Tietoja minusta

Oma valokuva
Todellisuuspakoisuus onnistuu loistavasti hyvien kirjojen sivuilla.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Susan Cain - Hiljaiset: introverttien manifesti

Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking. 2012.
388 s.
avainsanoja: asiakirja, introverttius, ekstroverttius, psykologia, tutkimuksiin perustuva tieto

Hiljaiset: introverttien manifesti. Kirja ihmisille, jotka eivät pidä meteliä itsestään. 

Susain Cain on kerännyt kokoon teoksen niille hiljaisille ihmisille, jotka ovat ujoja, harkitsevia, pohdiskelevia, älyllisiä, vaatimattomia ja varovaisia. Hän tukeutuu tekstissään lukuisiin psykologian ja neurotieteiden tutkimustuloksiin tuodessaan ilmi eroja introverttien ja ekstroverttien välillä ja pyrkii teoksellaan antamaan äänen myös niille, joita ei tässä äänekkäässä maailmassa kuunnella.

Ystävä oli bongannut kirjan jostain, ja kun olin kuunnellut hehkutusta teoksen loistavuudesta jonkin aikaa, oli pakko syöksyä kirjastoon hakemaan kirja omiin näppösiin. Ja hyvä että hain, sillä tämä on ehdottomasti vuosisadan kirja.

Kirja on suomennettu vuonna 2012 ja sen toinen painos on jo loppuunmyyty. Tämä antaa jo hieman osviittaa siitä, kuinka tärkeästä teoksesta on kyse. Toivottavasti painattavat lisää, sillä minä ainakin kaipaisin tätä teosta komeilemaan kirjahyllyyni. Susan Cain on nimittäin tarttunut erittäin tärkeään asiaan tuodessaan esiin myös meidät, jotka emme pahemmin huutele itsestämme, inhoamme small talkia (jota myös Suomessa harrastetaan) ja kaipaamme paljon omaa aikaa.

Nyky-yhteiskunnassa ihannoidaan seurallista ja puheliasta ekstroverttia, joka saa vain lisäenergiaa ja -potkua ihmispaljoudesta ja sosiaalisuudesta. Hänen äänensä kuuluu ylitse muiden, kun hän tuo ilmi omia mielipiteitään ja ajatuksiaan ja pitää huolta siitä, että myös hänet huomioidaan. Hän ei kammoksu puheiden pitämistä, vaan kykenee vetämään ne sen kummempia stressaamatta, eikä häntä ahdista mennä juttusille vieraiden ihmisten kanssa tai istua parikymmenhenkiseen päivällispöytään.

Cainin teoksessa kuitenkin todetaan, että vähintään kolmannes, ellei puolet, ihmisistä on introverttejä. Introvertin stereotypiaan kuuluu antisosiaalisuus ja ihmisviha, ja he ovat automaattisesti yrmeitä erakkoja. Cain tuo loistavasti esiin sen, ettei introversio tarkoita sitä, ettei pidä ihmisistä tai etteikö voisi olla sosiaalinen. Introvertillä vain on omat mieltymyksensä ja toimintatapansa, eivätkä ne ole missään muotoa väärin vaan aivan yhtä oikeutettuja ja hyväksyttyjä kuin ekstroverttienkin tavat. Vaikka tämä yhteiskunta sosiaalisuutta suitsutteleekin.

Kirjan lukemisen myötä ymmärsin, kuinka introvertti oikein olenkaan. Se auttoi myös hyväksymään tiettyjä piirteitä itsestäni, joita yhteiskunta ei tunnu yleisesti ottaen arvostavan, ja näkemään ne rikkautena ja voimavarana. Introversio on tutkimusten mukaan geneettistä ja yksi ihmisen ominaisista luonteenpiirteistä, ja ihminen tekee vain itselleen hallaa yrittäessään olla jotain muuta kuin on.

Jos olet introvertti, lue tämä teos. Se avaa silmät ja rohkaisee mm. kertomalla, millaista etua introverttiudesta on työmarkkinoilla. Kuka nyt ei haluaisi työntekijää, joka ajattelee paljon ja harkitsee tekonsa tarkkaan? Aina ei kannata olla äkkipikainen riskinottaja.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

R. A. Salvatore - Kumppanukset (Maailmanjako #1)

The Companions 2013
384 s.
avainsanat: fantasia, ystävyys, kuolemanjälkeinen elämä, magia, haltiat, kääpiöt, puolituiset, jumaluudet


Mitä hyötyä kullasta on, jos ystävät eivät tule nostamaan kaatunutta maasta? Kuinka kauan mies muistetaan kuoltuaan?

Drizzt Do'Urden on pulassa. Jumalatar Mielikki lähettää miehen jo kauan sitten kuolleen ystäväjoukon, Catti-Brien, Regisin ja Bruenorin, kuoleman jälkeisen elämän kynnykseltä takaisin Faerûniin auttamaan rakasta ystäväänsä hädässä. Ystävykset syntyvät kuitenkin uudelleen 20 vuotta ennen odotettua kohtaamista Drizztin kanssa, ja heidän kaikkien täytyy löytää keino pysyä hengissä jälleennäkemiseen asti.


