Zinaida Lindén - Nuorallatanssija

Julkaisuvuosi: ruotsiksi (Lindanserskan) 2009, suomeksi 2009
Sivumäärä: 179 (kovakantinen)

Avainsanoja: suomalaisuus, maahanmuuttajat, perhe, rakkaus, romanssi, novellit

Kirja minulle: Kirjaston Suomalaisia novelleja -esittelyhyllystä

 

Zinaida Lindén on syntynyt Venäjällä, missä hän valmistui filosofian maisteriksi pääaineenaan ruotsin kieli ja kirjallisuus, mutta asunut jo kahden vuosikymmenen ajan Suomessa. Hän kirjoittaa ruotsiksi mm. romaaneja, novelleja sekä artikkeleita ja kolumneja.

     Nuorallatanssijan novellit kertovat venäläisistä maahanmuuttajista, jotka koettavat sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan, omaksua kulttuurimme hullunkuriset tavat ja oppia vaikeaa kieltämme. Venäjä sekä Neuvostoliitto ovat vahvasti läsnä, kun suomalaisuutta tarkastellaan ulkomaalaisen silmin.

 

 

Olen viime aikoina enenevissä määrin kiinnostunut novelleista, ja tämä tarttui käteen maahanmuuttaja-teemansa vuoksi. Olen aina kiinnostunut lukemaan, miltä Suomi vaikuttaa muiden maiden edustajien näkökulmasta. En sen kummemmin katsonut kirjailijan tietoja, joten petyin huomatessani, että kaikki kokoelman kertojat olivat venäläisiä naisia. Olisin tahtonut vähän laajemman kansalaisuuskirjon, mutta toisaalta ymmärrän kirjailijan valinnan.

 

Lindénin novelleissa on kaikissa naisääninen minäkertoja, joka päästää lukijan ymmärtämään päähenkilön ajatuksia ja siten valottaa, millaiselta Suomi näyttää ulkomaalaisen silmin. Ainainen minä-muodossa kerronta kuitenkin tuntui välillä vähän puisevalta ja tuli mieleen, että yksi kiinnostava vaihtoehto olisi ollut ottaa jonkin novellin päähenkilöksi suomalainen mies. Siten venäläisnainen-aspektiin olisi saatu uudenlaista syvyyttä.

 

Kokoelma ei sinänsä tarjonnut mitään kauhean uutta, mutta paljasti kyllä jotain venäläisten ominaisuuksia. Pakko vähän häpeillen myöntää, että suhtauduin kirjaan ehkä vähän nihkeästi juuri venäläisyyden takia. Omat varhaisimmat muistoni venäläisistä pohjoisen laskettelukeskuksessa kertovat heidän olevan ylimielisiä, itsekeskeisiä ja kovaäänisiä suomalaisia kohtaan enkä muista koskaan nähneen heidän hymyilevän. Onneksi olen nyt pari vuotta majaillut Helsingissä, missä venäläiset ovat antaneet itsestään paremman ja huomaavaisemman kuvan.

 

Nuorallatanssijaan on koottu kymmenen novellia, joista lyhin on noin kymmenen sivun pituinen ja pisimmät yltävät useampaan kymmeneen sivuun. Itse taisin pitää eniten Ofeliasta, kokoelman viimeisestä novellista, jossa venäläinen nainen nai harmaanvärisen suomalaismiehen, jota suomalaiset naiset pitävät kauhean ikävästyttävänä ja tylsänä.

 

Näissä novelleissa oli pääpiirteittäin se hyvä puoli, etteivät nämä koettaneet olla mitenkään arvoituksia tai salaisia viestejä välittäviä. Lindénin kokoelma on suomennettu luontevan kuuloisesti, ja se kuvaa hyvin, millaista kahden kulttuurin välinen rakkaus voi olla.

Kirjaostoksia

Tuli pitkästä aikaa käytyä ihan kunnolla kirjashoppailemassa eli kiertelemässä pari kirpputoria ja yksi antikvariaatti. Helsingin Hietaniemen Kierrätyskeskuksesta löytyivät L.M.Montgomeryn Runotyttö maineen polulla ja Runotyttö etsii tähteään sekä Kjell Westön Missä kuljimme kerran ja Mila Teräksen Tyttö tulevaisuudesta. Yrjönkadun Antikvariaatista tarttui mukaan Harry Potter och De Vises Sten. Kävin nyt myös ensimmäistä kertaa Helsingin Kyläsaaren Kierrätyskeskuksessa, mistä löysin iika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen.

