Antikvariaatista tarttui mukaan Harry Potter och De Vises Sten. Kävin nyt myös ensimmäistä kertaa Helsingin Kyläsaaren Kierrätyskeskuksessa, mistä löysin iika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen.

Olen suuri tyttökirjojen fani, ja Montgomeryn Anna-sarja on tullut luettua moneen kertaan läpi. Runotytöt olen lukenut vain kerran, pari kesää sitten, mutta tykästyin myös niihin, joten tämä vain parin euron kappalehinnan löytö oli täydellinen. Nyt kun vielä sattuisi jostain ensimmäinen osa mukaan.

Westöltä en ole aikaisemmin lukenut kuin muutaman novellin ruotsiksi, mutta asetin miehen Finlandia-voittajan mukaan Kolme kovaa kotimaista -haasteeseen, joten oli hauskaa löytää se kirppikseltä, tämäkin teos vain parilla eurolla (suosittelen Kierrätyskeskuksia, niissä kirjat ovat todella edullisia). Hietaniemessä olisi ollut sama teos myös ruotsiksi, mutta se proosa näytti jo hieman liian haastavalta minun kielitaidoilleni.

Nousiaiselta olen lukenut Maaninkavaaran, joka on aivan loistava kirja. Olen menossa katsomaan Vadelmavenepakolaisen teatteriversion tämän kuun viimeinen päivä, joten pitää lukea teos ennen sinne menoa. Ihana yhden euron löytö!

Mila Teräs ei ole minulle tuttu kirja, mutta kun Tyttö tulevaisuudesta maksoi vain euron ja kuulosti lupaavalta (Nuori tyttö käy pappilassa kastelemassa kukkia ja pääsee pianoa soittamalla menneisyyteen.), päätin olla kerrankin spontaani. Kirjassa oli nätti typografia.

Olen suuri Harry Potter -fani ja kerään kirjasarjaa vierailla kielillä. Suomeksi minulla on kaikki, englanninkielisistä puuttuu toinen ja kolmas, ja nyt ruotsinkieliset kolmos- ja nelososa saivat seurakseen myös ensimmäisen kirjan. Aikomuksena on hankkia sarja myös saksaksi, muita kieliä en toistaiseksi vielä osaa.
     Suosittelen muuten käymään Yrjönkadun Antikvariaatissa, jos satutte liikkumaan pääkaupunkiseudulla. Puodin pitäjä on ihana hyväntuulinen nainen, enkä ole vielä koskaan kävellyt liikkeestä ulos tyhjin käsin. Tarkka osoite on Yrjönkatu 21.

Tiedon portaat -sarjan osat 1 ja 8 löysin Kyläsaaren Kierrätyskeskuksen ilmaishyllyltä ja otin ne mukaan, koska halusin lukea niiden eläintiede- ja kulttuuriantropologia-osiot. Ne tulevat toivottavasti muodostamaan osan sivuaineopinnoistani yliopistossa.

Tällainen kirjapäivitys tällä kertaa. Blogiin on viime aikoina liittynyt pari uutta lukijaa, joten tervetuloa heille!

Heli Kruger - Olen koskettanut taivasta

Julkaisuvuosi: 2005
Sivumäärä: 226 (kovakantinen)

Avainsanoja: urheilu, seksuaalinen suuntautuminen, media, yksityisyys, ennakkoluulot, hyväksyntä

Kirja minulle: Kirjastosta

Venla on huippu-urheilija, Suomen kärkeä naisten pituushypyssä. Hän nauttii kilpailemisesta täysin rinnoin ja haluaa venyttää jokaista hyppyä vielä vähän pidemmälle. Elämässä ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin säännöllinen treenaaminen, tarkka ruokavalio ja sponsoritapaamiset, ja Venla tuntee itsensä yksinäiseksi.
     Inka löytyy Setan sivujen kautta deittipalstalta. Rakkaus on kiihkeää ja voimakasta, mutta ympäristön paineet raastavat olkapäitä ja Pohjanmaan konservatiivisissa ja ennakkoluuloisissa piireissä täytyy olla erittäin huolellinen sen suhteen, mitä saa elämästään muille näyttää.


Luin tammikuussa Krugerin Pidä minusta kiinni ja tykästyin kieleen. Olin myös kuullut positiivista palautetta Olen koskettanut taivasta -teoksesta, joten tahdoin katsastaa, mistä tässä naisrakkauden valottamassa kirjassa on kyse.

Vaikka Krugerin tuoreemmassa kirjassa tykästyin naisen käyttämään kieleen, Olen koskettanut taivasta -teoksessa se taas tuntui lähinnä liian tekotaiteelliselta (kauniita sanoja ilman merkitystä). Kruger kuvasi hyvin tarkkaan ikävän ja rakkauden tunteita kertoessaan Venlan ja Inkan suhteesta, mutta vaikka normaalisti luen mielelläni naisten välisestä rakkaudesta, tässä kirjassa itse urheilutapahtumat kiinnostivat enemmän - varsinkin niiden todentuntuisuus, jonka Krugerin urheilija-ammatti tarjoaa.

Tuli kyllä surku, kun luin Venlan ahdistuneita ajatuksia siitä, kuinka hän ei uskalla kertoa kellekään elämäänsä kohdanneesta onnesta torjunnan pelossa. Miksi on edelleen, varsinkin Pohjanmaalla, piirejä, joissa suhtaudutaan tietynlaiseen erilaisuuteen niin voimakkaan torjuvasti? Mitä pahaa on rakkaudessa kahden ihmisen välillä, kun kukaan ei siitä kärsi ja ihmiset ovat toistensa kanssa onnellisia? Haluan optimistisesti uskoa siihen, että suhtautuminen paranee vuosi vuodelta, vaikka sitten hitaasti.

Kruger nostaa hienosti esiin urheilupiirit sekä median, yksityisyydensuojan ja perheen vaikutuksen niihin. Varsinkin huippu-urheilijat ovat pelkkää lehtimateriaalia eikä heidän yksityisyydestään, "reviiristään" kuten Kruger kirjoittaa, välitetä yhtään. Naisurheilijoihin kohdistuu enemmän paineita, koska urheilu-ura kehitetään nuorella iällä eikä lasten hankkimiselle olisi aikaa. Pitäisi vain treenata treenata treenata eikä antaa rakkauden huonontaa suorituksia. Urheilupiirit itsessään kohdistavat myös paineita urheilijoihin. Ne ovat suvaitsemattomia eivätkä missään nimessä halua myöntää, että heidän joukossaan on seksuaalivähemmistöön kuuluvia. Mediapuheiden perusteella tämä on edelleen varsin totta myös Suomessa.

En kauheammin välittänyt tästä teoksesta, mutta Krugerin sanoma on sanomisen arvoinen: hyväksykää itsenne ja toisenne ja antakaa ihmisten olla, keitä he haluavat olla.