John Ajvide Lindqvist - Ystävät hämärän jälkeen

Nimi: Ystävät hämärän jälkeen
Alkuperäinen nimi: Låt den rätte komma in
Kirjailija: ruotsalainen John Ajvide Lindqvist
Julkaisuvuosi: 2004, suomeksi 2008
Luettu: tammikuu 2011
Sivumäärä: 607
Avainsanoja: maaginen realismi, vampyyrit, pedofilia, verellä mässäily, kuolema, kauhukirjallisuus
Kirja minulle: Kyselin Livejournalin Bookish-yhteisöstä suosituksia kauhukirjoille ja tällaista ehdotettiin. Lainasin kirjastosta.

Juoni: Oskar on 12-vuotias koulukiusattu poika, joka on erityisen kiinnostunut murhatapauksista. Kun Blackebergin lähimetsästä löydetään kuiviinvuodatettu ruumis, Tukholman rauhallisen lähiön tapahtumat muuttuvat radikaalisti. Huhutaan rituaalimurhaajasta, ihmisiä katoaa ja uusia veritekoja ilmenee. Samaan aikaan Oskar tapaa naapurintytön Elin, joka ei ole aivan tavallinen: Eli haisee oudolta, kulkee rähjäisissä vaatteissa ja näyttäytyy pihapiirissä vain iltaisin. Kerronta saa sävyä usean eri henkilön näkökulmasta.


Tämä kirja oli pitkään luettavana, koska ehdin lukea välissä kaksi muuta kirjaa ja kolmattakin puoliväliin. Voinee siis sanoa, ettei kirjasta löytynyt sellaista koko juonen kannattelevaa koukkua, joka olisi saanut minut ahmimaan teoksen mahdollisimman nopeasti. Harmi sinänsä, koska tässä oli  myös hyvää ainesta. Huono puoli taas se, että hyvä kiinnostava aines rajoittui vain joihinkin osiin kirjaa, kun taas välillä teksti tuntui tyhjänpäiväiseltä ja liian moniulotteiselta. Tämän vaikutelman loivat useat eri henkilöhahmot, joiden näkökulmista tarinaa kerrottiin. En jaksa edes laskea, kuinka monta heitä oli, mikä on jo yksinään huolestuttavaa.

Kirjan päähahmo oli kuitenkin Oskar, vaikka välillä meni monta kymmentä sivuja, ettei poikaa näkynyt eikä kuulunut, kun tarinaa vietiin muilla hahmoilla eteenpäin. Oskar on sympatiaa keräävä aika säälittävä alakoululainen, joka haaveilee kiusaajiensa rankaisemisesta ja tykkää veitsileikeistä. Hän alistuu toistuvasti kiusaajiensa tahtoon ja kirjassa kuvataankin paljon pojan kehityskaarta, kun tämä tapaa uuden ystävänsä Elin. Eli auttaa Oskaria saamaan itseluottamusta nousta poikia vastaan ja onnistuukin siinä jossain määrin. Poika oli uskottava hahmo, kuvasi omaa ikäänsä realistisesti, vaikken jäärin pitänytkään siitä, että tämä varasteli kaupasta milloin mitäkin. Tosin se antoi toki lisää terävyyttä siihen, että Oskar halusi olla jotain, kun koulussa hän oli pelkkä mitättömyys. Pidin myös paljon hänen ja hänen äitinsä suhteesta, joka oli lämmin ja huolehtivainen, kun vietettiin yhdessä tavallisia koti-iltoja ja katsottiin tv:stä jotain tiettyä sarjaa, mutta antoi toisaalta myös pilkahduksia tavallisesta arjesta, kun Oskaria ärsytti äidin turha hössötys ja tylsät utelut. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja toimiva hahmo.

Muina näkökulmina toimivat muun muassa murhaaja, Oskarin vanhempi naapurinkaveri Tommy, joka pihistää kaikkialta ja välittää vähän kaikkea sekä naapuruston juoppojengin jäsenet. Kaikilla on oma osansa tarinassa, mutta ei ole kovin yllättävää, kuinka kirjailija vetää heidät hitaasti yhteen. Tarina on kuitenkin loppujen lopuksi ihan toimiva ja viimeinen kolmannes tekstistä menee mielenkiinnolla läpi, kun vyyhti kiristyy ja saavutetaan loppuhuipennusta.