En ole aiemmin tarttunut yhteenkään Forgotten Realms -romaaniin enkä tiedä mitään Dungeons & Dragons -pelistä. R.A. Salvatoren romaaneja on kuitenkin niin runsaasti ettei fantasian lukija voi olla tietämättä kirjailijan nimeä, joten kun törmäsin Salvatoren uusimpaan tuotokseen kirjaston uutuushyllyssä, lähti se kokeilumielessä mukaan. Yleensä olen vähän vältellyt tällaista high ja epic fantasyyn menevää tarinankerrontaa, koska en innostu sodankäynnistä, mutta aina ei kannata olla liian ennakkoluuloinen.

Dungeons & Dragons on maailmalla paljon suosiota kerännyt lautapelillä pelattava roolipeli. Pelissä on olemassa tietyt rakenteet, mutta loppuratkaisu on auki. Peliä johtaa dungeon master, jonka tehtävänä on luoda pelille miljöö. Miljöön voi luoda joko itse tai sitten käyttää valmiita kamppanjaympäristöjä, joihin myös Forgotten Realms -maailma kuuluu. Forgotten Realms -sarjaa kirjoittavat useat eri kirjailijat, joten siksi myös kirjoja ja antologioita on lukemattomia (sarjoja n. 70 kpl, joissa kussakin 3+ kirjaa). R.A. Salvatore on tunnettu Drizzt Do'Urden -hahmostaan, joka seikkailee peräti (tällä hetkellä, määrä nousee mm. tämän sarjan myötä) 24 kirjassa.

Maailmanjako on uusi Forgotten Realms -maailmaan sijoittuva kirjasarja, jonka neljä teosta ovat jokainen eri kirjailijan kirjoittamia ja ilmestyneet välillä elokuu 2013 - helmikuu 2014. Suomennos toisesta osasta, Jumalsyntyinen, ilmestyy toukokuussa.


Kumppanukset on hyvin helppolukuinen teos. Se käsittelee Catti-Brien, Regisin ja Bruenorin kasvamista vauvasta parikymppisiksi nuoriksi aikuisiksi. Merkittävää on, että he muistavat heti syntymästään lähtien kaiken entisestä elämästään ja siitä, miksi he ovat aikuisia lapsen ruumissa. Tarina eteneekin paljolta sen mukaan, kuinka kukin tahoillaan muodostaa sosiaalisia suhteita, valmistautuu tulevaa kohtaamista varten ja yrittää peitellä, kuinka ulkonäkö ei heidän kohdallaan todellakaan kerro kaikkea. Aiheiksi nousevat niin taikuuden opettelu ja hallinta, taisteleminen ja sotatoimet kuin myös itsensä voittaminen ja henkinen kasvu. Kuinka käyttää jumalattaren siunaama lisäaika hyödykseen?

Aluksi minua häiritsi teoksen kieli. Se tuntui jotenkin töksähtelevältä, minkä pistin lopulta suomennoksen piikkiin. Kerronta on välillä myös liian yksityiskohtaista, mutta kun siirsin lukutavan heti pelkään silmäilyyn, tarina eteni mielekkäästi. Tätä auttoi myös rakenne: narratiivi vaihtelee Catti-Brien, Regisin ja Bruenorin välillä ja lisäksi näkökulmia tulee myös kaikilta ihmisiltä ja olennoilta, joiden kanssa kolmikko on tekemisissä. Kohtausten pituus vaihtelee puolesta sivusta useampaan sivuun, mikä on aina ollut mieleeni. Kaikki kunnia paloittaiselle kerronnalle.

Kunkin yksilön tarinat ovat kiinnostavia ja niitä on mukava seurata. Tämä ensimmäinen osa ei ehtinyt ennalta-arvattavuudellaan herättää kauhean suuria tuntemuksia suuntaan eikä toiseen, kun jännittävät tai dramaattiset hetket puuttuivat, mutta mielestäni tämä oli loistava teos johdattamaan lukijan sisään Forgotten Realms -maailmaan. Teoksessa oli paljon viittauksia Drizztin aiempiin seikkailuihin, mikä oli mielestäni vain hyvä. Kaikki tarpeellinen selitettiin niin, ettei edellisistä teoksista kuitenkaan kerrottu liikaa. Itse asiassa syntyi halu vilkaista niitäkin. Jään mielenkiinnolla odottamaan hetkeä, jolloin saan seuraavan osan käteeni.

Suosittelen teosta niillekin, jotka välttelevät ns. korkeaa fantasiaa. Kumppanuksissa oli joitain taisteluja, mutta kerronta ei missään nimessä ollut sotapainotteinen. Tätä saattaa olla odotettavissa jatko-osissa, mutta sitä odottaa jo innolla, kun hahmoihin ja hyvin kiinnostavaan maailmaan on koukuttunut. Kerronnassa on mukana niin ihmisiä, haltioita, kääpiöitä kuin muitakin maagisia olentoja ja elementtejä, joten kyllä tämä muuten ihan perinteiseen fantasiaan lukeutuu. Antoisa teos.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Johanna Sinisalo - Enkelten verta

2011
274 s.
avainsanoja: maaginen realismi, mehiläiset, ekologisuus, eläinaktivismi, radikaalisuus, isä-poika-suhde, maapallon tila, kasvissyönti, tehotuotanto, menetys, rankat aiheet, blogit, rinnakkainen todellisuus


Poikamies-Orvon elämä koostuu mehiläisten hoidosta ja ainoasta lapsesta Eerosta. Entä jos hän menettää molemmat?

