Anu Holopainen - Molemmin jaloin

Julkaisuvuosi: 2006
Luettu: marraskuu 2011
Sivumäärä: 197 (kovakantinen)
Avainsanoja: scifi, tulevaisuuden yhteiskunta, lisääntyminen, ihmisten käyttäytyminen hormoonien ja tunteiden alaisena ja niitä ilman
Kirja minulle: Suomalaisen kirjakaupan alehyllyltä

Juoni: Ihmiskunta on selvinnyt kolmannesta maailmansodasta, joka on käyty hengenvaarallisia biologisia aseita käyttäen. Suurin osa väestöstä on kuollut ja loput on kerätty territorioihin, jotta luonto saavuttaisi taas tasapainotilansa eikä ihminen enää uhkaisi sitä. Ihmisiin on myös asennettu inhibiittori, joka tekee heistä rauhallisesti toimivia androgyyneja, joita hormoonit ja tunteet eivät hallitse. Viettitoiminnan tukahduttaminen on tuonut haasteen lisääntymiselle, joten on perustettu Äiti- ja Isäkeskuksia, joissa monimutkaiset testit läpäisseiltä nuorilta poistetaan viettirajoitin ja laitetaan heidät lisääntymään Yhteisön hyväksi. Keskuksia mainostetaan upeina paikkoina luonnonläheisyyksineen ja arvokkainen tehtävineen, mutta homma on rankkaa ja sopii vain harvoille. Vaarana ovat myös villeinä elävät saramandit, albiinoihmiset, joihin tappavat virukset eivät jostain syystä tehoa.


Anu Holopainen on tunnettu nuorten fantasiakirjailijana, Molemmin jaloin on hänen ensimmäinen scifiteoksensa. Minulle kirjailija on tuttu ala- ja yläkouluajoilta, jolloin eritoten Pohjoistuuli- sekä Syysmaa-sarjat koukuttivat kovasti. Holopainen kirjoittaa erityisesti jollain tapaa alistetun naisen asemasta, joten feministiset arvot kolahtavat ainakin minuun. Kirjat on suunnattu nuorille, joten ne ovat helppolukuisia ja kerronnaltaan pääosin selkeitä.

Molemmin jaloin kertoo monesta eri kertojanäkökulmasta nuoren Livia-tytön matkasta Äitikeskukseen, jonne hän on hakeutunut ystävänsä Petran kanssa toimiakseen siellä Kanalan asukkaana vuosikymmenen verran ja saadakseen palveluksen jälkeen päättää oman asuinpaikkansa. Yhteisö sijoittaa asukkaat aina tasaisesti eri puolille maailman asutusterritorioita eikä asukkailla itsellään ole valtaa kohteestaan. He kyllä voivat kouluttautua mielensä mukaan, mutta opinto-ohjaajat suosittelevat nuorille aina näille sopivia paikkoja ja pyrkivät rohkaisemaan omien vahvojen puolien kehittämiseen. Ihmisten elämä on ilman tunteita melko rauhaisaa ja nykyajan perheiden virkaa toimittavat ystäväperheet, jotka solmitaan läheisten ihmisten kanssa.

Holopainen on luonut todella toimivan ja kiinnostavan tulevaisuuden maailman, josta olisi mieluusti lukenut paljon enemmän kuin niitä tarkoin valittuja paloja, jotka kirjailija suostuu paljastamaan. Huomioni kiinnittyi muun muassa siihen, kuinka ihmiset on suljettu territorioihin: millaisissa tiloissa he asuvat, miltä territoriot näyttävät, kuinka suuria ne ovat, missä ne sijaitsevat. Ihmisten väliset suhteet inhibiittorin rauhoittavan vaikutuksen voimasta olivat todella kiinnostavia: ne eivät vaikuttaneet yhtä vahvoilta kuin nykypäivän suhteet, mutta toimivat kuitenkin jouhevasti. Kiinnostava fakta oli myös, että koko kansan kieli oli kiina.

Kirja sai miettimään, kuinka suurelta osin tunteet ja hormoonit vallitsevat elämiämme. Holopainen antoi ajatuksia myös vanhemmuuteen ja äidin asemaan. Olisimmeko onnellisempia, jos voimakkaimmat tunteemme, viha ja rakkaus, poistettaisiin meistä ja loisimme suhteita pelkästään kiintymyksen ja käytännön sanelemina? Miten kehittyisimme, jos meidät erotettaisiin vanhemmistamme (kirjan tapauksessa äideistämme) pieninä kolmivuotiaina ja sijoitettaisiin lapsikeskuksiin muiden pikkulasten kanssa? Kiinnostava vaihtoehto tulevaisuudelle.