Olen suuri tyttökirjojen fani, ja Montgomeryn Anna-sarja on tullut luettua moneen kertaan läpi. Runotytöt olen lukenut vain kerran, pari kesää sitten, mutta tykästyin myös niihin, joten tämä vain parin euron kappalehinnan löytö oli täydellinen. Nyt kun vielä sattuisi jostain ensimmäinen osa mukaan.

Westöltä en ole aikaisemmin lukenut kuin muutaman novellin ruotsiksi, mutta asetin miehen Finlandia-voittajan mukaan Kolme kovaa kotimaista -haasteeseen, joten oli hauskaa löytää se kirppikseltä, tämäkin teos vain parilla eurolla (suosittelen Kierrätyskeskuksia, niissä kirjat ovat todella edullisia). Hietaniemessä olisi ollut sama teos myös ruotsiksi, mutta se proosa näytti jo hieman liian haastavalta minun kielitaidoilleni.

Nousiaiselta olen lukenut Maaninkavaaran, joka on aivan loistava kirja. Olen menossa katsomaan Vadelmavenepakolaisen teatteriversion tämän kuun viimeinen päivä, joten pitää lukea teos ennen sinne menoa. Ihana yhden euron löytö!

Mila Teräs ei ole minulle tuttu kirja, mutta kun Tyttö tulevaisuudesta maksoi vain euron ja kuulosti lupaavalta (Nuori tyttö käy pappilassa kastelemassa kukkia ja pääsee pianoa soittamalla menneisyyteen.), päätin olla kerrankin spontaani. Kirjassa oli nätti typografia.

Olen suuri Harry Potter -fani ja kerään kirjasarjaa vierailla kielillä. Suomeksi minulla on kaikki, englanninkielisistä puuttuu toinen ja kolmas, ja nyt ruotsinkieliset kolmos- ja nelososa saivat seurakseen myös ensimmäisen kirjan. Aikomuksena on hankkia sarja myös saksaksi, muita kieliä en toistaiseksi vielä osaa.
     Suosittelen muuten käymään Yrjönkadun Antikvariaatissa, jos satutte liikkumaan pääkaupunkiseudulla. Puodin pitäjä on ihana hyväntuulinen nainen, enkä ole vielä koskaan kävellyt liikkeestä ulos tyhjin käsin. Tarkka osoite on Yrjönkatu 21.

Tiedon portaat -sarjan osat 1 ja 8 löysin Kyläsaaren Kierrätyskeskuksen ilmaishyllyltä ja otin ne mukaan, koska halusin lukea niiden eläintiede- ja kulttuuriantropologia-osiot. Ne tulevat toivottavasti muodostamaan osan sivuaineopinnoistani yliopistossa.

Tällainen kirjapäivitys tällä kertaa. Blogiin on viime aikoina liittynyt pari uutta lukijaa, joten tervetuloa heille!

Heli Kruger - Olen koskettanut taivasta

Julkaisuvuosi: 2005
Sivumäärä: 226 (kovakantinen)

Avainsanoja: urheilu, seksuaalinen suuntautuminen, media, yksityisyys, ennakkoluulot, hyväksyntä

Kirja minulle: Kirjastosta

Venla on huippu-urheilija, Suomen kärkeä naisten pituushypyssä. Hän nauttii kilpailemisesta täysin rinnoin ja haluaa venyttää jokaista hyppyä vielä vähän pidemmälle. Elämässä ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin säännöllinen treenaaminen, tarkka ruokavalio ja sponsoritapaamiset, ja Venla tuntee itsensä yksinäiseksi.
     Inka löytyy Setan sivujen kautta deittipalstalta. Rakkaus on kiihkeää ja voimakasta, mutta ympäristön paineet raastavat olkapäitä ja Pohjanmaan konservatiivisissa ja ennakkoluuloisissa piireissä täytyy olla erittäin huolellinen sen suhteen, mitä saa elämästään muille näyttää.


Luin tammikuussa Krugerin Pidä minusta kiinni ja tykästyin kieleen. Olin myös kuullut positiivista palautetta Olen koskettanut taivasta -teoksesta, joten tahdoin katsastaa, mistä tässä naisrakkauden valottamassa kirjassa on kyse.

