Tietoja minusta

Oma kuva
Todellisuuspakoisuus onnistuu loistavasti hyvien kirjojen sivuilla.

tiistai 30. marraskuuta 2010

Guðrún Eva Mínervudóttir - Nukentekijä


Nimi: Nukentekijä
Alkuperäinen nimi: Skaparinn
Kirjailija: islantilainen Guðrún Eva Mínervudóttir
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2010
Luettu: marraskuu 2010
Sivumäärä: 296
Avainsanoja: perheongelmat, anoreksia, äiti-tytärsuhde, seksinuket, psykologinen romaani

Juoni: Sveinn on luova taiteilija, joka valmistaa elävän tuntuisia seksinukkeja. Hän on omistautunut työlleen ja onkin siitä syystä varsin erakoitunut ja yksinäinen persoona. Eräänä perjantaina raskaan työrupeaman jälkeen hänen kotinsa eteen parkkeeraa nainen, Lóa, jonka auton kumi on puhki. Sveinn auttaa Lóaa vaihtamaan tiukassa istuvan renkaan, ja nainen jää yöksi juotuaan pullollisen viiniä. Aamulla Sveinn herää huomaamaan, että nainen on häipynyt teille tietämättömille hänen uusin nukkensa mukanaan.


Tämä kirja roikkuu parhaillaan Helsingin kirjastojen Bestseller-hyllyissä. Laina-aikaa oli viikko, ja se riittikin tälle romaanille varsin hyvin. Kirjailijan käyttämä kieli oli sujuvaa ja helppolukuista, sisään mahtui mielenkiintoisia kuvauksia esimerkiksi kuolemasta ja siitä, miltä tuntuu halata anoreksiaa sairastavaa tytärtään. Ainoa miinus tulee siitä, ettei vuorosanoja oltu erotettu muusta tekstistä, mikä teki niiden ymmärtämisen välillä hankalaksi.

Kertojina toimivat sekä Sveinn että Lóa. Enkä ole tainnut vielä koskaan lukea näin kiinnostavaa kerrontajakoa, joka oikeasti toimii: kirjan tapahtuvat kestävät noin viikon ja hahmojen välisiin kohtauksiin saadaan molempien näkökulmat. Ja kaikista parasta on se, ettei kohtauksia koskaan toisteta samalla tavalla kuin ne on juuri kirjoitettu, vaan siinä oikeasti tulee esiin vuorossa olevan kertojan näkökulma. Erityisen ihanaa herkkua olivat dialogit, joissa oli kummallakin kerralla aina eri sisältöjä. Tästä piirteestä nautin tässä kirjassa kaikkein eniten.

Sveinn on hahmona yksinäinen ja syrjäytynyt mieshenkilö, joka elää vain työlleen. Hän valmistaa tilauksesta huippukalliita, aidolta naiselta (tai mieheltä) näyttäviä nukkeja asiakkailleen käsityönä ja upottautuu työhönsä, jottei tuntisi itseään yksinäiseksi ja ympäristöään tyhjäksi.   Lóa taas on yksinhuoltajaäiti, joka koettaa pitää taloutta kunnossa parhaansa mukaan. Hänen vanhempi tyttärensä, ilmeisesti ylioppilastodistusta suorittava Margrét sairastaa pahaa anoreksiaa eikä tee mitään muuta kuin makaa sängyssä ja opiskelee. Hän on kotona suljetulta osastolta vain kokeiden ajaksi ja äitinsä jatkuvan valvonnan alla. Lóa on hysterian partaalla yrittäessään auttaa tytärtään löytämään voimaa elää, mikä tuntuu olevan tuhoon tuomittu yritys. Nainen sortuu toistuvasti alkoholismiin eikä pysty käymään edes töissä vahtiessaan Margrétia ympäri vuorokauden.


Ei ole tullut ennen luettua näin psykologista romaania. Kirjan kerronta on välillä aukkoista ja jää ilman selityksiä eikä Mínervudóttirin kaikkiin ratkaisuihin voi olla täysin tyytyväinen. Hän sortuu välillä vain toteamaan asioita sillä perusteella, että henkilöhahmot ovat epävakaassa mielentilassa ja tekevät siitä syystä kummia valintoja ja tekoja. Kuinka moni oikeasti majoittaisi vieraan ihmisen toistuvasti luokseen, ja kuka jäisi, jos luulisi toista tulevaksi murhaajakseen? Täysin epäloogista, mutta asetelma on toisaalta myös mielenkiintoinen ja pitää kiinnostuksen yllä koko kirjan ajan.