Kirja loppui täysin kesken ja sen loppupuolelle olisin ehkä kaivannut jotain yllätyksellistä tekijää, koska tapahtumat olivat aivan liian suoraviivaiset ja ennalta-arvattavat. Yhtäkkinen tyssäysloppu saa kuitenkin toivomaan, että kirjasta mahdollisesti olisi joskus tulossa jotain jatkoa. Se on kuitenkin varsin epätodennäköistä, sillä jatko-osan täytyisi rikkoa uusiksi kehitettyä maailmaa radikaalisti ja sellainen aktivistitoiminta ja seikkailullisuus eivät oikein sovi kirjan rauhaisaan teemaan. Mutta ehkä Holopainen kirjoittaa joskus jotain vastaavaa. Minua ainakin kiinnostaa.

Cecelia Ahern - The Book of Tomorrow (Mitä huominen tuo tullessan)

Julkaisuvuosi: alkuperäinen 2010, suomeksi 2011
Luettu: lokakuu 2011
Sivumäärä: 420 (englanninkielinen pokkari)
Avainsanoja: maaginen realismi, perhesuhteet, salaisuudet
Kirja minulle: Stockmannin Hulluilta päiviltä.

Juoni: Tamara Goodwinilla on aina ollut kaikki haluamansa. Hänen perheensä on asunut Dublinissa varakkaalla alueella ja ystäväpiiri on ollut yhtä piloille hemmoteltu kuin hän itsekin. Sitten isä tekee itsemurhan, talo menee alta ja tytär joutuu äitinsä kanssa äidin veljen luo asumaan kauas maalle, jonne ei kulje edes julkisia kulkuvälineitä. Mukana on myös rempseä nunna, kirjastoautolla matkaileva Marcus ja seuraavan päivän tapahtumat kertova päiväkirja.


Omistan Ahernin kahdeksasta kirjasta seitsemän, koska uusin on vasta julkaistu enkä ole sitä ehtinyt hankkia. Tutustuin kirjailijaan PS. Rakastan sinua -elokuvan pohjalta, koska tarina kosketti ja kuulin, että elokuva erosi suurestikin kirjasta. Ahern on laadukas chicklit-kirjailija, jonka teoksissa on aina jotain maagisia piirteitä tavallisen arkielämän ohella. Suosittelen niille, jotka haluavat helpohkoa ja rentouttavaa luettavaa hyvällä kerronnalla.

The Book of Tomorrow alkaa rasittavalla kuvauksella kirjan päähenkilöstä, Tamarasta. Tyttö on 16-vuotias ärsyttävä teini, joka luulee kaiken pyörivän oman napansa ympärillä ja antaa itselleen todella pinnallisen kuvan. Hän on teräväsanainen ja tulistuu nopeasti, huutaa ja mesoaa ja valittaa aina, kun siltä tuntuu. Hän perustelee käytöstään sillä, että "helpottaa" muiden ihmisten elämää huutamalla näille, jotta he eivät kiintyisi häneen ja osaisivat siten paremmin päästää hänestä irti. Kirja on kirjoitettu minäkertojalla, joten hahmon "jalot" ajatukset ainakin tulevat hyvin esiin, mutta toisaalta taas hahmo itse pohtii, onko käytös aivan järkevää, mikä taas turhauttaa lukijan ajattelemaan, että "voisi nyt typerä teini ryhdistäytyä ja käyttäytyä aikuisemmin". Ahern sijoittaa romaaninsa aina Irlantiin, mutta Tamarasta syntyvä mielikuva on kyllä varsin hemmotellun amerikkalaislapsen kaltainen.

Päähenkilö ei luonnollisesti miellyttänyt, mutta toisaalta se taas antoi pontta jatkaa lukemista. Odotin hahmon kehitystarinaa ja olin kiinnostunut tietämään, mitkä tekijät saisivat tämän muuttumaan (toivottavasti) siedettävämmäksi tarinan loppuun mennessä. Tässä vaiheessa pitäisi varmaan sanoa se suuri "mutta", mutta kyllä Tamara loppujen lopuksi kehittyi ihan suht järkeväksi nuoreksi naiseksi, vaikka tekikin naiiveja virheitä, oli liian röyhkeän utelias ja itsepäinen milloin minkäkin asian suhteen. Häneen jopa jollain tapaa tykästyi tarinan edetessä.

Kirjassa käsitellään vahvasti perhesuhteita ja niihin kätkettyjä salaisuuksia. Vyyhti on erittäin suuri ja kirjan loppukohtauksia lukiessa mietin, onkohan Ahern haukannut tällä kertaa vähän liian suuren palasen. Muutama asia jäi hämäräksi ja kysymyksiä olisi esimerkiksi päiväkirjaa koskien runsaasti. Kirjan loppuratkaisut myös muistuttivat hieman suurtakin suurempia dramaattisia Hollywood-elokuvien lopetuksia, mutta toisalta ne eivät ainakaan kaikki olleet ennalta-arvattavia. Niiden tuoma loppuun asti säilynyt jännitys sai myös istumaan kirjan kanssa pitkiä toveja paikallaan, jotta kovasti vihjaillut salaisuudet saataisiin viimein päivänvaloon.