Vaikka Krugerin tuoreemmassa kirjassa tykästyin naisen käyttämään kieleen, Olen koskettanut taivasta -teoksessa se taas tuntui lähinnä liian tekotaiteelliselta (kauniita sanoja ilman merkitystä). Kruger kuvasi hyvin tarkkaan ikävän ja rakkauden tunteita kertoessaan Venlan ja Inkan suhteesta, mutta vaikka normaalisti luen mielelläni naisten välisestä rakkaudesta, tässä kirjassa itse urheilutapahtumat kiinnostivat enemmän - varsinkin niiden todentuntuisuus, jonka Krugerin urheilija-ammatti tarjoaa.

Tuli kyllä surku, kun luin Venlan ahdistuneita ajatuksia siitä, kuinka hän ei uskalla kertoa kellekään elämäänsä kohdanneesta onnesta torjunnan pelossa. Miksi on edelleen, varsinkin Pohjanmaalla, piirejä, joissa suhtaudutaan tietynlaiseen erilaisuuteen niin voimakkaan torjuvasti? Mitä pahaa on rakkaudessa kahden ihmisen välillä, kun kukaan ei siitä kärsi ja ihmiset ovat toistensa kanssa onnellisia? Haluan optimistisesti uskoa siihen, että suhtautuminen paranee vuosi vuodelta, vaikka sitten hitaasti.

Kruger nostaa hienosti esiin urheilupiirit sekä median, yksityisyydensuojan ja perheen vaikutuksen niihin. Varsinkin huippu-urheilijat ovat pelkkää lehtimateriaalia eikä heidän yksityisyydestään, "reviiristään" kuten Kruger kirjoittaa, välitetä yhtään. Naisurheilijoihin kohdistuu enemmän paineita, koska urheilu-ura kehitetään nuorella iällä eikä lasten hankkimiselle olisi aikaa. Pitäisi vain treenata treenata treenata eikä antaa rakkauden huonontaa suorituksia. Urheilupiirit itsessään kohdistavat myös paineita urheilijoihin. Ne ovat suvaitsemattomia eivätkä missään nimessä halua myöntää, että heidän joukossaan on seksuaalivähemmistöön kuuluvia. Mediapuheiden perusteella tämä on edelleen varsin totta myös Suomessa.

En kauheammin välittänyt tästä teoksesta, mutta Krugerin sanoma on sanomisen arvoinen: hyväksykää itsenne ja toisenne ja antakaa ihmisten olla, keitä he haluavat olla.

Kuusi kovaa kotimaista -haaste

Moni muukin on tarttunut Morren maailman Kuusi kovaa kotimaista -haasteen, ja minäkin tulin todenneeksi, että tämä on hyvä tapa potkia itseäni lukemaan kirjahyllyäni vähän tyhjemmäksi.

Haastekirjat:
Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä

Vilja-Tuulia Huotarinen Valoa valoa valoa 

Sami Hilvo - Viinakortti

Johanna Sinisalo - Linnunaivot

Kjell Westö - Missä kuljimme kerran

Omasta hyllystä löytyy Huovisen, Kiven ja Sinisalon kirjat, kolme muuta täytynee hamstrata kirjastosta.

Trudi Canavan - Die Rebellin (The Magician's Guild)

Julkaisuvuosi: 2004 (The Magician's Guild), saksaksi 2006, ei suomennettu

Sivumäärä: 544 (pokkarikokoinen)

Avainsanoja: fantasia, luokkajako, vanha aika, slummit, taikuus/magia, pakoilu

Kirja minulle: Saksasta kirjakaupasta

Kyralian maagit järjestävät vuosittain maan pääkaupungissa Imardinissa puhdistuksen päästäkseen eroon kerjääjistä, kodittomista ja katulapsista. Heitä suojaa magia, jota vastaan kukaan tavallinen ihminen ei mahda mitään.

     Sonea on slummialueen kasvatti, nuori mutta temperamenttinen tyttö, joka joutuu taas slummialueelle maagien pyyhkäistessä hänen perheensä kaupungin muurien ulkopuolelle. Hänessä palaa viha pahoja maageja kohtaan, jotka eivät koskaan tee slummien ihmisille mitään hyvää. Sonea ottaa osaa katulapsien mielenosoituskivitykseen, mutta yllättäen hänen heittämänsä kivi läpäisee maagien suojakilven ja kajauttaa yhden maagin tajuttomaksi.