Lähdin lukemaan tätä kirjaa kirjayhteisön suosituksesta, jossa tosiaan kyselin ehdotuksia hyville kauhukirjoille. Tämän kirjan luvattiin tarjoavan selkäpiitä karmiaa kauhua, joka oikeasti ällöttää ja saa niskakarvat pystyyn. No, minuun suurieleiset ja pikkutarkat verikohtaukset sekä muut kauhujutut eivät tepsineet - ehkä olen vain liian paatunut kirjallisuudelle. Eikä tämä kyllä aiheuttanut mitään pelokkaita ajatuksiakaan, mutta en ole kyllä helposti säikähtävä ihminen. Ehkä tätä ei kuitenkaan niille kaikista herkimmille tarvitse suositella.

"Pääsköön päivä sisälle ja ulos elämä."
Sydän ja sen alapuolella:
"Nähdään illalla. Eli."

Charmian Hussey - Salaisuuksien laakso

Nimi: Salaisuuksien laakso
Alkuperäinen nimi: The Valley of Secrets
Kirjailija: brittiläinen Charmian Hussey
Julkaisuvuosi: 2003, suomeksi 2005
Luettu: tammikuu 2011
Sivumäärä: 374
Avainsanoja: lastenkirjallisuus, fantasia, matkakertomus, päiväkirjat, eläimet ja luonto, intiaanikulttuuri
Kirja minulle: Kaverin suosittelemana lainasin häneltä kirjan fantasiapohjaan viehättyneenä.

Juoni: Stephen on 18-vuotias nuori mies, jonka taival koulutiellä on viimein lopussa ja tulevasuus vaikuttaa suurelta kysymysmerkiltä. Hän saa kuitenkin tuntemattomalta asianajajalta kirjeen, jossa pyydetään häntä noutamaan isoisänsä hänelle jättämä testamentti. Niin Stephen päätyy Lansburyn kartanoon, salaisuuksien täyttämään laaksoon, jota paikalliset kammoavat ja jossa kuuluu kummallisia ääniä ja tuntuu, kuin joku tai jokin tarkkailisi jokaista liikettä.


Salaisuuksien laakso on ehdottomasti lapsille suunnattu satukirja ja taisin olla vähän liian vanha tälle teokselle. Luin tämän kuitenkin loppuun enkä pakosta: kirja herätti tietyn asteista mielenkiintoa loppuratkaisua kohtaan, koska tapahtumat etenivät kovin hitaasti ja koko ajan annettiin lisää vinkkejä tulevaa kohden. Kaverini tarjosi minulle tätä kirjaa luettavaksi ja kertoi pitäneensä siitä kovasti nuorempana. Uskonkin, että kirja antaa enemmän nuorelle lukijalle, koska kieli, juoni ja hahmot ovat hyvin yksinkertaisia, pintapuolisia ja helposti seurattavissa. Suosittelisin kirjaa ehdottomasti lapsille iltalukemiseksi, koska luvut ovat lyhyitä ja sopivat hyvin pieninä paloina luettavaksi ja jännityksen nostattajiksi.

Stephen on aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori mies, joka on asunut koko ikänsä lastenkodissa. Hän ei kuitenkaan anna kovin kasvanutta vaikutelmaa itsestään, vaikka lähteekin rohkeasti toimittamaan omia asioitaan ja on kykeneväinen suunnittelemaan tulevaa. Poika herkistelee kirjan mittaan useampaan otteeseen ja kokee minusta miehille epätavallisen herkkää sympatiaa milloin millekin luontokappaleelle. Hän on myös kovin perso kaikille mukavuuksille, mutta toisaalta taas oppii kauhean helposti uusia vieraita asioita asuessaan suuressa kartanossa. Vähän turhan täydellinen hahmo, niin sanoakseni. Ja kovin naiivi ja hyväuskoinen, ylitsepursuavan optimisti.

Juoni on yksinkertainen ja helppolukuinen, mutta sitä ei ole helppo jättää kesken, koska kirjailija antaa hanakasti vihjeitä tulevasta. Olin erityisen kiinnostunut salaperäisistä eläimistä, jotka ääntelivät kummasti ja tekivät kaiken maaliman outoja juttuja, joihin tavalliset eläimet eivät pystyisi. Tästä fantasia-piirteestä pidin kovasti ja luin kirjan lähinnä loppuun saadakseni tietää, mikä näiden eläinten rooli ja merkitys olisi.