Loppujen lopuksi varsin koukuttava kirja, mutta ei Ahernin parhaimpia töitä. Kansi on kuitenkin varsin ihanan värinen, siitä suuri plussa!

Stephenie Meyer - Houkutus

Julkaisuvuosi: alkuperäinen 2005, suomeksi 2005
Luettu: heinäkuu 2011
Sivumäärä: 418 (kovakantinen)
Avainsanoja: fantasia, nuorisokirjallisuus, teiniromanssi
Kirja minulle: Äiti osti kirjan minulle vuosia sitten.

Juoni: Bella muuttaa Phoenixista pohjoiseen ja sateiseen pikkukaupunkiin Forksiin ja aloittaa lukion, jossa kaikki tuntevat toisensa. Hän tutustuu Edward Culleniin, josta kukaan ei tiedä juuri mitään ja joka ei vietä aikaa kenenkään muun paitsi ottosisarustensa kanssa. Syntyy ruusunvärinen unelmapari, joka uhmaa kaiken maaliman ihmisyyden rajoja ja rakastuu silmittömästi toisiinsa, vaikka toinen osapuoli on verenhimoinen vampyyri.


Okei, toivottavasti kukaan nyt ei kaikkoa heti siillä silmänräpäyksellä, kun kirjan nimi ja kansi sattuvat silmiin. Koetan tehdä tästä kirja-arviosta mielenkiintoisen.

Olen lukenut Houkutuksen ennenkin, useampaan kertaan, samoin sen seuraavat osat. Edellisestä kerrasta on kuitenkin lähemmäs kolme vuotta aikaa ja se oli ennen kuin sarjasta nousi niin hirveä haloo. Tarvitsin jotain aivoja tyhjentävää luettavaa ylppärikirjojen vastapainoksi, ja tämä sattui olemaan tv-tasolla juuri sopivasti käden ulottuvilla. Tulipahan tarkastettua, miltä tämä nyt vähän vanhemmilla silmillä ja mielellä vaikuttaa.

En lähde murskaamaan kirjaa, vaikka siinä onkin paljon puutteita. Meyer on liian rakastunut Edwardiin ja minusta on naurettavaa, miten nopeasti nuoret rakastuvat toisiinsa. Kirjassa mainitaan pariinkiin otteeseen se, kuinka Edward on Bellalle enemmänkin kuin "vain poikaystävä", mikä on sinänsä aika huvittavaa, kun he ovat seurustelleet pari hassua viikkoa. Samoin kielellinen ilmaisu jättää toivomisen varaa, mutta minun oli melko helppo sulkea silmäni siltä ja antaa tarinan kulkea omia reittejään. Tuli myös erään ystävän kanssa keskusteltua siitä, kuinka marttyyrimainen asenne Edwardilla on, ja että kuinka oikeassa elämässä kukaan ei jaksaisi sellaista katsella. On se nyt aika kamalaa kuulla koko ajan toistettavan, että olisi parempi vain erota ja pysyä kaukana toisistaan.

Luin ehkä puolitoista vuotta sitten erään tuttavani blogista, että Houkutus ja Twilight-saaga ylipäänsä on kuin täydellinen satu vähän vanhemmille. Minusta tämä kuvaa sarjaa mitä mainioimmin ja olenkin referoinut tätä useille muillekin tuttaville. Bellan ja Edwardin tarina on niin täydellinen, että se on jo yliluonnollinen ja vaikeasti uskottava, mutta kun vaihtaa suhtautumisensa siihen, että tarinan onkin tarkoitus olla niin täydellinen kuin vain voi olla (kuten sadut yleensä ovat), kirjat muuttuvatkin ihan lukukelpoisiksi. Ei pidä ottaa liian tosissaan ja vaatia liikaa. Kirjat ovat sinänsä ihan hyvää ajanvietettä, ne lukee nopeasti eikä niiden kanssa tarvitse ajatella yhtään mitään, mikä on välillä todella rentouttavaa ja toivottavaakin. Tosin tähän on kyllä pakko lisätä, että olen onnistunut lukemaan kirjasarjan viimeisen osan Breaking Dawn:n (Aamunkoi) vain puolitoista kertaa, koska sen kirjan loppu on vain niin järkyttävän hirveä... Pitää kyllä haastaa itseni yrittämään, josko saisin sen toisenkin kerran luettua sen loppuun.