Eero kirjoittaa aktiivisesti radikaalilinjaista eläinaktivismi-blogia, jossa kritisoidaan tehotuotantoa, liiallista lihansyöntiä ja maapallon ruokavarojen väärinkuluttamista. Pelkkä puhe ei riitä, vaan mukaan täytyy saada myös toimintaa, sillä eiväthän ihmiset muuten lopeta lihan syömistä ja sen tuottamista, jollei siitä tehdä liian vaikeaa.


Sinisaloa tarttui mukaan kirjastosta. Kirjan aihe, "mehiläisten kuollessa tulee maailmanloppu, koska ruokavarat loppuvat", ei vaikuttanut kauhean kiinnostavalta, mutta kirja sattui olemaan ainoa paikalla oleva teos kyseiseltä kirjailijalta, joten totta kai se lähti mukaan.

Minulle nimi Johanna Sinisalo merkitsee suomalaista laatukirjallisuutta, maagista realismia, tarkasti tehtyä pohjatyötä ja siten todenmukaisesti esiintyviä faktoja sekä koukuttavaa paloittaista kerrontatyyliä. Tulipahan vahvistettua taas näitäkin käsityksiä.

Enkelten verta ei koukuttanut aivan ensimmäisiltä sivuilta asti, mutta kun lukemisen makuun pääsi, sivut viuhahtivat ohi hetkessä. Kerronta pohjautuu Orvon näkökulmaan sekä Eeron kirjoittamaan blogiin, jota isä lukee. Blogikirjoitusten yhteydessä on myös valikoituja kommentteja. Orvon ja Eeron pätkät toimivat eri aikoina, joten lukija saa paloittain tietoa sieltä täältä, kunnes koko kuvio selviää niin hänelle kuin Orvollekin.

Teoksen lopussa on maininta taustatutkimukseen käytetyistä mehiläis-aiheisista kirjoista, ja osa blogikommenteista perustuu oikeisiin keskustelupalstojen viesteihin (tästäkin maininta kirjan lopussa). Kaikki Sinisalon mehiläisistä kirjoittamat asiat ovat oikeita faktoja. Yliopisto-opiskelijana lähdeviitteet ovat itse pyhyys, joten siksi Sinisalon teoksista on niin ihana nauttia: voi luottaa siihen, että vaikka teos on kaunokirjallinen tuotos, siinä esitetyt faktat ovat faktoja myös ihan tosielämässäkin, kunhan hieman omaa järkeä käyttää. Olin repiä hiuksia päästäni Da Vinci -koodia lukiessani, kun ei ollut mitään hajua siitä, oliko tarinan faktoilla minkäänlaista totuuspohjaa...

Tapahtumat vierivät Orvon näkökulmasta. Orvo on suht tavallinen hissukka ja hieman tossumainen keski-ikäinen mies, joka rakastaa mehiläisiään ja poikaansa. Tarinan aikana käydään läpi neljän eri sukupolven välisiä suhteita, kun Orvo muistelee mehiläishoitaja-isoisäänsä Pupaa ja kuvioissa on myös oma, Amerikoissa rikastunut isä Ari. On mielenkiintoista, kuinka monenlaisia suhteita samaan sukulinjaan mahtuu.

Maaginen realismi on vahvasti osana teosta. Ja magiikkaan liittyvät vahvasti mehiläiset, joista Sinisalo on kerännyt huolella esiin kaikkea muinaista tietoa sekä vanhoja uskomuksia. Aluksi magiikka-piirre tuntuu hankalalta ja ei-tartuttavalta, mutta tarinan edetessä se rakentuu mukana ihan kiitettävästi, vaikka jättääkin jälkeensä joitain epäilyksiä ja kysymysmerkkejä. Mutta sehän on tapana maagisessa realismissa: harvoin mitään selitetään auki. Eritoten teoksen loppuratkaisu on kutkuttava sekä sydäntä riistävä.

Eläinaktivismista ja ekoradikalismista pitää vielä mainita sananen. Eeron blogitekstit ovat luokkaa "turkis on murha" ja niissä esiintyy hyvin paljon jyrkkiä ja kärjistettyjä mielipiteitä. Kuitenkin aiheellisia sellaisia, vaikka sävy onkin turhan provosoiva. Blogikirjoitusten lukemisen jälkeen toivon, ettei kukaan voi olla miettimättä sitä, millainen taakka valtava lihansyönti maailmalle on. Kerronnassa tulee paljon esiin sitä, kuinka lihansyöjät puolustelevat syömätottumuksiaan ja syyttävät "ituhippejä" hyttystenkin inhimillistämisestä ja siitä, että eikö heidän sitten pitäisi elää luonnon keskellä pajumajassa, jotta ekologisuus toteutuisi.