     Hetki on mahdollisimman huono maagisten kykyjen löytämiseen, sillä maagien Kilta ei hyväksy magiaa riviensä ulkopuolella. Alkaa pitkä ajojahti, jonka aikana Sonea menettää yhä enemmän ja enemmän magiansa kontrollin.

Kirja on peräisin Saksan vaihtovuosiajalta, jolloin hostsiskoni lukaisi Black Magician -trilogian ja piti kovasti. Otin kirjan nyt käteeni saksan yo-kirjoituksia silmällä pitäen.

Die Rebellin on luotu vanhanaikaiseen kaupunkiyhteisöön, jossa vahvat maagit hallitsevat kuninkaan alaisina eikä slummiasukkailla ole juuri minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä asettumaan kaupungin muurien sisäpuolelle. Kaupungin hyväsukuiset Talot halveksuvat tätä "ryövärijoukkoa", joka puolestaan vihaa Kiltaa eikä voi osoittaa sen jäseniä kohtaan muuta kuin epäluottamusta. Kaikki kuitenkin asuvat samalla alueella eikä tilanteeseen nähdä ratkaisukeinoa.

Sonea on nuori tyttö, joka vihaa Kiltaa ja maageja aivan yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Siksi omien maagisten kykyjen löytäminen onkin järkyttävää, sillä hän ei missään nimessä halua kuulua yhteisöön, jota kaikki hänen läheisensä vihaavat ja halveksuvat. Hän antautuu mieluummin työskentelemään varkaille, jotta nämä suojelisivat häntä Killan kiivailta etsinnöiltä.

Teos on paksu eikä tapahtumien rytmi ole aina nopea. Kirjan lukeminen vaatii kärsivällisyyttä, jota pitää yllä odotus Sonean kiinnijäämisestä ja siitä, mitä Killassa sen jälkeen tapahtuu. Canavan on tehnyt paljon pohjatyötä tapahtumille, jotta jokainen varmasti ymmärtää, miksi kulloinenkin tilanne on juuri sellainen. Minä olisin kaivannut vähän ripeämpää etenemistä, sillä yli puoli kirjaa ehti huvite pelkästään kissa ja hiiri -leikkiin. Varsinkin alkupuolella pelkkä tarinan pohjustus tuntui aika puisevalta, mutta Kiltaan päästessä lukeminen muuttui mielenkiintoisemmaksi.

Kirjassa on paljon henkilöhahmoja, mutta koska ne on jaettu kahteen kastiin, maageihin ja slummin asukkaisiin, niistä saa tukevan otteen. Kauhean monipuolisia he eivät ole (suurin osa sivuhahmoja, jotka pohjustavat Sonean ajatusmaailmaa), mutta kertojia on tarinan kulussa moneen lähtöön, mikä laajentaa kuvakulmaa huomattavasti. Tämän takia ilmiö "kaikki salaisuudet ratkeavat" tulee myös vähän tylsästi esiin.

Lukiessa tiedostin koko ajan kirjan olevan ensimmäinen osa trilogiaa, joten koetin koko ajan etsiä merkkejä siitä, mitä seuraavissa osissa tulisi tapahtumaan. Odotin paljon laimeampaa lopputuosta, mutta kirjan viimeisten sivujen yllätystekijä oli kuitenkin ilahduttava, uusi ja tuore teema, joten näillä perusteilla pitää ainakin toinen osa haalia käsiini.

Kirjasarjaa ei ole suomennettu eikä australialaisen Trudi Canavanin muitakaan fantasiateoksia ole täällä maailmankolkassa noteerattu, mutta naisen kirjat ovat saatavissa englanniksi ainakin Suomalaisen nettikaupasta - aika huokeaan kanta-asiakashintaankin, mitä aion käyttää häikäilemättä hyväkseni saadakseni seuraavat teokset käsiini.

Black Magician -trilogia vaikuttaa melko tavanomaiselta lisäykseltä fantasiakirjallisuuteen. Magia-aihe tuntuu kuitenkin ainakin minusta mieleiseltä, sillä tästä kirjasarjasta puuttuvat kaikki taikaolennot ja mennään enemmän vanhanajan maaginen realismi -meiningillä. Die Rebellin ei ole nopealukuinen kirja, mutta jos aikaa ja kärsivällisyyttä on, teoksen maailma tarjoaa varsin mieluisan tuttavuuden.