Kirjasarjan ehdottoman suuri plussa on Alice Cullen, Edwardin "sisko" eli nuori vampyyrineito, jolla on kyky nähdä tulevaisuuteen epävarmoina välähdyksinä. Hän on ihanan pirteä ja hyväntuulinen persoona, jolla ei ole Edwardin kamalaa marttyyriasennetta eikä häntä myöskään tuoda esiin niin täydellisenä kuin miespäähenkilöä (vaikka Meyerin vampyyrit eivät osaakaan olla muuta kuin täydellisiä). Alice tuntuu luonnolliselta hahmolta, joka suhtautuu Bellaan ystävänään eikä hössötä liikaa. Hän on myös ihanan spontaani sekä huumorintajuinen, ja voisin oikeassa elämässä viihtyä hänen positiivisessa seurassaan. Hän olisi sellainen henkilö, jonka kanssa hyppiä vesilätäköihin ja juosta kilpaa keskellä kaupunkia.

Onko moni muu lukenut tätä kirjasarjaa? Millainen kuva siitä on jäänyt?

Hei taas!

Jokainen bloggaaja kohtaa jossain vaiheessa sen, että päivitykset jäävät jostain syystä tekemättä ja sitten ei kehtaakaan/viitsikään enää postata, koska edellisestä postauksesta on niin paljon aikaa. Näin kävi minullekin, mutta koetan nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja potkaista tämän uudelleen käyntiin. Joitain kirjoja onkin tässä kevään aikana tullut luettua, vaikka se kesän aikana onkin jäänyt vähäiseksi. Ylioppilaskirjoituksiin luku on vienyt jonkin verran aikaa, samoin sosiaalinen elämä ja työt.

Luvassa on ainakin Riinan minulle antama haaste, johon olisi tarkoitus vastata, sekä tottakai kirja-arvosteluja. Lukusuunnitelmani on edennyt 5/14:ään, mutta vietän kesälomakuukaudet pohjoisessa kotiseudulla ja kirjahyllyni odottaa minua Helsingissä, joten myös sen haasteen osalta on nyt hiljaista. Voisi koettaa saada jotain klassista luettua tässä...

Aloitin tänään The Best of Best New Horror -novellikokoelman, joka vaikuttaa ihan kiinnostavalta. Toivottavasti saan sitä tässä luettua, vaikka opus onkin kauhean paksu 20 novelleineen.

Hyvää kesää!

Terry Pratchett - Magian väri

Julkaisuvuosi: alkuperäinen 1983, suomeksi 2000
Luettu: helmikuu 2011
Sivumäärä: 253 (pokkari)
Avainsanoja: fantasia, huumori
Kirja minulle: Äiti osti kirjan minulle vuosia sitten.

Juoni: Magian väri kertoo vain yhden loitsun osaavasta ja epäonnekkaasta Rincewind-velhosta, joka joutuu vasten tahtoaan tarunomaisesta keisarivaltiosta saapuneen turistin Kakskukan matkaoppaaksi. Kakskukka on hyväuskoinen hölmö, joka ei tunnista vaaraa, vaikka se tanssisi alasti hänen edessään, ja turisti on kovin kiintynyt Matkatavaraansa, joka seuraa häntä kaikkialle uskollisen koiran tavoin. Parivaljakko joutuu jos jonkinmoisiin selkkauksiin, joista päätyvät ulos vain Rincewindin epäonnekkaan onnen avulla.


Olen joskus vuosia sitten lukenut Pratchettin Kiekkomaailma-sarjasta muutaman kirjan ja muistan jotenkin pitäneeni. Silloin taisin kuitenkin olla vähän turhan nuori ymmärtämään kirjailijan huumorin tasoa, mutta nyt se ainakin huvitti - jollain tapaa. Pratchettin kirjoitustyyli on selkeää eikä leiki sanoilla turhia, mutta välillä kieli on vähän turhankin pelkistettyä omaan makuuni ja kaikki vitsit ja sarkasminpoikaset ovat varsinkin aluksi kuluneen tuntuisia. Huomasin kuitenkin lukemista jatkaessani, että tyyliin tottuu ja siitä alkaa nauttia enemmän. Aluksi minun oli vaikea pysyä mukana ja seurata usein vaihtuvia kohtauspaikkoja, mutta loppujen lopuksi nekin onnistuivat muodostamaan muistettavan kokonaisuuden. Uskoisin, että toisella lukukerralla saisin kirjasta enemmän irti samoin kuin jos olisin lukenut jo kirjailijan muita teoksia.

Rincewind on surkea velho, jonka pään on vallannut yksi kahdeksasta Suurloitsusta. Sen takia hän ei pysty muistamaan eikä opettelemaan mitään muita loitsuja, joten hän on melko kummallinen tapaus velhoksi. On huvittavaa lukea Rincewindin muistutuksista itselleen sekä lukijalle siitä, että hän kyllä on velho, vaikkei osaakaan taikoa, ja että Kuolema tulee häntä itse hakemaan, kun sen aika on. Kuolema näyttäytyy kirjassa useita kertoja erityisesti päävelhon seurassa yrittäen saada tätä mukaansa.