Loistava teos. Etenkin loistava loppuratkaisu, sitä sen kummemmin spoilaamatta. Suosittelen.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Trudi Canavan - Black Magician -trilogia

Avainsanoja: magia, kuvitteellinen todellisuus, kevyt fantasia, ihmissuhteet, hyvä ja paha, matkustaminen, seksuaalivähemmistö, romantiikka, yhteiskunnan normit, opiskelu, vastoinkäymiset, väärinymmärrykset

Pari vuotta sitten luin Black Magician -trilogian ensimmäisen osan, The Magician's Guild. Silloin lukeminen oli melko tahmaista, mutta tarina kuitenkin sen verran kiinnostava, että kirja tuli luettua loppuun ihan halukkaasti. Tilasin trilogian kaksi seuraavaa osaa heti Adlibriksesta, mutta jostain syystä niihin ei sitten kuitenkaan tullut tartuttua saman tien. Viime joulukuussa kuitenkin ahmaisin kaksi seuraavaa osaa niin suurella intohimolla, että sitä harvoin tulee vastaan.


The Black Magician -trilogia kertoo slummeissa varttuneesta Soneasta, jonka maagiset voimat yllättäen heräävät eikä tyttö pysty kontrolloimaan niitä. Trilogia sijoittuu kuvitteelliseen Kyralia-maahan ja sen pääkaupunkiin Imardiniin, jossa koko Liittoutuneiden maiden yhteinen maagikkojen kilta pitää päämajaansa. Jokaisen maagisia lahjoja omaavan täytyy mennä kiltaan koulutettavaksi, mutta koska maagikot kohtelevat slummin asukkaita huonosti, Sonea ei tahdo liittyä kiltaan. Hän yrittää paeta häntä etsiviä maagikkoja, mutta kun magia alkaa purkautua hänestä hallitsemattomasti, hänen täytyy päätyä killan hoteisiin.

Ensimmäinen kirja kertoo Sonean tiestä killan jäseneksi. Korkeiden sukulinjojen ulkopuoliset jäsenet eivät ole koskaan päässeet kiltaan, joten Sonean tapaus aiheuttaa suurta kuohuntaa maagikkojen keskuudessa. Tarinan pääjuoni on varsin ennalta-arvattava, mutta siihen mahtuu paljon yllättäviä käänteitä ja lisämausteita, jotka tekevät kerronnasta mielenkiintoisen.

Toisessa kirjassa Sonean tarina jatkuu killan oppilaana, noviisina. Opiskelu ei ole helppoa, kun luokkatoverit kiusaavat ja välttelevät häntä. Kerrontaan tulee myös oleellisesti mukaan Lord Dannyl, joka ylennetään killan suurlähettilääksi Elyneen, Kyralian naapurivaltioon. Dannylin tehtävänä on hyvien suhteiden ylläpitämisen lisäksi tutkia killan High Lordin, Akkarinin, menneisyyttä, joka osoittautuukin rikkaammaksi kuin on yleisesti tiedossa.

Kolmannessa kirjassa tarina tiivistyy, kun Sonea oppii koko ajan uutta, tietoa joka ei aina ole aivan sallittujen luettelossa. Mitä on tarkasti salattu higher magic?

Trudi Canavanin kirjoitustyyli on koukuttavaa ja jouhevasti etenevää. Kerronta on tarkkaa, mutta ei kuitenkaan junnaa paikallaan, ja palasia palapeliin tiippuu joka suunnasta niin, että tarina muodostuu koko ajan koukuttavammaksi ja koukuttavammaksi. The Novice ja The High Lord olivat molemmat niitä kirjoja, joita ei millään halunnut päästää käsistään, mutta lukeminen oli pakko välillä keskeyttää, koska ajatus sarjan loppumisesta oli liikaa. Loistava trilogia.

Sarjasta löytyy niin kevyttä fantasiaa, ihmissuhdedraamaa kuin vähän perinteisempää romantiikkaakin. Suuri lisäplussa sille, että tarinassa nähdään myös niitä hieman marginaalisempiakin suhdekuvioita. Hahmoja ja näkökulmia on useita, ja tarinaa kerrotaan useasta paikkaa. Rakenne on lineaarinen, vaikka toisinaan lukija tietääkin enemmäin kuin kirjan henkilöt. Mystiikkaa on kuitenkin paljon ilmassa eikä trilogia suinkaan paljasta kaikkea. Sille nimittäin on tarjolla jatkotrilogia, jonka ensimmäisen osan olen lukenut. Siitä sarjasta lisää myöhemmin.

Suosittelen sarjaa kevyen fantasia ystävälle, joka pitää jännittävistä juonenkäänteistä sekä tavanomaisesta draamakerronnasta. Mitään Canavanin kirjoja ei ole suomennettu, mutta kirjat saa helposti tilattua useammankin suomalaisen nettikirjakaupan sivuilta. Ei mene rahat hukkaan.