Kirjavuosi 2012

Pientä ajatuksenpoikasta siitä, mitä voisi tämän vuoden aikana lukea.

Jo (joskus) aloitetut
* Anna Sewell - Black Beauty
* Markus Zusak - Kirjavaras
* The Best of Best New Horror -novellikokoelma
* Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
* J. R. R. Tolkien - Kaksi tornia
* Charlotte Brontë - Jane Eyre
* Tove Jansson - Det osynliga barnet
* Christopher  Paolini - Eragon
* Dan Brown - Da Vinci -koodi
* Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulanjänkällä

Joku Jane Austenin teoksista (Ylpeys ja ennakkoluulo luettu)
Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
Ursula LeGuin - Maameren velho
Sofi Oksanen - Puhdistus
Heli Kruger - Olen koskettanut taivasta
Khalet Hosseini - Leijapoika
Cecelia Ahern - Yllätysvieras
Sarah Waters - Silmänkääntäjä
Kim Harrison - Blutspur (Dead Witch Walking, The Hollows 1)
Trudi Canavan - Die Rebellin (The Magicians' Guild, Black Magician Trilogy 1)

Jos nyt edes muutaman saisi. Puolesta olisin hyvin iloinen. Yhtä lukuun ottamatta kaikki omassa kirjahyllyssä.

Sofi Oksanen - Baby Jane

Julkaisuvuosi: 2005

Sivumäärä: 231

Avainsanoja: seksuaalinen suuntautuminen, masennus, paniikkihäiriö, toisen ihmisen satuttaminen, haaveet ja niiden toteutumattomuus, Helsinki, rakkaus ja rakastaminen, kulissit

Kirja minulle: Vuosi sitten Helsingin kirjamessujen jostain antikvariaatista.

Juoni: Baby Jane on tarina kahden naisen, minäkertojan ja Pikin, rakkaudesta ja sen vaikeuksista. Kummallakin naisella on vakava masennus ja Pikille sen lisäksi paniikkihäiriö, jonka takia hän ei poistu asunnostaan päiväsaikaan juuri ollenkaan. Rällätään Helsingin homobaareissa päät täynnä viinaa, ja kun rahat on loppu, kehitetään Susanna Päiväperho, jolla on Pikin jumalaisen hekumainen ääni sekä minäkertojan valmistamat alusvaatepaketit ja tuhmat kuvat.


Taitaa olla kolmas kerta, kun kirjan lukaisin. Tämä on sellainen teos, että ei tarvitse istua kuin pariksi tunniksi paikoilleen, ja tarina on hetkessä ohi. Oksasen kerrontatyyli on nopeaa, ei junnaa paikallaan (ainakaan Baby Janessa) ja etenee sujuvasti kohtauksesta toiseen, hetkestä seuraavaan. Vauhti on välillä niin hengästyttävää, että sivuja vain kääntää eteenpäin saadakseen vielä hieman lisää.

Minäkertojan nimeä ei missään vaiheessa tuoda julki. Hän kärsii vakavasta masennuksesta, mutta jaksaa silti toisinaan tavata ystäviään ja lähteä baariin. Pikiin hän on niin rakastunut ettei mitään rajaa. Nainen on kiertänyt hänet pikkusormensa ympärille, mistä seuraa monia riitoja, kinoja, väittelyitä, kyyneleitä ja sovintoseksiä sekä suudelmia. Heidän suhteensa alun kuherruskuukaudet ovat täynnä lupauksia ja haaveita, yhteisiä suunnitelmia ja hössötystä suhteesta - aika stereotyyppisen naismaisesti. Muuten kirja ei kyllä syyllisty sen kummempiin kliseemöttöihin, vaan kuvaa lähinnä tavallisia viikkoja, joita Kalliossa eletään vuodesta toiseen.

Teoksen rakkaustarina Pikin ja minäkertojan välillä aiheutti minussa niin paljon ihmetystä, että aloitin jo kirjallisuusesseen kirjoittamisen aiheesta. Voin vaikka pistää sen tänne luettavaksi, jahka se pääsee näyteltävään kuntoon.

   Kylpeminen teki hyvää naisenikävälleni.  
   Lämmin kylpy tuntui naisen syliltä ilman himoa. Ja vesi hyväili ihoani kuin nainen.
   Kylpyvesi tuntui ihollani kuin Pikin suudelmat, kun ne olivat suuria ja avoimia. Tuntui siltä kuin kelluisin niissä. Tuntui siltä kuin käteni lepäisi Pikin jalkojen välissä liukkaasti, upottavasti.