Hän vilkuili olkansa yli ja mietti, minkä kumman otuksen oli nähnyt. Oli se sitten mikä eläin tahansa, se oli ollut aika iso, ainakin puolimetrinen. Saukkokaan se ei voinut olla, sillä saukot pitivät kirkkaasta, virtaavasta vedestä, ja niiden ääntely oli viheltävää. Vastenmielinen kurlutus ei voinut tulla saukon kuonosta.

Kirjassa seurataan Stephenin isosedän vanhoja päiväkirjoja, joiden tekstiä oli mukava lukea. En järin pitänyt Stephenin välikommenteista merkintöjen välissä, koska ne olivat usein aivan turhia ja merkityksettömiä. Sanahelinää lapsille, kuten:

Tämä oli yllätys Stephenille. Hän oli aina luullut että metsä oli niin vehmas paikka ja täynnä hedelmäpuita, että omavaraisuus olisi helppoa. Ilmeisesti hän oli erehtynyt.

Ihan hyvä kirja, kannattaa lukea, jos pitää uusista eläinlajeista ja matkakertomuksista.

Mauri Kunnas - Seitsemän koiraveljestä

Nimi: Seitsemän koiraveljestä
Kirjailija: Mauri Kunnas
Julkaisuvuosi:
Luettu: tammikuu 2011
Sivumäärä: 93
Avainsanoja: mukaelma, lastenkirjallisuus, inhimilliset eläimet, kansanperinne, huumori
Kirja minulle: Kaverin kirjahyllystä

Juoni: Lapsille suunnattu mukaelma Aleksis Kiven teoksesta Seitsemän veljestä. Kertoo Jukolan talon seitsemästä koiraveljeksestä ja heidän elämänsä kehittymisestä rämäpäistä nuorista miehistä vakiintuneiksi aviopuolisoiksi lapsille sopivaan tapaan.


Vietin mukavaa perjantai-iltaa kaverin luona tyttöystävän kanssa ja sain rentoutua parin tunnin ajaksi, kun tyttöystävä luki tämän kirjan ääneen.

En ole vielä lukenut alkuperäisteosta itse, vaikka se on toki tullut koulutunneilla esiin useampaankin otteeseen. Kirja löytyy kirjahyllystäni ja odottaa siellä oikeaa hetkeä. Tämä lapsille suunnattu kirja oli kuitenkin erittäin mukava kurkistus kirjan juoneen ja tapahtumiin eikä sitä voisi sanoa pelkästään lasten kirjaksi.

Seitsemän koiraveljestä on alkuperäisteosta lukemattoman näkökulmasta onnistunut lyhennelmä kansallisromaanistamme. Siinä tuli esiin Aleksis Kiven suorasukaisuus sekä humoristisuus ja ilmeni myös, miksi kirjaa paheksuttiin aikoinaan niin kovasti. Suomalaiset todella ovat viinakansaa ja mielenkiintoni alkuperäisteosta kohtaan kasvoi suuresti tämän lukukokemuksen (tai kuuntelu-) myötä (vaikkakin olen kuullut, että kirja on tappotylsää luettavaa). Rellestäminen ja huonot tavat saivat kyllä miettimään, että onko tällaista sopivaa lukea lapsille, mutta myyntiluvuista ja useista painoksista (vuonna 2010 otettiin 12. painos) päätellen kirja on ollut myös lapsiperheiden suosiossa.

Kirjan henkilöt jäivät minulle vähän etäisiksi, mutta tarinaa oli silti mukava kuunnella. Erityisesti mieleen painuivat veljesten vaikeudet lukemaan oppimisessa (ahkera pikku-Eero kyllä nousi suosikikseni) sekä ensimmäinen Venlan kosintaretki, joka suoritettiin ylitsevuotavalla itsevarmuudella ja joka päättyi kovin nolosti. Olin myös aika pöyristynyt kuullessani, kuinka veljekset seisoivat Impivaarassa kallion päällä kokonaisen päivän ennen kuin ampuivat kaikki härät päästäkseen pinteestä. Kaikkea sitä ihminen keksiikin.

Kirjan kuvituksesta täytyy kyllä antaa vielä erikseen kiitosta. Lasten kirjoille tyypilliseen tapaan kuvamateriaalia oli enemmän kuin tekstiä ja niitä oli kyllä mukava silmäillä kuuntelun ohella. Lukijamme esitteli parhaat kuvat ja erityisesti mieleen jäi kuva koiraveljeksistä seisomassa Impivaaran kalliolla härkiä paossa.