Tuossa velhossa (Rincewindissä) oli jotain, joka ärsytti Häntä (Kuolemaa) suunnattomasti. Ensinnäkin hän ei pitänyt kiinni sovituista tapaamisista.

Kakskukka on suloisen tietämätön turisti, joka on kiinnostunut kaikesta ja kuvittelee kaiken vaarallisen tapahtuvan kuin jossain toisessa todellisuudessa, josta käsin mikään ei voi vahingoittaa häntä itseään. Pieni mies käyttäytyy ulkomaalaisen tavoin huolehtien kovasti Matkatavarastaan, tuhannella jalalla kipittävästä matka-arkusta, ja jaellen rahojaan avokätisesti ympäriinsä.

"Ottaisitko jotain syötävää?" Kakskukka kysyi. Hän alkoi tonkia nyyttiä, jonka oli sitonut kiinni reelinkiin pitääkseen sen kuivana.

"Etkö sinä tajua?" Rincewind ärisi. "Jumalat auttakoon, mutta me menemme kohta Laidan yli!"

"Voimmeko tehdä asialle jotain?"

"Emme!"

"Sitten en näe mitään syytä antaa valtaa pakokauhulle", Kakskukka sanoi tyynesti.

Ymmärrän kyllä, miksi Pratchett on noussut Iso-Britannian yhdeksi myydyimmistä kirjailijoista. Hänellä on voimakas tyyli ja hän käyttää sarkasmia ja ironiaa sujuvasti. Olen kiinnostunut tietämään, pitäisinkö muista kirjoista. Tämän kirjan kanssa en osaa sanoa muuta kuin että "se oli ihan hyvä". Kirjalle on jatko-osa ja uskon, että etsin sen vielä käsiini.

Potter-maratoni suoritettu!

Sain tänään Harry Potter and the Deathly Hallows -kirjan loppuun vähän ennen viittä iltapäivällä. Tuli voitettua se kisa, mutta ennen kaikkea tämä oli mahtava kokemus, jonka tahdon tehdä toistekin. Pistän kolmesta viimeisesti kirjasta lainauksia ensi viikonloppuna, kun pääsen kotiin kaikkien kirjojen luokse.

Nyt on vuorossa Terry Pratchettin Magian värit.

Harry Potter -maratoni

Harry Potter -maratoni on ollut käynnissä nyt viisi päivää ja leppoisasti on sujunut. Muistan taas, miksi alun alkujaan rakastuinkaan tähän sarjaan. Harry tarjoaa minulle kaikkea sitä, mitä tarvitsen: pakotietä toiseen maailmaan, ystäviä, lohtuja, ilonaiheita, suruja, myötäelämistä. Siksi poiminkin lukemisen lomassa muistiin pätkiä, jotka ovat jääneet elämään tai ovat muuten vain kiinnittäneet huomioni. Tssä niistä muutamia ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta kirjasta.

"Seuraava suuri seikkailuhan kuolema levolliselle mielelle on."

"Urheutta on monenlaista", Dumbledore sanoi hymyillen. "Vaaditaan paljon urheutta nousta vastustamaan vihollisiaan, mutta sitä tarvitaan myös silloin kun noustaa vastustamaan ystäviä. Siitä syystä palkitsen kymmenellä pisteellä Neville Longbottomin."

Harry ja Ron laahustivat suureen saliin syvästi synkistyneinä, perässään Hermione, jolla oli kasvoillaan mitäs-rikoitte-koulun-sääntöjä -ilme. Harry ei pitänyt lihaperunasoselaatikosta niin paljon kuin oli luullut. Sekä hän että Ron olivat omasta mielestään saaneet inhottavamman tehtävän kuin toinen.

Binns oli puhunut puolisen tuntia, kun tapahtui jotain mitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Joku viittasi.

"Dobby oli omituisempi", Harry sanoi täydestä sydämestään.

"Makeeta!" Colin sanoi aivan yhtä innoissaan. "Se oli varmaan se jättiläiskalmari!"
   "Vau!" Dennis sanoi ikään kuin kukaan ei voisi villeimmissä unelmissaankaan toivoa mitään sen parempaa kuin että paiskautuu myrskyn riepottamaan, luotaamattomaan syvään järveen, josta valtava vesihirviö sitten tuuppaa kuiville.

"Aaaaah", Ron matki professori Punurmion salaperäistä kuiskutusta, "kun taivaalle ilmaantuu kaksi Neptunusta, se on varma merkki siitä että syntyy rillipäinen kääpiö, Harry..."