Muuten: Kirjat on nimetty hyvin, mutta näiden kyseisten versioiden kansikuvat sen sijaan ovat täysin kryptiset eivätkä sovi tarinaan mielestäni ollenkaan. Valkeat pelkistetyt kannet ovat paljon hienommat, mutta totta kai myös maksavat enemmän.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Johanna Sinisalo - Linnunaivot

julkaistu 2008
331 sivua
avainsanoja: Australia, Tasmania, Uusi-Seelanti, vaeltaminen, erämaat, ääriolosuhteet, ihmissuhteet, seikkailu, ihminen-luonto -suhde

Baarimikko Jyrki on intohimoinen vaeltaja ja havittelee extreme-kokemuksia pallon toiselta puolen, Uuden-Seelannin ja Australian vaativista maasto-olosuhteista. Hänen yllätyksekseen tyttöystävä Heidi päättää myös lähteä matkalle mukaan, vaikka kokemusta vastaavista aktiviteeteista ei löydykään.
     Matka suunnitellaan sentin- ja gramman tarkkuudella hyvinkin fanaattisesti, mutta jokainen maastossa vähänkin liikkunut tietää, etteivät suunnitelmat koskaan toteudu niin kuin on ajateltu. Vastassa on niin luonnonvoimia kuin kummallisia korppejakin.


Johanna Sinisalo on yksi suosikkikirjailijoistani. Hänen paloittainen kirjoitustyylinsä iskee aina yhtä lujaa ja kun maaginen realismi on usein osana teosta, on lukunautinto taattu. Sinisalon tunnetuimpia teoksia on vuoden 2001 Finlandia-voittaja Ennen päivänlaskua ei voi.

Linnunaivot tuli ahmaistua erittäin nopeasti. Teos on rakennettu Sinisalolle ominaisella paloitellulla kerronnalla: tapahtumat sijoittuvat jopa neljään eri paikkaan ja aikajaksoon, ja kertojaääniä löytyy kolme kappaletta. Lukija koukuttuu heti, kun kohtaukset ovat vain korkeintaan muutaman sivun mittaisia ja pitää päästä nopeasti lukemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämän paloittaisuuden loistokkuutta en voi tarpeeksi painottaa! Lyömätön tyylikeino.

Sinisalo on kova vaeltaja, ja teos pohjautuukin osittain omakohtaisiin kokemuksiin Tasmanian maastossa. Minä olen myös innostunut eränkävijä, joten Linnunaivoissa oli paljonkin mielenkiintoista tavaraa. Suosittelen ehdottomasti vaellushenkisille ihmisille, sillä erämaamatkailu on tämän kirjan suurinta antia. Jyrki ja Heidi kohtaavat niin luonnon kuin ihmisten asettamia vastoinkäymisiä ja teoksesta kyllä tulee ilmi, ettei se vaeltaminen niin helppoa ole. Erityisen jännää oli seurata Jyrkin varuste- ja ruokaneuroottisuutta: jokainen suupala oli tarkkaan etukäteen mietitty, ettei selässä varmasti joudu kantamaan yhtään ylimääräistä painoa matkantekoa hidastamassa.

Fantasiaelementti jäi teoksessa melko pieneksi. Linnut käyttäytyivät vaelluksen aikana kummallisesti, mutta odotin jotain suurempaa. Niiden tarkoitus jäi melko avonaiseksi, samoin kuin Heidin veljen tarina, joka kertoi lähinnä nuoresta miehestä, jolla oli asiat huonosti. Teoksen nimi sen sijaan on ihan hauska ja osuva, kun sitä vähän pureskelee.

Linnunaivot on ehdottomasti mainostamisen arvoinen ja sellainen teos, johon tarttuu mielellään toisenkin kerran. Sinisalo on suomalaisen kirjallisuuden kärkinimiä.

Long time no see

Moi!

Kirjabloggaaminen on ollut jälleen tarkoituksellisesti hiatuksella. Kirjoja tulee luettua välillä niin paljon, että blogattavien kirjojen kasa vain kasvaa ja kasvaa, jolloin kasvaa myös stressi siitä, että pitäisi kirjoittaa niistä eikä ole aikaa ja/tai jaksamusta, jolloin taas ei tule tehtyä asialle mitään...

Tänään kuitenkin sain kommentin vanhaan merkintään ja katsoin blogin statseja, jotka näyttivät yllättävän suuria kävijämääriä ottaen huomioon, että edellisestä kirjoituksesta on yli vuosi aikaa (oho). Menneenä vuonna tuli luettua n. 60 kirjaa, joista osa ansaitsisi hypetystä osakseen, joten ajattelin nyt hiljalleen yrittää taas aktivoitua ja alkaa kirjoittaa kirjoista, joita olen viime aikoina lukenut. Jospa ottaisi tavoitteeksi sen, että kirjoittaa, kun siltä tuntuu, ja ohittaa ne kirjat, joista ei ole mitään kummallisempaa sanottavaa tai jotka muuten vain ovat kaikkien tiedossa.