Kaiken kaikkiaan mukavaa kevyttä viihdettä rattoisaan illanviettoon, vaikka tuntuu, että asiaa olisi voinut tiivistää vielä enemmän. En usko, että moni lapsi jaksaa istua monta tuntia paikallaan kuuntelemassa.

Jaana Kapari-Jatta - Pollomuhku ja Posityyhtynen

Nimi: Pollomuhku ja Posityyhtynen
Kirjailija: Jaana Kapari-Jatta
Julkaisuvuosi: 20
Luettu: tammikuu 2011
Sivumäärä: 164
Avainsanoja: suomentaminen, Harry Potter, tietokirja
Kirja minulle: tyttöystävältä lainassa

Juoni: Kapari vastaa kirjassaan useisiin Harry Pottereista esitettyihin kysymyksiin ja valottaa kirjojen käännösprosessia.


Olen suuri Harry Potter -fani ja olen tämänkin kirjan tainnut joskus ennenkin lukea. Lainasin tämän nyt kuitenkin tyttöystävältä uudelleen luettavaksi ja teksti sujahti silmien ohi ihan hetkessä. Olen todella tyytyväinen, että luin uudemman kerran, koska veresti muistoja todella hyvin.

Kapari oli avannut todella hyvin Pottereiden käännösprosessia lukijalle. Pidin erityisesti kohdista, joissa hän selosti, kuinka oli pyöritellyt jotain käännössanaa mielessään ja lopulta löytänyt sopivan muodon. Hyvin mieleen jäi muun muassa Tylypahka-sanan synty. Myöskin kirjojen pitkäjänteinen käännöstyö oli todella ihailtavaa luettavaa: kuinka kirjat tuntuvat jo aivan omilta monen kuukauden syynäyksen jälkeen. Ei uskoisi, että kirjojen kääntäminen on todella noin rankkaa.

Tämä kirja on ehdottomasti must-read ihmisille, jotka ovat kiinnostuneet kääntämisestä ja ovat kasvaneet Pottereiden kanssa.

Guðrún Eva Mínervudóttir - Nukentekijä

Nimi: Nukentekijä
Alkuperäinen nimi: Skaparinn
Kirjailija: islantilainen Guðrún Eva Mínervudóttir
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2010
Luettu: marraskuu 2010
Sivumäärä: 296
Avainsanoja: perheongelmat, anoreksia, äiti-tytärsuhde, seksinuket, psykologinen romaani

Juoni: Sveinn on luova taiteilija, joka valmistaa elävän tuntuisia seksinukkeja. Hän on omistautunut työlleen ja onkin siitä syystä varsin erakoitunut ja yksinäinen persoona. Eräänä perjantaina raskaan työrupeaman jälkeen hänen kotinsa eteen parkkeeraa nainen, Lóa, jonka auton kumi on puhki. Sveinn auttaa Lóaa vaihtamaan tiukassa istuvan renkaan, ja nainen jää yöksi juotuaan pullollisen viiniä. Aamulla Sveinn herää huomaamaan, että nainen on häipynyt teille tietämättömille hänen uusin nukkensa mukanaan.


Tämä kirja roikkuu parhaillaan Helsingin kirjastojen Bestseller-hyllyissä. Laina-aikaa oli viikko, ja se riittikin tälle romaanille varsin hyvin. Kirjailijan käyttämä kieli oli sujuvaa ja helppolukuista, sisään mahtui mielenkiintoisia kuvauksia esimerkiksi kuolemasta ja siitä, miltä tuntuu halata anoreksiaa sairastavaa tytärtään. Ainoa miinus tulee siitä, ettei vuorosanoja oltu erotettu muusta tekstistä, mikä teki niiden ymmärtämisen välillä hankalaksi.

Kertojina toimivat sekä Sveinn että Lóa. Enkä ole tainnut vielä koskaan lukea näin kiinnostavaa kerrontajakoa, joka oikeasti toimii: kirjan tapahtuvat kestävät noin viikon ja hahmojen välisiin kohtauksiin saadaan molempien näkökulmat. Ja kaikista parasta on se, ettei kohtauksia koskaan toisteta samalla tavalla kuin ne on juuri kirjoitettu, vaan siinä oikeasti tulee esiin vuorossa olevan kertojan näkökulma. Erityisen ihanaa herkkua olivat dialogit, joissa oli kummallakin kerralla aina eri sisältöjä. Tästä piirteestä nautin tässä kirjassa kaikkein eniten.