"Pahimmassa tapauksessa Hagrid joutuu hankkiutumaan eroon sisuliskoista. Anteeksi... sanoinko pahimmassa? Tarkoitin parhaassa."

"Ei, jollei hän [Kalkaros] osaa muuttaa itseään lepakoksi tai joksikin sellaiseksi", Harry sanoi.
   "En pidä mahdottomana", Ron mutisi.

Miika Nousiainen - Maaninkavaara

Julkaisuvuosi: 2009
Luettu: helmikuu 2011
Sivumäärä: 351 (pokkari)
Avainsanoja: perhe-teema, rankat aiheet, urheilu, huumori
Kirja minulle: Tyttöystävältä lainassa.

Juoni: Martti on pakkomielteinen juoksuharrastaja, joka palvoo Suomen  menneitä juoksutähtiä. Omakin poika juoksee, oikein kunnolla kilpaa, ja hänestä on tuleva maan seuraava kilparatojen sankari. Kun Jarkko sitten katoaa, isän koko elämältä tuntuu menevän pohja. Kahdeksasluokkalainen Heidi säälii isäänsä ja lupautuu tämän valmennettavaksi, jolloin tavallinen arki on enää kaukainen muisto isän rääkätessä tyttärestään onnessaan kilpajuoksijaa. Kouluun mennään juosten painoliivit yllä eikä Heidi ehdi leffaan kavereidensa kanssa, kun samaan aikaan on juoksutreenit.


Lopetin tämän kirjan eilen illalla ja minut valtasi sen jälkeen moneksi tunniksi "after-flowksi" kutsumani tunne. Silloin tunnun juuttuneen juuri loppuun lukemani kirjan ja todellisuuden välimaastoon, välitilaan, jolloin kaikki tuntuu kaukaiselta ja on vaikea keskittyä mihinkään. Tunne on ehdottomasti loistavan kirjan merkki.

En ole yleensä niitä ihmisiä, jotka nauravat ääneen kirjoja lukiessa. Mutta Maaninkavaara saa huumoripisteet loistavalla ironiallaan ja satiirimaisella kirjoitustyylillään - Nousiaisessa on ehdottomasti ainesta. Juuri tällaista kirjallisuutta tarvitaan lisää - tai ainakin minä tarvitsen.

Jokainen vähänkin lupaava juoksija on sille kuin Kristuksen tuleminen. Nyt se puhuu jostain Keskisalosta. Sitten se pettyy. Aina kun suomalainen jää hännille, on se isän mielestä taktiikkaa. Terveellä järjellä tajuaa, ettei sen juoksijan vauhti riitä.

Me sitten äidin kanssa myötäillään, vaikka pitäisi kertoa totuus. Äiti ei halua ja minä en osaa. Ei kasiluokkalaisen pidä opettaa isälleen realismia.

Kirja käsittelee voimakkaasti ja pikkutarkasti juoksemista. Käydään läpi Suomen juoksijoiden historiaa: jäipähän ainakin mieleen, että Kaarlo Maaninka oli Posion Pyrinnön poikia ja toi viimeisen juoksumitalin Suomeen Münchenin olympialaisissa 70-luvulla. Kerronta ei ole kuitenkaan missään vaiheessa tylsää tai liian toistavaa, vaan asiat tulevat esiin juonen mukana kovin luonnollisena osana tarinaa. En itse ole mikään urheilufani eikä varsinkaan juoksu kiinnosta, mutta tämä kirja ei missään nimessä ole vain kestävyysjuoksuihmisille.

Martti-isän mielestä ainoa oikea mittayksikkö on ratakierros, mikä todellakin tulee kirjan aikana selväksi: miehen mielestä kaikki ajanvietto juoksun ulkopuolella on turhuutta. Martti on perinteinen suomalainen mies, jonka mielestä nykyaikana on pehmitytty liikaa ja puhutaan kaikesta avoimesti. Mies ei avaa suutaan turhan usein ja vaimokin sanoo tyttärelleen, että kohtalainen avioliitto on kaikki, mitä elämältä voi odottaa. Nousiainen on kirjoittanut loistavan humoristisen hahmon, joka haluaa läheisilleen pelkkää hyvää mutta ei aina osaa osoittaa sitä oikealla tavalla. Rääkki rääkin perään, koska "Heidi haluaa tätä, Heidi nauttii tästä, tämä tekee Heidin onnelliseksi!"

Heidi on sympaattinen hahmo, johon samaistuin kirjan alussa todella hyvin. Hän on normaali yläkouluikäinen tyttö, joka haaveilee ylempiluokkalaisesta pojasta, kuvataidelukiosta ja hauskanpidosta ystävien kanssa. Erityisen oleista hahmossa on kuitenkin hänen suhtautumisensa isäänsä: Heidi välittää tästä kovasti ja on huolissaan, kun isä ei näytä toipuvan veljen katoamisen jälkeen. Minä olen Martin puolesta todella otettu, kun Heidi ehdottaa isälleen juoksuharrastuksen aloittamista. Pian tämän jälkeen tytön huoneen seiniä koristavat vanhat partasuiset juoksijamiehet sekä itse kirjoitettu taulu:

Teidän harrastus, meidän elämäntapa.