Suosittelen Oksasta luettavaksi ihan kaikille. Jokainen varmaan tietää Finlandia-voittajan, Puhdistuksen, mutta myös Stalinin lehmät on hyvä teos.

Heli Kruger - Pidä minusta kiinni

Julkaisuvuosi: 2007

Sivumäärä: 367 (kovakantinen)

Avainsanoja: alkoholismi, perhe-teema (yksihuoltajuus, äiti-tytär- ja isä-poika-suhteet), lastenkoti, nuorten ongelmat, nuorten elämä, traumat, psykologisuus

Kirja minulle: Suomalaisen alesta vuosia sitten.

Juoni: Murrosikäinen Jonna päätyy lastenkotiin, kun uraputkessa puskeva äiti on aina vain töissä tai työmatkoilla ja tyttärellä on liikaa aikaa keksiä typeryyksiä. Lastenkotiin joutuminen on suuri häpeä niin äidille kuin tyttärellekin, mutta lastenkodin Jonnan vastuuhenkilö Ilkka koettaa auttaa, vaikka on itsekin uupunut.


Myönnän tässä heti alkuun yhden perisynneistäni: minulla on paha tapa aloittaa kirjoja ja jättää ne kesken. Näin tapahtuu eritoten omaa kirjahyllyäni kaunistaville kirjoille, kuten tällä Krugerin teokselle, jonka taisin hankkia kolmisen vuotta sitten ja lukea silloin myös reippaasti yli puolivälin... Nyt kuitenkin otin itseäni hienosti niskasta kiinni ja lukaisin loppuun yhden niistä lukuisista kirjoista, joiden sivujen väleissä on kirjanmerkki.

En sattuneesta syystä muista kirjan alkupuolelta kauheasti, mutta yleisesti tästä teoksesta jäi mieleen Krugerin kaunis ja sulavasti soljuva kirjoitustyyli. Hän kirjoittaa ainakin tämän kirjan preesenssissä, mikä sopii minusta tarinalle todella hyvin. Muutenkin kuvailu on elävää, muttei kuitenkaan liian tarkkaa ja siten pitkäveteistä.

Henkilöhahmot ovat ihan mukavia tuttavuuksia. Oli huvittavaa lukea Jonnan teinikohtauksista, kuten siitä, ettei äiti saa halata tai edes kysyä, mitä kuuluu. Milla-äiti taas välillä säälitti, kun elämä työn ulkopuolella on niin tyhjää. Ilkka-hoitaja tuntui taas välillä vähän turhalta hahmolta ja aavistuksen pitkäveteiseltä, mutta hoitajanäkökulma tarinaan oli toisaalta ihan hyvä. Jäin vain miettimään, että näille kolmelle päähenkilölle olisi ehkä kaivannut vähän syvempää yhteenkuuluvuutta tarinan muodossa. Ilkankin lapsuus ja nuoruus oli rankkaa, ja miehen isän alkoholismi vaivaa yhä, mutta minusta nämä teemat eivät tulleet tarpeeksi valoa näyttävästi esiin.

Kirjassa jäi ärsyttämään loppu, joka oli aivan täysin avoin. Loppui suunnilleen kesken kohtauksen. Valintansa kullakin, mutta itse olisin kyllä halunnut tietää vähän enemmän lopputuloksista.

Pidä minusta kiinni oli ihme kyllä aika koukuttava kirja, vaikka se jostain syystä vuosia sitten kesken jäikin. Kiitän tästä ennen kaikkea kirjoitustyyliä. Sen kunniaksi kävinkin jo lainaamassa Krugerin toisen teoksen, Olen koskettanut taivasta, kirjastosta.

PS. Kirjan kansi on minusta onnistunut! Tyttö & paperitähti toimii hyvin.

Garth Nix - Abhorsen

Julkaisuvuosi: englanniksi 2003, suomeksi 2006

Sivumäärä: 429 (kovakantinen)

Avainsanoja: fantasia, perhe-teema, perijä/jälkeläinen-teema, ystävyys, seikkailu, hyvän ja pahan taistelu, kuolema

Kirja minulle: Antikvariaatista

Juoni: Abhorsen jatkaa siitä, mihin Lirael jäi. Liraelin, Samin, Kurittoman Koiran sekä Moggetin on aika pysäyttää manaaja Hedge ja tämän kamala suunnitelma vapauttaa aikojen alussa vangittu Tuhoaja, joka haluaa hävittää koko maailman ja tehdä siitä vainajien asuinpaikan. Maailman lisäksi pitäisi pelastaa myös Tuhoajan puheääneksi joutunut epäonninen ancelstierrelainen Nicholas sekä joukko varmaan kuolemaan marssivia pakolaisia.