Muiden kirjablogien seuraaminen on jäänyt pakkasen puolelle ja se on kyllä harmittanut, sillä nyt minulta menee kaikki uutuuskirjat ohi, kun informaatiota ei vuoda korviini oikein mistään. Saa suositella hyviä kirjoja, joita on viimeisen vuoden aikana lukenut!

Kirjagenreissä suosin edelleen fantasiaa, maagista realismia ja psykologisia kehitystarinoita. Tulossa juttua ainakin parista Johanna Sinisalon teoksesta, Robin Hobbista sekä Trudi Canavanista.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Diana Wynne Jones: Derkinhovin musta ruhtinas

Julkaistu: Dark Lord of Derkholm 1998, suomeksi 2001
Sivuja: 444
Avainsanoja: fantasia, seikkailu, velhot, (puhuvat) taikaolennot, draama, oikeus, hyväksikäyttö, toiset maailmat
Kirja minulle: Kirjaston poistomyynnistä napattu

Kirjan takakannesta:
Fantasiamaailmasta on tullut ahneen herra Chesneyn järjestämien elämysmatkojen temmellyskenttä. Turistit haluavat nähdä taikuutta ja taisteluita. Velhot ja parantajat on valjastettu seuramatkojen viihdykkeeksi. Nyt mitta alkaa olla täysi. Mutta Chesneyn takana piileksii voimakas demoni, joka tekee hänen sanastaan lain.
     Päävelho Querida saa oraakkelilta neuvon: on nimitettävä ensimmäinen vastaantulija vuoden Mustaksi ruhtinaaksi ja toinen vuoden viimeisen matkaseurueen Opasvelhoksi. kohdalle osuvat lentäviä sikoja harrastuksenaan kasvattava Derk-velho ja hänen 14-vuotias poikansa Blade. Turistilaumat saapuvat kuin heinäsirkat, ja äkkiä Bladen niskoilla lepää suuri vastuu...


Satun rakastamaan Diana Wynne Jonesin Liikkuva linna -teosta erittäin paljon. Lisäksi Derkinhovin mustan ruhtinaan takakannessa on maininta, että teos voitti ilmestyessään jonkin kirjallisuuspalkinnon, josta myös ensimmäinen Harry Potter kilpaili. Niinpä minulla oli suuria odotuksia tältä niteeltä.

Ensimmäisenä tästä kirjasta tulee mieleen "voihan blaah!" Koko tarina kiertyy sen ympärille, kuinka Derk ja Blade koettavat saada kaikki kiertuejärjestelyt valmiiksi ja toimiviksi kokonaisuuksiksi ja kuinka koko ajan sattuu jotain, mikä sotkee suunnitelmia ja aiheuttaa kauheasti päänvaivaa ja hiusten repimistä. Hahmot ryntäilevät kiireessä suuntaan ja toiseen ja yleisvaikutelma on todella kaoottinen, vaikka tapahtumissa pysyykin hyvin mukana. Meinasin puolivälissä kirjaa olla jo täysin kyllästynyt siihen, kuinka Derk ei saakaan jotain jumalaa ilmestymään Samoojille, kiertueturisteille, ja kuinka palkkasotilaiden liikuttaminen oikeaan suuntaan on täysin mahdotonta.

Mutta! Kuinka ollakaan, loppupäässä kirjaa huomasin kääntäväni sivuja toisensa perään ja kiinnostuvani henkilöhahmoista yllättävän paljon. Derk on luonut puhuvia aarnikotkia, jotka ovat hyvin sympaattisia ja samaistuttavia tapauksia ja joista opin pitämään hyvin paljon tarinan aikana. Vaikka itse tarina olikin vähän no jaa -kamaa, Jones on onnistunut loistavasti hahmojensa luonnissa. Heitä on montaa erilaista sorttia ja mielestäni jokaisen kehityskaari pysyy varsin uskottavissa, hallituissa ja mielekkäissä mitoissa. Niin ihmisiin kuin taikaolentoihinkin ehti kiintyä mennen tullen, ja kirjan viimeistä sivua lukiessani omat tuntemukseni olivat haikeat, kun heistä piti erota. Onneksi kirjalla on itsenäinen jatko-osa, Aarnikotkan vuosi, jonka toivottavasti ehdin pian lukea.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Elina Tiilikka - Myrsky

Julkaistu: 2011
Sivuja: 249
Avainsanat: maanis-depressiivisyys, taiteet, matkustaminen, impulsiivisuus, rankat aiheet, seksuaalisuus, laittomuudet
Kirja minulle: Kirjaston uutuus- tai palautetut-hyllyssä kiinnitti huomion.

Kirjan takakannesta:
Myrsky on nuori taideopiskelija, joka sairastaa maanisdepressiivisyyttä ja käyttäytyy arvaamattomasti. Hän ei halua tehdä pahaa, mutta on holtiton eikä ota vastuuta tekemisistään. Pohjimmiltaan hän on eksynyt tyttö, joka ei sopeudu minnekään.
   Myrsky ottaa hatkat koulusta ja tapaa tien päällä Marekin, puolalaisen prätkämiehen, jonka kyytiin hän lähtee. Myrsky ja Marek ovat kuin Pohjolan Bonnie ja Clyde. He elävät vallatussa talossa, ryöstävät kioskeja ja polttelevat aamupalaksi jointteja. Elämä veitsenterällä on rankkaa, ja seuraukset ovat rumat.