Tästä kirjasta poimin myös tämän blogin otsikon, koska se teki minuun vaikutuksen kuvaamalla, kuinka ihmiset voivat olla mustasukkaisia ja kateellisia elottomalle esineelle:

Täydellisyys oli ihmisen luomaa, mutta ei mekaanisessa mielessä, kuten ihmiset kuvittelivat nukkeja katsellessaan. 

torstai 25. marraskuuta 2010

Antoine de Saint-Exupéry - Pikku prinssi


Nimi: Pikku prinssi
Alkuperäinen nimi: Le petit prince
Kirjailija: ranskalainen Antoine de Saint-Exupéry
Julkaisuvuosi: 1944, suomennos 2004 (tämä painos), ensimmäistä kertaa suomeksi 1951
Luettu: lokakuu 2010
Sivumäärä: 117
Tyyli: opetukset, klassikko, fantasia

Juoni:  Kirjan päähenkilö, kirjailija itse, rysähtää pienlentokoneella keskelle eteläisen Saharan aavikkoa. Korjatessaan konettaan hänen viereensä ilmestyy vaivihkaa pieni poika, pikku prinssi. Prinssi kertoo vähitellen pitkästä matkastaan omalta kotiplaneetaltaan asteroidi B612:lta halki useiden eri planeettojen ja päätymisestään Maalle. Hän selostaa tavanneensa monenlaisia ihmisiä ja olevansa surullinen siitä, kuinka itsekkäitä heistä on tullut.


Tämäkin kirja tuli luettua äidinkielen kurssin "pakottamana", mutta lukulistalla tämä on ollut jo kauan. Sen verran klassikkoteos, että muistan pitäneeni tästä kovasti kuullessani tämän ensimmäistä kertaa alakoulun luokanopettajan lukemana joskus alemmilla luokilla. Ja olihan tämä ihana, ei voi muuta sanoa. Muutaman tunnin luku, mutta antoisa sellainen.

Pikku prinssi on todella sympaattinen hahmo. Hän on naiivi mutta arvoituksellinen, hänessä on ihanaa lapsenmielisyyttä ja viattomuutta, joka heijastuu hänen sanoihinsa ja tekoihinsa. Lapsen viisaus on joskus hämmästyttävän tarkkanäköistä. Tykkäsin todella paljon pienen hahmon kertomuksista muilla planeetoilla, koska Saint-Exupéryn kuvaamat aikuiset ihmiset sopivat yhä tänäkin päivänä kaikkein tyypillisimpiin henkilöhahmoihimme. Erityisesti tunnollinen lampunsytyttäjä herätti myötätuntoni.

Kirjassa on todella paljon vertauskuvia eikä olekaan ihme, että se on noussut klassikoksi myös aikuisten keskuudessa. Erityisen kuuluisa hahmo taitaa olla kirjan viisas kettu, joka pyytää prinssiä kesyttämään itsensä ja jakaa sitten salaisuuden tämän kanssa: ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.”

Ihana kirja. Kauniita kielikuvia, osuvia vertauksia ja sopivan pituinen, että kirjan lapsenomaista kieltä jaksaa lukea.

Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa...

Charles Dickens - Joululaulu


Nimi: Joululaulu (myös nimellä Saiturin joulu)
Alkuperäinen nimi: A Christmas Carol
Kirjailija: brittiläinen Charles Dickens
Julkaisuvuosi: 1843, suomennos 2001 (tämä painos), ensimmäistä kertaa suomeksi 1878
Luettu: marraskuu 2010
Sivumäärä: 111
Tyyli: realismi, opetukset, klassikko, fantasia

Juoni: Ebenezer Scrooge on vanha ja raihnainen erakoitunut kitupiikki, joka ei välitä kenestäkään ja ajattelee vain rahojaan. Hänen yhtiönsä on hänelle kaikki kaikessa: mies paiskii töitä vuoden jokaisena päivänä, myös joulun aikaan. Tarina alkaa, kun herra Scrooge lähettää vastahakoisesti kirjanpitäjänsä viimein kotiin perheensä luo viettämään joulua ja lähtee itse kotiin. Keskiyöllä hänen vanhan liikekumppaninsa, seitsemän vuotta sitten kuollut Jacob Marleyn haamu ilmestyy hänelle ja varoittaa Scroogea kolmesta vieraasta, jotka saapuvat piakkoin miehen luo. Vieraat tulevat vuorotellen ja edustavat menneiden joulujen, nykyisen joulun ja tulevien joulujen henkiä.