On järkyttävää lukea, kuinka isä ja isän pakkomielle juoksuun alkavat hallita Heidin elämää. Ensin aloitetaan rennosti: kevyitä lämmitteleviä juoksulenkkejä tutussa maastossa, ruokavaliota aletaan tarkkailla. Sitten lisätään mukaan punttitreeni, sen jälkeen aamujuoksu kouluun. Kännykkä pidetään harjoitusten aikana kiinni eikä Heidillä ole asiaa leffaan edes huilauspäivinä, koska Martin mukaan lepo tarkoittaa lepoa eikä viihdettä. En todellakaan ymmärrä, miten koko perhe jaksaa sellaista touhua, ja kirja lopussa Sirkka-äiti itkeekin ja pyytää tyttäreltään anteeksi, ettei ole tehnyt asialle mitään.

Pitää vielä mainita kirjan erinomaisesta kuvauksesta kahden sukupolven välillä. Kirja keskittyy Martin ja Heidin isä-tytär -suhteeseen, jossa Heidi käyttää nuorten ilmaisuja ja Martti saarnaa menneistä ajoista ja ihmettelee, kun tytär keskittyy niin "epäolennaisiin" asioihin kuin hyvät koulunumerot. Rakastuin erityisesti kohtiin, kun Heidi tokaisi jotain englanniksi eikä isä ymmärtänyt sanaakaan.

Aivan loistava kirja. Maaninkavaara on Miika Nousiaisen toinen romaani ja aion ehdottomasti lukea myös hänen ensimmäisen teoksensa Vadelmavenepakolainen. Maaninkavaarasta on suunnitteilla elokuvaa tai tv-sarjaa ja toivon, että sellainen joskus saa päivänvaloa.

Isä täräyttää ensin päähänpistonsa ilmoille. Silloin idea kuulostaa päättömältä. Sitten isä jauhaa filosofioitaan. Yleensä ne liittyvät antiikin Kreikkaan tai Lasse Viréniin. Tai johonkin siltä väliltä, onhan siinä väli. Ja kohta ehdotus kuulostaa arkipäiväiseltä.

Petri Tamminen - Miehen ikävä

Julkaisuvuosi: 1997
Luettu: helmikuu 2011
Sivumäärä: 141 (pokkari)
Avainsanoja: suomalaisuus, novellikokoelma, minimalismi
Kirja minulle: Kirjastosta tyttöystävän suosittelemana.

Juoni: Novellikokoelma, jonka teksteissä kuvaillaa ennen kaikkea suomalaisen miehen suhtautumista omaan kotimaahansa; kuinka hän näkee ympäristönsä.


Tämä teos oli samoissa kansissa Elämiä-kokoelman kanssa, joten tuli luettua samaan syssyyn. Luin tämän itse asiassa ennen tuota toista kokoelmaa ja herätti kyllä suuren halun jatkaa tämän kirjailijan tuotannon lukemista. Minimalistisuus on vahvaa ja kirjan takakannessa on osuva lainaus Savon Sanomilta: "Kaurismäen tavoin yhtä vähäeleisesti antaa myös Tamminen siveltimensä heilua. Elämä ei parane kovaäänisellä selittelyllä. Kun seisoo hiljaa syrjässä, erottaa mekastajien tyhjät sanat." Tämä kuvaus osuu Tammisen tyyliin lähes täydellisesti, vaikken olekaan Kaurismäen kanssa hyviä tuttuja.

Tämänkään kokoelman novellit eivät olleet pitkiä, suurin osa vain hieman pidempiä kuin Elämissä. Ne kulkivat aika lailla koko ajan samaa kaavaa ja loppua kohden olivat ennen pitkää vähän liiankin samanlaisia - Elämiin verrattuna tämä teos oli hieman tylsempi, koska se ei tarjonnut vaihtelevuutta kuten edeltäjänsä. Loppujen lopuksi teokset muistuttavat tyyliltään ja sisällöltään kovasti toisiaan: molempia hallitsee niukka, lyhyt kuvailu-kerronta ja aiheet keskittyvät suomalaisuuteen. Pidin sota-teemoista, joita teksteissä ilmeni.

Ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos.