Enpäs malttanut kauaa pitää näppejäni erossa Abhorsen-sarjan viimeisestä osasta. Tarina jatkuu vain tunti siitä kohdasta, mihin Lirael loppui. Abhorsen on huomattavasti nopeatahtisempi ja toimintapitoisempi kuin Lirael, joka taas sisälsi paljon hahmokuvailuja ja -mietteitä. Kirjassa pelastutaan parilta ilmiselvältä kuolemantapaukselta, mutta menetyksiltäkään ei vältytä - mikä saikin minut kyynelehtimään varsin vuolaasti viimeisten sivujen kohdalla. Näkyvissä oli myös yksi tai kaksi oikopolkua, mutta ne olivat varsin ymmärrettäviä, jotta tapahtumia saatiin vikkelästi eteenpäin eikä Liraelin niskoille kaadettu ylivaikeita tehtäviä.

Sarja jätti voimakkaat jälkimainingit, ja olisi ihanaa, jos kirjoja olisi vielä lisää. Tahtoisin tietää vaikka mitä, ja tuntuu toisaalta tavattoman surulliselta ja toisaalta taas hymyilyttävältä ymmärtää, että ainoastaan minä itse voin päättää, mitä haluan hahmoille tapahtuvan. Pakko kyllä myöntää, että kirjan suljettuani oli pakko istahtaa koneelle ja etsiä pari fanficciä, jotta pudotus takaisin todelliseen maailmaan ei olisi ollut niin julma. Niiden parissa taidankin jatkaa...

Garth Nix on kirjoittanut muitakin teoksia, mutta ainoastaan Abhorsen-sarja on suomennettu. Olen lukenut häneltä saksaksi The Keys to the Kingdom -sarjan ensimmäisen osan, mutta se oli aivan liian nuorille suunnattu eikä napannut ollenkaan.

PS. Wikipediasta löytyi Garth Nix:n sivu, ja siellä mainitaan ilmeisesti jonkinlainen novellikokoelma Abhorsen-teemalla. Toivoni ei siis olekaan mennyttä!

Garth Nix - Lirael

Julkaisuvuosi: englanniksi 2001, suomeksi 2005

Sivumäärä: 569 (kovakantinen)

Avainsanoja: fantasia, perhe-teema, perijä/jälkeläinen-teema, ystävyys, yksinäisyys, joukosta poikkeaminen, seikkailu

Kirja minulle: Kirjastosta

Juoni: Lirael on ainoa clayr, joka ei ole vielä neljätoistavuotiaanakaan saanut ennusnäön lahjaa, joka määrittelee clayrien aikuisuuden. Hän päätyy alikirjastonhoitajaksi, jolloin hän saa vaihtaa lapsentunikansa neutraaliin työasuun, paeta Nuoruuden käytävän lapsekkaista tunnelmista ja ruokkia itseään kiltataikuudella, kun muut clayrit jättävät erilaisen tytön yhä enemmän ja enemmän omiin oloihinsa. Apuna, ystävänä ja lohduttomana toimii salaperäisen synnyn omaava Kuriton Koira.

Kuningasperheen kuopuspojalta, prinssi Samethilta, odotetaan paljon. Hän ei kuitenkaan pysty kohtaamaan Kuolleiden kirjaa, kirjaa, joka opettaisi hänelle abhorsenin ammatin salat ja johdattaisi hänet äitinsä jalanjäljille. Monien sattumusten kautta Liraelin ja Samin tiet kohtaavat.


Abhorsen-sarjan ensimmäinen osa, Sabriel, tuli luettua vähän aikaa sitten. Liraelin olen lukenut monta kertaa ennenkin eikä kirja sinänsä tarjonnut enää mitään uutta, mutta oli ihana verestää vanhoja muistoja ja nauttia päähahmosta, johon taidan edelleenkin olla vähän ihastunut.