Tartuin tähän kirjaan äidinkielen Kirjallisuuden historia -kurssia varten. Piti lukea jokin realismin ajan teos ja mieleeni nousi heti nimi Charles Dickens. En kuitenkaan halunnut lukea paksua kirjaa puuduttavan tarkkaa, realismille ominaista kuvailua, joten valitsin suloisen lastenkirjan, josta lupailtiin hyvää opetusta ja klassikkoainesta. Näppärästi tämän lukikin, ja voin jopa sanoa pitäneeni.

Saita herra Scrooge on ollut innoittajana luotaessa Roope Ankan hahmoa. Onneksi Roope ei kuitenkaan ole aivan noin pahasuinen kuin Scrooge, vaan välittää lähimmäisistään. Niin ei voi sanoa tämän kirjan päähenkilöstä ainakaan ensinäkemältä. Tavanomainen vanha ukko, joka ei pidä kenestäkään eikä anna kenenkään pitää itsestään. Hän ajattelee vain itseään ja omaa etuaan eikä viitsi uhrata ajatustakaan muille ihmisille. Mutta kukin henki vuorollaan näyttää hänelle pätkiä elämästä, joka hänellä on ollut ja joka hänellä voisi olla, ja paatuneinkin sydän alkaa vähitellen sulaa ja lämmetä. Perinteinen kehitystarina soveltuu lapsille hyväksi opetukseksi, mutta kyllä tuosta vähän vanhempikin lukija nautti. Erityisen hyvin jäi mieleen Scroogen kirjanpitäjä ja hänen perheensä, jotka elivät köyhissä ja kurjissa oloissa mutta olivat silti onnellisia.

Kannattaa lukea, jos haluaa yksinkertaisen ja nopean katsauksen 1800-luvun elinoloihin sekä saada selvää, millaista se realistinen kerronta oikein on. On nimittäin pikkutarkkaa kuvailua luvassa.

Cornelia Funke - Musteloitsu


Nimi: Musteloitsu
Alkuperäinen nimi: Tintenblut
Kirjailija: saksalainen Cornelia Funke
Julkaisuvuosi: 2005, suomennos 2006
Luettu: marraskuu 2010
Sivumäärä: 666
Tyyli: fantasia
Sarja: Mustemaailma-trilogia, osa 2
Huom! Sisältää spoilauksia sarjan ensimmäisestä kirjasta, Mustesydämestä.

Juoni: Meggiellä on kaikki hyvin. Hän on saanut äitinsä Resan takaisin Mustemaailma-kirjan sisältä, ja he elävät tyytyväisinä lukemisen lahjan omaavan Mo-isän ja Darius-kirjastonhoitajan kanssa Elinor-tädin suuressa talossa. Resa kuitenkin muistelee usein aikaansa Mustemaailmassa, ja Meggie saa kuulla uskomattomia tarinoita tuosta lumotusta maasta. Hän kirjoittaa äitinsä sanat muistiin ja uppoutuu niihin sieluaan myöten kaivaten pieniä sinisiä keijuja ja Umpimetsän koskemattomia alueita kuin olisi itse elänyt sen kaiken. Kun Farid, Mon Aarresaari-kirjasta ulos lukema poika, ilmestyy taas heidän kotikynnykselleen mukanaan suttuisella käsialalla kirjoitettu lappu sekä selitys siitä, että muuan Orfeus on lukenut Tomusormen, Mon Mustemaailmasta kymmenen vuotta sitten heidän maailmaansa lukeneen tulennielijän, takaisin omaan kirjaan, Meggie päättää auttaa poikaa ja lukee heidät molemmat keskelle kirjan tarinaa.