Sveinn on hahmona yksinäinen ja syrjäytynyt mieshenkilö, joka elää vain työlleen. Hän valmistaa tilauksesta huippukalliita, aidolta naiselta (tai mieheltä) näyttäviä nukkeja asiakkailleen käsityönä ja upottautuu työhönsä, jottei tuntisi itseään yksinäiseksi ja ympäristöään tyhjäksi.   Lóa taas on yksinhuoltajaäiti, joka koettaa pitää taloutta kunnossa parhaansa mukaan. Hänen vanhempi tyttärensä, ilmeisesti ylioppilastodistusta suorittava Margrét sairastaa pahaa anoreksiaa eikä tee mitään muuta kuin makaa sängyssä ja opiskelee. Hän on kotona suljetulta osastolta vain kokeiden ajaksi ja äitinsä jatkuvan valvonnan alla. Lóa on hysterian partaalla yrittäessään auttaa tytärtään löytämään voimaa elää, mikä tuntuu olevan tuhoon tuomittu yritys. Nainen sortuu toistuvasti alkoholismiin eikä pysty käymään edes töissä vahtiessaan Margrétia ympäri vuorokauden.


Ei ole tullut ennen luettua näin psykologista romaania. Kirjan kerronta on välillä aukkoista ja jää ilman selityksiä eikä Mínervudóttirin kaikkiin ratkaisuihin voi olla täysin tyytyväinen. Hän sortuu välillä vain toteamaan asioita sillä perusteella, että henkilöhahmot ovat epävakaassa mielentilassa ja tekevät siitä syystä kummia valintoja ja tekoja. Kuinka moni oikeasti majoittaisi vieraan ihmisen toistuvasti luokseen, ja kuka jäisi, jos luulisi toista tulevaksi murhaajakseen? Täysin epäloogista, mutta asetelma on toisaalta myös mielenkiintoinen ja pitää kiinnostuksen yllä koko kirjan ajan.

Tästä kirjasta poimin myös tämän blogin otsikon, koska se teki minuun vaikutuksen kuvaamalla, kuinka ihmiset voivat olla mustasukkaisia ja kateellisia elottomalle esineelle:

Täydellisyys oli ihmisen luomaa, mutta ei mekaanisessa mielessä, kuten ihmiset kuvittelivat nukkeja katsellessaan. 

Antoine de Saint-Exupéry - Pikku prinssi

Nimi: Pikku prinssi
Alkuperäinen nimi: Le petit prince
Kirjailija: ranskalainen Antoine de Saint-Exupéry
Julkaisuvuosi: 1944, suomennos 2004 (tämä painos), ensimmäistä kertaa suomeksi 1951
Luettu: lokakuu 2010
Sivumäärä: 117
Tyyli: opetukset, klassikko, fantasia

Juoni:  Kirjan päähenkilö, kirjailija itse, rysähtää pienlentokoneella keskelle eteläisen Saharan aavikkoa. Korjatessaan konettaan hänen viereensä ilmestyy vaivihkaa pieni poika, pikku prinssi. Prinssi kertoo vähitellen pitkästä matkastaan omalta kotiplaneetaltaan asteroidi B612:lta halki useiden eri planeettojen ja päätymisestään Maalle. Hän selostaa tavanneensa monenlaisia ihmisiä ja olevansa surullinen siitä, kuinka itsekkäitä heistä on tullut.


Tämäkin kirja tuli luettua äidinkielen kurssin "pakottamana", mutta lukulistalla tämä on ollut jo kauan. Sen verran klassikkoteos, että muistan pitäneeni tästä kovasti kuullessani tämän ensimmäistä kertaa alakoulun luokanopettajan lukemana joskus alemmilla luokilla. Ja olihan tämä ihana, ei voi muuta sanoa. Muutaman tunnin luku, mutta antoisa sellainen.

Pikku prinssi on todella sympaattinen hahmo. Hän on naiivi mutta arvoituksellinen, hänessä on ihanaa lapsenmielisyyttä ja viattomuutta, joka heijastuu hänen sanoihinsa ja tekoihinsa. Lapsen viisaus on joskus hämmästyttävän tarkkanäköistä. Tykkäsin todella paljon pienen hahmon kertomuksista muilla planeetoilla, koska Saint-Exupéryn kuvaamat aikuiset ihmiset sopivat yhä tänäkin päivänä kaikkein tyypillisimpiin henkilöhahmoihimme. Erityisesti tunnollinen lampunsytyttäjä herätti myötätuntoni.