Tämä pätkä löytyy aivan ensimmäiseltä sivulta ja sai heti mielenkiintoni nousemaan:

Hurjimmalta tuntuu rikkoa arkisimmat tottumukset - nukkua yö täysissä pukeissa, herätä varhain ja lähteä ulos niine hyvineen, syömättä, pesemättä ja hampaita harjaamatta. Kaupunki näyttää uudelta ja kansainväliseltä. Gapaus pakahduttaa. Elämä tuntuu lahjalta.
  Ihmiset muistelevat äkkilähtöjä vuosikausia - -

Petri Tamminen - Elämiä

Julkaisuvuosi: 1994
Luettu: helmikuu 2011
Sivumäärä: 157
Avainsanoja: suomalaisuus, novellikokoelma, minimalismi
Kirja minulle: Kirjastosta tyttöystävän suosittelemana.

Juoni: Kirja sisältää 40 ihmisen elämän kuvauksen alle aukeaman kokoisessa tilassa. Sen lisäksi lopussa on joitain pidempiä novelleja. Hyvin suomalaista tekstiä.


Pidän kirjoittamisesta, mutta pitkissä teksteissä minulla on suuri ongelma saada aika kulumaan eteenpäin. Tuppaan jumittamaan samoissa hetkissä ja tarina etenee ajallisesti hitaasti verraten kirjoitettuun sivumäärään. Kuulin tyttöystävältä teoksesta, jossa kuvattiin eri henkilöiden elämää vain parilla sadalla hassulla sanalla. Ajattelin, että sehän on aivan järkyttävän lyhyt tekstinpätkä, kuinka on mahdollista, että sellaisessa ehtii kertoa niin paljon. Mutta kyllä se vain on mahdollista.

Tammisen minimalistinen kirjoitustekniikka teki minuun vaikutuksen, samoin kuin hänen hieman ironinen huumorinsa, joka poimii tarkasti esiin suomalaisten peruspiirteet ja käytökset ja käyttää niitä tehokkaasti. Missään ei ole liikaa, mutta tarina kuitenkin kerrotaan. Parhaimmillaan reilussa puolessa pokkarisivussa. Todellinen taidonnäyte ja olen nyt lukukokemukseni jälkeen hämmentynyt ja epätietoinen: kuinka tuollainen on mahdollista?

Elämiä koostuu monesta eri elämäntarinasta, mutta hajanaisista paloista huolimatta se on yhtenäinen kokonaisuus, joka kertoo suomalaisten ihmisten tarinaa. En edes muista, kuinka monessa tekstissä mainittiin lause "Mentiin naimisiin." Oli myös tuttua suomalaista alkoholin käyttöä, pettämistä, lapsia, perheongelmia, työpaikkoja. Kotipaikkauskollisuutta, vanhoillisuutta ja rohkeutta, kokeilunhalua ja vanhassa pysymistä, syntymästä kuolemaan. Monta eri näkökulmaa tavallisen Suomen kansalaisen elämään. Pari kertaa mainittiin jotain venäläisistä, mutta ruotsalaiset jätettiin rauhaan. Se oli vähän hämmentävää, koska viinapäissään Suomen raavaat miehet tuntuvat puhuvan mielellään naapureistaan. Muistakin kuin seinän takana asuvista. Erityisen huomioitavaa oli, etteivät tekstit ottaneet kantaa vähemmistöryhmiin, kuten maahanmuuttajiin tai seksuaalivähemmistöihin. Odotin edes jotain pientä, koska tarinoita oli niin monia, mutta toisaalta tämä kokoelma on julkaistu vuonna -94, jolloin ei taidettu vähemmistöryhmistä pukahtaa edes puolta sanaa. Kiinnostava vertailukohta nykyajan tuotoksiin.

Tässä novellikokoelmassa eritoten miehen näkökulma tuntui tulevan hyvin esiin. Oli myös naisten elämiä, mutta miehet taisivat viedä voiton - liekö johtuu siitä, että kirjoittaja tuntee itsensä tutuksi oman sukupuolensa kanssa. Miehet ryyppäsivät, miehet kävivät naisissa, miehet käyttivät väkivaltaa tai olivat vaimonsa tossun alla. Erityisesti Teemun tarina jäi mieleen.

Teemu kokosi silkkipaperista kuumailmapallon. Se poiltti naapurin pellon. "Jukolauta poijjaat", isä sanoi. Teemu oli ainoa poika. - - Anja oli punkkari. Teemu toi näytille. "Et sinä baarissakaan ota ensimmäistä pullaa", isä sanoi eteisessä.

Ihastuin minimalistisuuteen aivan tosissani: lauseet olivat lyhyitä ja ytimekkäitä, hahmon nimeä toistettiin ja kuvailu keskittyi muutamaan tiettyyn sanaan, joista oli tarkoitus imeä itseensä koko maailma. Jos tällaista löytyisi jostain lisää, lukisin erittäin mielelläni.

Mari soitti näytelmäpiirin vetäjälle ja meni yömekossa alaovelle. Mari asteli asfaltilla aristellen. Marilla oli ihan paljaat jalat.