Tietoja minusta

Oma kuva
Todellisuuspakoisuus onnistuu loistavasti hyvien kirjojen sivuilla.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Diana Wynne Jones: Derkinhovin musta ruhtinas

Julkaistu: Dark Lord of Derkholm 1998, suomeksi 2001
Sivuja: 444
Avainsanoja: fantasia, seikkailu, velhot, (puhuvat) taikaolennot, draama, oikeus, hyväksikäyttö, toiset maailmat
Kirja minulle: Kirjaston poistomyynnistä napattu

Kirjan takakannesta:
Fantasiamaailmasta on tullut ahneen herra Chesneyn järjestämien elämysmatkojen temmellyskenttä. Turistit haluavat nähdä taikuutta ja taisteluita. Velhot ja parantajat on valjastettu seuramatkojen viihdykkeeksi. Nyt mitta alkaa olla täysi. Mutta Chesneyn takana piileksii voimakas demoni, joka tekee hänen sanastaan lain.
     Päävelho Querida saa oraakkelilta neuvon: on nimitettävä ensimmäinen vastaantulija vuoden Mustaksi ruhtinaaksi ja toinen vuoden viimeisen matkaseurueen Opasvelhoksi. kohdalle osuvat lentäviä sikoja harrastuksenaan kasvattava Derk-velho ja hänen 14-vuotias poikansa Blade. Turistilaumat saapuvat kuin heinäsirkat, ja äkkiä Bladen niskoilla lepää suuri vastuu...


Satun rakastamaan Diana Wynne Jonesin Liikkuva linna -teosta erittäin paljon. Lisäksi Derkinhovin mustan ruhtinaan takakannessa on maininta, että teos voitti ilmestyessään jonkin kirjallisuuspalkinnon, josta myös ensimmäinen Harry Potter kilpaili. Niinpä minulla oli suuria odotuksia tältä niteeltä.

Ensimmäisenä tästä kirjasta tulee mieleen "voihan blaah!" Koko tarina kiertyy sen ympärille, kuinka Derk ja Blade koettavat saada kaikki kiertuejärjestelyt valmiiksi ja toimiviksi kokonaisuuksiksi ja kuinka koko ajan sattuu jotain, mikä sotkee suunnitelmia ja aiheuttaa kauheasti päänvaivaa ja hiusten repimistä. Hahmot ryntäilevät kiireessä suuntaan ja toiseen ja yleisvaikutelma on todella kaoottinen, vaikka tapahtumissa pysyykin hyvin mukana. Meinasin puolivälissä kirjaa olla jo täysin kyllästynyt siihen, kuinka Derk ei saakaan jotain jumalaa ilmestymään Samoojille, kiertueturisteille, ja kuinka palkkasotilaiden liikuttaminen oikeaan suuntaan on täysin mahdotonta.

Mutta! Kuinka ollakaan, loppupäässä kirjaa huomasin kääntäväni sivuja toisensa perään ja kiinnostuvani henkilöhahmoista yllättävän paljon. Derk on luonut puhuvia aarnikotkia, jotka ovat hyvin sympaattisia ja samaistuttavia tapauksia ja joista opin pitämään hyvin paljon tarinan aikana. Vaikka itse tarina olikin vähän no jaa -kamaa, Jones on onnistunut loistavasti hahmojensa luonnissa. Heitä on montaa erilaista sorttia ja mielestäni jokaisen kehityskaari pysyy varsin uskottavissa, hallituissa ja mielekkäissä mitoissa. Niin ihmisiin kuin taikaolentoihinkin ehti kiintyä mennen tullen, ja kirjan viimeistä sivua lukiessani omat tuntemukseni olivat haikeat, kun heistä piti erota. Onneksi kirjalla on itsenäinen jatko-osa, Aarnikotkan vuosi, jonka toivottavasti ehdin pian lukea.

1 kommentti :

Wille kirjoitti...

Onko tuttu?
http://vinkkarit.vuodatus.net

Wille