Kirjassa on todella paljon vertauskuvia eikä olekaan ihme, että se on noussut klassikoksi myös aikuisten keskuudessa. Erityisen kuuluisa hahmo taitaa olla kirjan viisas kettu, joka pyytää prinssiä kesyttämään itsensä ja jakaa sitten salaisuuden tämän kanssa: ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.”

Ihana kirja. Kauniita kielikuvia, osuvia vertauksia ja sopivan pituinen, että kirjan lapsenomaista kieltä jaksaa lukea.

Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa...

Charles Dickens - Joululaulu

Nimi: Joululaulu (myös nimellä Saiturin joulu)
Alkuperäinen nimi: A Christmas Carol
Kirjailija: brittiläinen Charles Dickens
Julkaisuvuosi: 1843, suomennos 2001 (tämä painos), ensimmäistä kertaa suomeksi 1878
Luettu: marraskuu 2010
Sivumäärä: 111
Tyyli: realismi, opetukset, klassikko, fantasia

Juoni: Ebenezer Scrooge on vanha ja raihnainen erakoitunut kitupiikki, joka ei välitä kenestäkään ja ajattelee vain rahojaan. Hänen yhtiönsä on hänelle kaikki kaikessa: mies paiskii töitä vuoden jokaisena päivänä, myös joulun aikaan. Tarina alkaa, kun herra Scrooge lähettää vastahakoisesti kirjanpitäjänsä viimein kotiin perheensä luo viettämään joulua ja lähtee itse kotiin. Keskiyöllä hänen vanhan liikekumppaninsa, seitsemän vuotta sitten kuollut Jacob Marleyn haamu ilmestyy hänelle ja varoittaa Scroogea kolmesta vieraasta, jotka saapuvat piakkoin miehen luo. Vieraat tulevat vuorotellen ja edustavat menneiden joulujen, nykyisen joulun ja tulevien joulujen henkiä.


Tartuin tähän kirjaan äidinkielen Kirjallisuuden historia -kurssia varten. Piti lukea jokin realismin ajan teos ja mieleeni nousi heti nimi Charles Dickens. En kuitenkaan halunnut lukea paksua kirjaa puuduttavan tarkkaa, realismille ominaista kuvailua, joten valitsin suloisen lastenkirjan, josta lupailtiin hyvää opetusta ja klassikkoainesta. Näppärästi tämän lukikin, ja voin jopa sanoa pitäneeni.

Saita herra Scrooge on ollut innoittajana luotaessa Roope Ankan hahmoa. Onneksi Roope ei kuitenkaan ole aivan noin pahasuinen kuin Scrooge, vaan välittää lähimmäisistään. Niin ei voi sanoa tämän kirjan päähenkilöstä ainakaan ensinäkemältä. Tavanomainen vanha ukko, joka ei pidä kenestäkään eikä anna kenenkään pitää itsestään. Hän ajattelee vain itseään ja omaa etuaan eikä viitsi uhrata ajatustakaan muille ihmisille. Mutta kukin henki vuorollaan näyttää hänelle pätkiä elämästä, joka hänellä on ollut ja joka hänellä voisi olla, ja paatuneinkin sydän alkaa vähitellen sulaa ja lämmetä. Perinteinen kehitystarina soveltuu lapsille hyväksi opetukseksi, mutta kyllä tuosta vähän vanhempikin lukija nautti. Erityisen hyvin jäi mieleen Scroogen kirjanpitäjä ja hänen perheensä, jotka elivät köyhissä ja kurjissa oloissa mutta olivat silti onnellisia.

Kannattaa lukea, jos haluaa yksinkertaisen ja nopean katsauksen 1800-luvun elinoloihin sekä saada selvää, millaista se realistinen kerronta oikein on. On nimittäin pikkutarkkaa kuvailua luvassa.

Cornelia Funke - Musteloitsu

Nimi: Musteloitsu
Alkuperäinen nimi: Tintenblut
Kirjailija: saksalainen Cornelia Funke
Julkaisuvuosi: 2005, suomennos 2006
Luettu: marraskuu 2010
Sivumäärä: 666
Tyyli: fantasia
Sarja: Mustemaailma-trilogia, osa 2
Huom! Sisältää spoilauksia sarjan ensimmäisestä kirjasta, Mustesydämestä.