Lirael on nuori naisenalku, joka ei muistuta miltään osin clayreja, tulevaisuuden näkemisen lahjan omaavia kuvankauniita rauhallisia Suurkillan yhden sukuhaaran jäseniä. Hänellä on tummat hiukset, kalpeat kasvot ja erilaiset silmät eikä hänellä ennen kaikkea ole clayrien ennusnäköä, joka tekee clayrista tunnistettavan. Lirael vetäytyy mahdollisimman paljon omiin oloihinsa, sillä hän ei halua kenenkään muistavan, että hän on Jäätikön yhdyskunnassa vielä pelkkä lapsi, vaikka useita vuosia nuoremmat olivat saaneet jo kunnian pukeutua valkoisiin kaapuihin. Siksi hän onkin riemuissaan, kun saa kirjastoapulaisen paikan. Kirjastossa hän voi viestiä lappusilla ja tehdä töitään rauhassa kenenkään häiritsemättä tai huomaamatta häntä. Lirael on yksinäinen, joten jo pelkkä lukijan sympatiapuoli ilahtuu, kun kiltataikuudella luodun etiäiskoiran tilalle ilmestyykin maaginen puhuva Kuriton Koira, josta tulee Liraelin ainoa ystävä.

Lirael nosti katseensa. Koira oli yhä paikoillaan ja raaputti takajalalla korvaansa keskittyneenä, silmät raollaan. Se oli likomärkä, kuin uimasta tullut.
   Äkkiä koira lakkasi raapimasta, nousi seiomaan ja ravisti itseään niin että likaisia vesipisaroita satoi Liraelin päälle ja yltympäri työhuonetta. Sitten se jolkotti jähmettyneen Liraelin luo ja nuolaisi häntä kasvoihin kielellä, joka oli totisesti todellinen eikä mikään kiltatekoinen jäljennös.
   Kun Lirael ei sanonut mitään, koira virnisti ja ilmoitti: "Minä olen Kuriton Koira. Tai Kuriton Narttu, jos tarkkoja ollaan. Milloin mennään kävelylle?"

Pidin Liraelista tällä lukukerralla lähes yhtä paljon kuin edellisilläkin. Hänessä on tyypillisiä tavanomaisia nuoren teinin piirteitä, joukkoon hyväksi tulemisen kaipuuta sekä välttelyä ja omissa oloissa viihtyvyyttä. Pidin hahmon kohdalla erityisesti siitä, kuinka kirjailija piti ennusnäköaihetta tasaisin väliajoin pinnalla. Se toi hahmoon uskottavuutta sekä syvyyttä, kun asiaa ei vain unohdettu tytön saadessa myös muuta ajateltavaa. Nix palasi myöskin kirjan myöhemmissä tapahtumissa aiempiin sattumuksiin, jotka olivat vaikuttaneet hahmoon syvästi. Tätä ei nuortenkirjallisuudessa niin kauhean usein tapaa.

Lempparijuttuja koko kirjassa olivat kohdat, joissa Lirael ja Kuriton Koira seikkailivat ympäri clayrien valtaisaa kirjastoa ja ottivat sen salaisuuksista selvää. Pidin myös paljon kiltataikuudesta ja sen kuvauksista. Sen sijaan prinssi Samin osuudet olivat tylsempiä, sillä Sam on ärsyttävä omassa säälittävyydessään vellova nuori mies, joka ei tunnu saavan itseään niskasta kiinni, vaan marisee ja surkuttelee omaa kohtaloaan tuon tuosta. Hänen verrallaan Lirael on oikea sankaritar.

Lirael ei selvästikään ole yhtä omin jaloin seisova kuin Sabriel. Kirja päättyy pahasti kesken, ja sarjan viimeinen osa Abhorsen onkin suoraa jatkoa Liraelin ja Samin tarinalle. Liraelin lopussa arvoitukset paljastuvat, mutta itse toiminta jäätetään pääasiassa Abhorsenin harteille. Onneksi kirja löytyy valmiina kirjahyllystä, sillä muuten pitäisi huomenna syöksyä kirjastoon lainaamaan se. Jäi sen verran kutkuttavaan kohtana, kun viimeisestä kirjasta ei ole juuri minkäänlaisia muistikuvia.

Yhdessä viisi suurkiltaa
pitävät koossa maailmaa.
Yksi on heissä, jotka kantavat kruunuaan,
kaksi on heissä, jotka saattavat kUolemaan.
Kolme ja viisi saivat muodon kivisen,
neljä jäisessä pinnassa näkee totuuden.