Tämä kirja roikkui koko syksyn ikkunalaudan kirjakasassa enkä vain suostunut palauttamaan sitä takaisin kirjastoon, vaikkei minulla tuntunutkaan liikenevän aikaa sen lukemiseen. Kirjan aihe, maanis-depressiviinen nuori taiteilija, oli niin kiinnostava, että tahdoin välttämättä lukea teoksen. Ja oli se sen arvoistakin.

Elina Tiilikka kuvaa hätkähdyttävän uskottavasti maanis-depressiivisyyttä ja sen vaikutusta sairaan elämään. Myrsky on hyvin impulsiivinen nuori nainen, joka mania-kausinaan tilailee postimyynnistä hirvensarvia ja mattorullia ja lahjoittaa setelirahoja katusoittajille ja satunnaisille huumeveikoille, ja joka depressio-hetkinä taas vajoaa psykoosiin, jolloin hän on täysin toimintakyvytön. Rinkka selässään hän liftaa ilman päämäärää, koska uskaltaa. Nuori nainen tiedostaa sairautensa ja huomaa sen vaikutuksen elämässään, muttei siitä huolimatta tahdo lääkitykseen, koska elämä on elämisen arvoista vain sykäyksien ja yllätystekijöiden kautta. Arvaamattomuus innostaa ja antaa voimaa, tarkoitusta.

Kirjan kansikuva edustaa kirjaa loistavasti. Myrskyn ajatukset ponnahtelevat suuntaan ja toiseen ja niihin mahtuu sekä kirkasta vapahtajavaloa että synkkää pimeyttä. Kannessa olevat tummat silmät ovat salaperäisen uhkaavat ja hieman pelottavat, mikä kuvaa hyvin maanis-depressiivisyyden ailahtelevuutta ja sitä, kuinka minkään pysyvyyteen ei voi koskaan luottaa.

Marek, kirjan pääsivuhenkilö, on jo aikuisuuteen kallistuva rakkari, joka tienaa elantonsa varastelukeikoilla. Hän poimii Myrskyn tienposkesta moottoripyöränsä kyytiin, vie kotiinsa ja antaa hullun taiteilijasielun maalata olohuoneen uusiksi ja vetää kamaa. Kova, järkähtämätön ja laskelmoiva mies, joka kuitenkin saa jotain Myrskyn tapaisesta pyörremyrskystä, neiti Arvaamattomuudesta. Jännitystä, elämyksiä, viihdykettä.

Molemmat hahmot ovat tavattoman mielenkiintoisia, ja heidän suhteensa seuraaminen on aistikkaan kiinnostavaa. Kirjan loppuratkaisu on hieman surettava ja jättää janoamaan lisää. Tiilikka kirjoittaa miellyttävästi ja sopivan helppolukuisesti, jotta sanat vilistävät silmissä ja tarinaa kääntää sivu toisensa perään eteenpäin. Eritoten Myrskyn ja hänen päänsä sisällä soivan äänen väliset keskustelut ovat mielenkiintoisia ja omalla tavallaan hyvin avartavia ja myös huvittavia:
"Pelataanko jotain?" kysyn Leealta, kun hän palasi.
Ei se halua pelata sun kanssa. Se odottaa että sä häipyisit ja antaisit sen olla rauhassa. Se vihaa sua. Ja halveksii."Mä haluan nukkua vielä", Leea vastasi. Hän alkoi kääriä valmiiksi tupakkaa.
Ääni oi ollut koko ajan oikeassa. 
s. 46 
Kiinnostava ja ajatuksia herättävä teos. Eniten minua kiinnostaisi tietää, millaisella kokemuspohjalla kirjailija on lähtenyt kirjoittamaan tätä teosta; millaista taustatyötä hän on joutunut tekemään? Hieno tarina, pidin kovasti. Tiilikalta on ilmestynyt aiemmin esikoisteos Punainen mekko, joka on omakohtainen tarina prostituutiotytöstä Suomessa. Sen aion lukaista myös.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Michael Ende - Tarina vailla loppua

Julkaisuvuosi: saksaksi 1979, suomeksi 1982
Sivuja: 492
Avainsanoja: nuorten kirjallisuus, fantasia, rinnakkaismaailma, seikkailu, hyvän ja pahan välinen taistelu
Kirja minulle: Ystävän suosittelemana kirjastosta.

Kirja tiivistettynä:
Jokainen kirjoja rakastava tietää sen tunteen, kun itkien tai nauraen sulkee mainion kirjan ja toivoo, ettei se vielä loppuisikaan. 11-vuotias Bastian on onnensa kukkuloilla törmätessään vanhassa antikvariaattiliikkeessä teokseen nimeltä Tarina vailla loppua. Tarina, joka jatkuisi ikuisesti!
   Bastian uppoutuu Fantaasian maailmaan, sen upeaan monipuoliseen ympäristöön sekä valitettavasti myös murheisiin: Fantaasia on tuhoutumassa ja sen sydän, Ikuisen Lapsuuden Valtiatar, kuolemassa. Fantaasiaan ilmestyy mystisiä mustia aukkoja, jotka hävittävät kaiken alleen ja imevät Fantaasian asukkaita puoleensa. Jonkun täytyy pelastaa Fantaasia sen tuholta ja luoda maailma alusta. Bastian huomaakin yllättäviä viittauksia häneen itseensä kirjan sivuilla...