Juoni: Meggiellä on kaikki hyvin. Hän on saanut äitinsä Resan takaisin Mustemaailma-kirjan sisältä, ja he elävät tyytyväisinä lukemisen lahjan omaavan Mo-isän ja Darius-kirjastonhoitajan kanssa Elinor-tädin suuressa talossa. Resa kuitenkin muistelee usein aikaansa Mustemaailmassa, ja Meggie saa kuulla uskomattomia tarinoita tuosta lumotusta maasta. Hän kirjoittaa äitinsä sanat muistiin ja uppoutuu niihin sieluaan myöten kaivaten pieniä sinisiä keijuja ja Umpimetsän koskemattomia alueita kuin olisi itse elänyt sen kaiken. Kun Farid, Mon Aarresaari-kirjasta ulos lukema poika, ilmestyy taas heidän kotikynnykselleen mukanaan suttuisella käsialalla kirjoitettu lappu sekä selitys siitä, että muuan Orfeus on lukenut Tomusormen, Mon Mustemaailmasta kymmenen vuotta sitten heidän maailmaansa lukeneen tulennielijän, takaisin omaan kirjaan, Meggie päättää auttaa poikaa ja lukee heidät molemmat keskelle kirjan tarinaa.

Olen lukenut Cornelia Funkelta muutamia kirjoja (Rosvoruhtinas, Lohikäärmeratsastaja) ennen Mustemaailmaa ja tykästynyt kirjailijaan. Funke kirjoittaa näppärää ja sujuvaa lastenfantasiaa, johon on helppo hypätä mukaan ja jossa riittää nokkelia lapsia ja vauhdikkaita juonenkäänteitä.  Loppuratkaisut ovat aina jännittäviä. Mustemaailman ensimmäinen osa Mustesydän on kuitenkin lojunut kirjahyllyssäni vuosia, koska en jostain syystä syttynyt kirjalle koettaessani lukea sitä useita vuosia sitten. Vasta nyt koulukaverin painostamana jaksoin tarttua siihen uudemman kerran ja lukaista läpi. Pidin. Ja lainasin kirjastosta seuraavan osan.

Musteloitsu on unelma niille, jotka haluavat päästä elämään lempikirjojensa tapahtumia. Meggie lukee itsensä sekä Faridin suoraan lempitarinansa sisään, ja he pääsevät näkemään koko maailman sen kukoistuksessaan: pienet siniset keijut, vaaralliset yömaraanit, ilveilijät ja koko maassa tunnetut henkilöhahmot. kuten Mustan prinssin. Kukapa sellaista ei haluaisi? Funke on toteuttanut kirjansa hyvin eikä ole sortunut siihen, että kaikki menee kuten on ennalta suunniteltu. Meggie lukee vahingossa Mustesydän-kirjan lopussa kyseisen kirjan kirjoittajan, Fenoglion, sisälle kirjaan. Vanha ukko elelee omassa maailmassaan tyytyväisenä luomukseensa, mutta tällä on myös mahti muuttaa tarinan kulkua kirjoittamalla tapahtumia paperille, jolloin ne käyvät toteen, jos vain joku, tässä tapauksessa Meggie, lukee sanat taikaäänellään eloon. Näin toimitaankin useaan otteeseen, mutta aina sanat eivät toimi niin kuin niiden olisi tarkoitus.

Kirjassa on paljon hahmoja, jotka on luotu hyvin. Suosikkini on ehdottomasti Tomisormi, varautunut ja pidättyväinen tulennielijä, joka rakastaa vaimoaan eikä ollut koskaan onnellinen tässä meidän äänekkäässä ja ihmisiä pursuavassa maailmassamme. On hellyttävää seurata hahmon kehityskaarta välinpitämättömästä ja pelokkaasta petturista isäksi ja aviomieheksi, kun osoittautuu, että hänkin pystyy kiintymään toiseen elävään ihmiseen.

   Kirjan päähenkilö, pikkuprinsessa Meggie, on 13-vuotias ja ailahteleva hahmo. Hän kykenee lukemaan äänellään itsensä kirjaan, mitä kukaan ei ole ennen onnistunut tekemään. Tyttö on erittäin kiintynyt isäänsä, ja isä-tytär -suhde onkin yksi kirjan vahvimmista teemoista. Meggie tekee kaikkensa isänsä puolesta, ja sen Funke kyllä tuo tehokkaasti esiin.

   Myös Fenoglio on hyvin luotu, mielenkiintoinen hahmo. Mies on jo vanha ja raihnainen, mutta osaa  silti laukoa hyvinkin teräviä letkautuksia milloin kellekin. Hänen kehityskaarensa on myös kiinnostava: itsevarma ja sanavalmis sanataituri ymmärtää, ettei ole edes omassa  maailmassaan kaikkivoipa ja kykenemätön epäonnistumaan. Ukossa on myös tervettä särmää ja epäkohtia, jotka tekevät hahmosta aidon oloisen.

