John Ajvide Lindqvist - Ihmissatama

Julkaisuvuosi: ruotsiksi 2008, suomeksi 2009 
Sivuja: 514

Avainsanoja: kauhu, meri, perhe-teema, alkoholismi, menetys, kuolema, paranormaalit ilmiöt

Kirja minulle: kirjastosta

Kuusivuotias Maja katoaa Domarön saaren läheisellä majakkasaarella isänsä Andersin ja äitinsä Cecilian kauhuksi. Lumessa ei näy jäljen jälkeä eikä tyttöä löydy.
     Anders palaa menetyksen musertamana Domaröhön löytääksen rauhan alkoholin ja syyllisyyden piinaamasta elämästään. Samaan aikaan saarella alkaa tapahtua selittämättömiä: postilaatikoita tuhotaan, taloja poltetaan ja tuntuu kuin läsnä olisi jokin voima. Myöskin meri käyttäytyy selittämättömästi. Anders haluaa vain pienen tyttärensä takaisin.
     Ihmissatama on tarina vuosikymmeniä kestävästä vihasta ja menetyksestä, selittämättömistä katoamisista ja meren jatkuvasta, uhkaavasta läsnäolosta. Pienen saaren asukkaat pelkäävät suurta ja voimakasta merta ja koettavat pysyä aaltojen ulottumattomissa. Mutta meri seuraa heitä kaikkialle.


Tämän kirjan lukemiseen taisi kulua viitisen viikkoa eikä syynä ole ainakaan se, ettei kirja olisi ollut kiinnostava. Sen sijaan ylioppilaskirjoitukset ja pääsykokeisiin luku vievät suurimmat lukuinnot mennessään eikä pää vain jaksa jatkuvaa sivujen tuijotusta.

Luin viime talvena Lindqvistin erään toisen kirjan, Ystävät hämärän jälkeen, jonka innoittamana tahdoin tutustua Lindqvistin muihin teoksiin. Pidin Ihmissatamasta huomattavasti enemmän kuin Ystävät hämärän jälkeen:stä, jossa oli aivan liikaa erilaisia kertojanäkökulmia ja hyvin polveileva tarina. Ihmissatama on paksu romaani, yli 500 sivua, mutta tarina on hyvin ehyt ja suoraviivainen, vaikka välillä palataan menneisyyteen, jotta erinäisiä tapahtumia saataisiin avattua paremmin. Kokonaisuus pysyy kuitenkin hyvin kasassa. Lindqvistin voikin sanoa pitävän hyvin huolen siitä, että lukijan kysymyksiin löytyy vastauksia.

Kirjan päähenkilö, Anders, on ehkä noin kolmenkymmenen paremmalla puolella oleva ruotsalainen mies, joka on menettänyt ainoan tyttärensä täysin selittämättömällä tavalla. Hän on parin vuoden sisällä alkoholisoitunut ja siten menettänyt myös vaimonsa, joka ei kestänyt tuskassa rypevää aviomiestä. Andersin jatkuva juopottelu tuntuu lähinnä säälittävältä, mutta hän johtaa tarinaa välillä tyhmänrohkeastikin eteenpäin.

Toisena kertojahahmona toimii Simon, Domarön kesäasukkaasta vakituiseksi saarelaiseksi muuttunut vanha mies, joka tienasi elantonsa taikuritempuilla. Hän on mukava vanha mies, jolla on järkevä ote elämään ja joka on yhdessä Andersin isoäidin Anna-Gretan, tomeran vanhan naisen, kanssa. Lindqvist tuo Simonin taikuritarinan aika onnistuneesti mukaan tarinaan, vaikka se lohkaisee kirjasta melkoisen osan ja olisi ehkä voinut olla myös tiivistetympikin.

Andersin ja Simonin lisäksi teoksen edetessä tutuiksi tulevat useat saaren asukkaat, jotka toimivat hyvinä pelinappuloina mutta joihin ei - onneksi - syvennytä kauhean tarkasti. Kaikki henkilöhahmot ovat kuitenkin eheän tuntuisi kokonaisuuksia, mikä sopii hyvin Lindqvistin tyyliin: mies suunnittelee tarinansa selvästi hyvin tarkkaan ja yksityiskohtaisesti.

Teoksen edetessä kauhun ilmapiiri tiivistyy, kun saaren menneisyydestä paljastuu kammottavia asioita, jotka osaltaan selittävät ihmeelliset katoamiset ja saarelaisten pelokkaan käyttäytymisen merta kohtaan. En pelästy helposti, mutta tätä kirjaa tuli luettua usein illalla ennen nukumaan menoa, ja silloin valojen sammutettua piti kyllä ummistaa silmät tiukasti ja vakuuttaa itselleen, että ei siellä kukaan katsele. Lindqvist onnistuu ainakin minusta luomaa hyvin toimivan kauhun tunnelman, mikä omalla kohdallani usein kauhutarinoista puuttuu!

Meri on tässä tarinassa hyvin mielenkiintoinen luonnonilmiö. Se hallitsee ihmisten elämää, tarjoaa runsaita kalasaaliita mutta muistuttaa myös vaarallisesta puolestaan. Se on vihamielinen ja vihollinen, eikä kukaan uskalla uhmata sen valtaisaa mahtia. Hyvin terve uusi näkökulma saaristolaiselämään, jossa meri yleensä on ihana ja kaivattu asia. Ihmissatamassa taas tulee ilmi, että ihmiset tahtoisivat päästä merestä eroon, jos se vain olisi mahdollista.

Aion luultavasti tutustua myös muihin Lindqvistin kirjoihin. Kirjat ovat kunnon tiiliskiviä eikä niitä välttämättä lue kauhean nopeasti, mutta miehellä on oma persoonallinen kerrontatyylinsä ja myös ainekset kunnollisen, selkäpiitä karmivan kauhun kirjoittamiseen.