Sain yksi joulukuinen ilta ystävältä monta lukusuositusta, ja tämä muistui kirjastossa mieleen, kun etsin kuumeisiksi päiviksi jotain sohvalukemista. Michael Ende on aiemmin tuttu vain Momo-kirjastaan, jonka alkua Saksassa ollessani opiskelin.

Kirjassa on todella söpö idea. Se on kirjoitettu kahdella eri värillä: Bastianin todellisuus on punaisella ja Fantaasian tapahtumat vihreällä musteella. Teos hyppelee näiden kahden musteen välillä sangen veikeästi, ja myös jokaisen luvun alussa olevat alkukirjainkuvalehdet ovat miellyttävää katseltavaa.

Muuta kivaa tässä ei sitten kauheasti ollutkaan. Olen selvästi aivan liian vanha lukemaan kirjaa ensimmäistä kertaa, tämä kun on korkeintaan yläkouluikäisille tarkoitettu teos. Uskoisin, että tarina olisi tehnyt minuun suuremman vaikutuksen nuoremmalla iällä, ja nostalgiasyistä olisin voinut pitää tästä vieläkin. Nyt tarinan päähenkilö, Bastian, lähinnä ärsytti ja turhautti, sillä 11-vuotiaasta pojasta tehdään yhtäkkiä kaikkivoipa valtias, jolla on rajaton mahti ja joka käyttäytyy turhan vanhan oloisesti niin pieneksi pojaksi. Teos oli mielenkiintoista luettavaa niin kauan kuin Bastianin osuus Fantaasian tapahtumissa oli olematon, mutta sen jälkeen tavasin sitä lähinnä muodon vuoksi eteenpäin, vaikka olihan toki ihan mielenkiintoista nähdä, millä tavoin ennalta arvattava lopputulos oikein muodostettaisiin. Loppu oli kuitenkin niin koskettava, että kyyneleet kohosivat silmiin, joten en minä tätä kirjaa ihan lyttyyn lyö (vaikkakin pitää mainita että Fantaasian nimistö sai minut välillä halkomaan hiuksia... joissain niistä oli vähän turhan paljon vaikutteita muista teoksista/tosimaailmasta).

Tarina vailla loppua päättyi Bastianin osalta aikanaan, mutta pitkin kirjaa oli kirjoittajaääneltä huomautuksia, jotka totesivat sen ja sen sivujuonen olevankin ihan oma tarinansa, jota ei sillä hetkellä kerrota. Siinä mielessä loppumattomuus oli minusta varsin onnistuneesti luotu, sillä jos kirjasta pitää, saattaa noihin kohtiin palata ja sepittää itse tarinanaluille jatkoa. Pakko myöntää, että vähän harmitti lukea tämännimistä teosta, kun tiedosti koko ajan sen, ettei missään oikeasti ole sitä kirjaa, joka jatkuisi ainiaan... Epäilen, että erittäin moni tahtoisi sen teoksen käsiinsä! Varsinkin, jos se sattuisi olemaan vielä hyvä.

Haasteita vuodelle 2013

Vuoden 2012 haasteet inspiroivat lukemaan niin hyvin, että vuodeksi 2013 otan myös muutamia haasteita työn alle.

Viime vuonna minut sai aktivoitumaan suomalaisen kirjallisuuden osalta Sonjan lukuhetken Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, joka innoitti lukemaan suomalaisia teoksia eri kirjallisuuden genreistä. Haaste tuli suoritettua kahta kategoriaa lukuunottamatta, lastenkirjallisuutta ja runokokoelmaa, joista runokokoelmaan minulla on edelleen kesken kaksi runoteosta.

Tälle vuodelle bongasin Kirjoihin kadonnut -blogista Oi maamme Suomi! -haasteen, jossa ideana on lukea Suomen 19 eri maakuntaan sijoittuvia teoksia. Odotan tätä jo innolla, sillä olisi erityisen kiva lukea miljöön perusteella eikä vain kirjailijan kotikaupungin. Luultavasti lasken mukaan myös kirjailijoiden kaupungit, sillä muuten urakka saattaa käydä minulle liian haastavaksi.

Mari A:n kirjablogista löytyy Kirjavuori Mount Everestille -haaste, jossa ideana on lukea mahdollisimman monta kirjaa omalta To Be Read -listaltaan. Listaa en ole vielä luonut, mutta lupaan sijoittaa sinne mahdollisimman monta omasta kirjahyllystäni löytyvää teosta. Ne kuitenkin tahdon kaikki joskus lukea...

Ja näiden haasteiden listauksethan löytyvät tämän blogin Haasteet-sivulta.

Lukuisaa vuotta 2013!