Mustemaailma-sarjan parhaimpia puolia on se, että kertojaa vaihdellaan joka luvussa. Musteloitsussa  kertojina toimivat Meggien, Fenoglion ja Tomusormen lisäksi myös Meggien vanhemmat sekä Farid. Se toi mukavaa vaihtelua ja lisäsi mielenkiintoa. Näin mihinkään hahmoon ei ehtinyt kyllästyä ja tarina kulki sujuvasti eteenpäin. Pidän myös siitä, että Funke on etsinyt jokaisen luvun alkuun sopivan pätkän jostain kirjasta ikään kuin esinäytökseksi.

Hyväntuulinen kirja, joka herätti tunteita. Aion ehdottomasti lainata myös kirjan viimeisen osan, Mustemaailman, jahka saan muita kirjoja luettua.

Vielä viimeiseksi pätkä Fenogliosta uuden luomistyön touhussa:

Ruusukvartsi teroitti uuden kynän, kastoi sen musteeseen - ja Fenoglio alkoi kirjoittaa. "Kas noin", Meggie kuuli hänen kuiskaavan. "Kyllä kyllä, ja sinun lukemanasi tämä kuulostaa aivan ihastuttavalta. Käärmekallo hämmästyy. Uskoo houkka, että voi mellastaa minun maailmassani niin kuin haluaa, mutta erehtyy pahan kerran. Näytelköön ruoja kiltisti sen osan minkä minä olen hänelle määrännyt, ja piste."

Esittely

Alussa oli sorsa. Tai no, oikeastaan sitä ennen oli nainen, jonka maha paisui, mutta on mukavampi ajatella pelkkää sorsaa.

En ole lukenut Kalevalaa yhtenä kokonaisuutena (vielä) kertaakaan, mutta pidän kirjan tarinasta maailman synnystä. Ja koska alku on hyvä aloittaa jollakin toisella alulla, viittaus seisoo nyt tuossa.

Tahdon kirjoittaa mietteitäni lukemistani kirjoista jonnekin johdonmukaiseen paikkaan. Rakastan lukemista ja kirjoittamista, joten kahden mieluisan harrastuksen harrastuksen yhdistäminen on hienoutta. Pidän fantasia-kirjallisuuden elementeistä ja seikkailuista, mutta olen myös viehtynyt maailmanklassikkojen voimakkaaseen henkeen. Tavallinen nuorten kirjallisuus ei ole alaani, mutta toisinaan käsiini saattaa osua jokin chick list -kirjallisuuteen luokiteltava teos. Tästä hyvänä esimerkkinä Cecelia Ahernin teokset, joista pidän kovin. Kirjahyllystä löytyvät kaikki Potterit ja Narniat, samoin Taru sormusten herrasta -trilogia (joka tosin odottaa vielä loppuun lukemista...), David ja Leigh Eddingsin Unennäkijät-sarja, Houkutus-saaga sekä myös pari arvostamani Anu Holopaisen kirjaa. Omistan Jane Austenin romaanikokoelmateoksen sekä Emily Brontën Humisevan harjun. Samoin Sofi Oksasen kaikki kolme kirjaa ovat viimein löytäneet tiensä hyllyyni pyydystettyäni Baby Janen Helsingin kirjamessujen antikvariaatti-osastolta. Melko monipuolista, sanoisinko.

Luen  mielelläni useilla eri kielillä. Kirjoja löytyy niin englanniksi kuin saksaksikin, ja Azkabanin vangin sain yhdestä antikvariaattiliikkeestä 50 sentillä ruotsiksi. Kommentoin kuitenkin aina suomeksi ja pyrin myös etsimään kaikki nimet ja oheistiedot suomen kielellä.

Otan mielelläni vastaan ehdotuksia kirjoista, joita voisin lukea ja kommentoida. En pistä mitään rajoituksia tyylille tai pituudelle, mutta en myöskään lupaa lukea ehdotettuja kirjoja, jos ne eivät tosiaan ollenkaan nappaa. Minulla on profiili Goodreads-sivustolla, sieltä voi stalkata, mitä kirjoja olen lukenut ja mitkä taas ovat (mm.) lukulistalla.

Olisin mielissäni muidenkin kommenteista, keskustelut kirjallisuudesta ovat hienoutta.