Olen lukenut Cornelia Funkelta muutamia kirjoja (Rosvoruhtinas, Lohikäärmeratsastaja) ennen Mustemaailmaa ja tykästynyt kirjailijaan. Funke kirjoittaa näppärää ja sujuvaa lastenfantasiaa, johon on helppo hypätä mukaan ja jossa riittää nokkelia lapsia ja vauhdikkaita juonenkäänteitä.  Loppuratkaisut ovat aina jännittäviä. Mustemaailman ensimmäinen osa Mustesydän on kuitenkin lojunut kirjahyllyssäni vuosia, koska en jostain syystä syttynyt kirjalle koettaessani lukea sitä useita vuosia sitten. Vasta nyt koulukaverin painostamana jaksoin tarttua siihen uudemman kerran ja lukaista läpi. Pidin. Ja lainasin kirjastosta seuraavan osan.

Musteloitsu on unelma niille, jotka haluavat päästä elämään lempikirjojensa tapahtumia. Meggie lukee itsensä sekä Faridin suoraan lempitarinansa sisään, ja he pääsevät näkemään koko maailman sen kukoistuksessaan: pienet siniset keijut, vaaralliset yömaraanit, ilveilijät ja koko maassa tunnetut henkilöhahmot. kuten Mustan prinssin. Kukapa sellaista ei haluaisi? Funke on toteuttanut kirjansa hyvin eikä ole sortunut siihen, että kaikki menee kuten on ennalta suunniteltu. Meggie lukee vahingossa Mustesydän-kirjan lopussa kyseisen kirjan kirjoittajan, Fenoglion, sisälle kirjaan. Vanha ukko elelee omassa maailmassaan tyytyväisenä luomukseensa, mutta tällä on myös mahti muuttaa tarinan kulkua kirjoittamalla tapahtumia paperille, jolloin ne käyvät toteen, jos vain joku, tässä tapauksessa Meggie, lukee sanat taikaäänellään eloon. Näin toimitaankin useaan otteeseen, mutta aina sanat eivät toimi niin kuin niiden olisi tarkoitus.

Kirjassa on paljon hahmoja, jotka on luotu hyvin. Suosikkini on ehdottomasti Tomisormi, varautunut ja pidättyväinen tulennielijä, joka rakastaa vaimoaan eikä ollut koskaan onnellinen tässä meidän äänekkäässä ja ihmisiä pursuavassa maailmassamme. On hellyttävää seurata hahmon kehityskaarta välinpitämättömästä ja pelokkaasta petturista isäksi ja aviomieheksi, kun osoittautuu, että hänkin pystyy kiintymään toiseen elävään ihmiseen.
   Kirjan päähenkilö, pikkuprinsessa Meggie, on 13-vuotias ja ailahteleva hahmo. Hän kykenee lukemaan äänellään itsensä kirjaan, mitä kukaan ei ole ennen onnistunut tekemään. Tyttö on erittäin kiintynyt isäänsä, ja isä-tytär -suhde onkin yksi kirjan vahvimmista teemoista. Meggie tekee kaikkensa isänsä puolesta, ja sen Funke kyllä tuo tehokkaasti esiin.
   Myös Fenoglio on hyvin luotu, mielenkiintoinen hahmo. Mies on jo vanha ja raihnainen, mutta osaa  silti laukoa hyvinkin teräviä letkautuksia milloin kellekin. Hänen kehityskaarensa on myös kiinnostava: itsevarma ja sanavalmis sanataituri ymmärtää, ettei ole edes omassa  maailmassaan kaikkivoipa ja kykenemätön epäonnistumaan. Ukossa on myös tervettä särmää ja epäkohtia, jotka tekevät hahmosta aidon oloisen.

Mustemaailma-sarjan parhaimpia puolia on se, että kertojaa vaihdellaan joka luvussa. Musteloitsussa  kertojina toimivat Meggien, Fenoglion ja Tomusormen lisäksi myös Meggien vanhemmat sekä Farid. Se toi mukavaa vaihtelua ja lisäsi mielenkiintoa. Näin mihinkään hahmoon ei ehtinyt kyllästyä ja tarina kulki sujuvasti eteenpäin. Pidän myös siitä, että Funke on etsinyt jokaisen luvun alkuun sopivan pätkän jostain kirjasta ikään kuin esinäytökseksi.

Hyväntuulinen kirja, joka herätti tunteita. Aion ehdottomasti lainata myös kirjan viimeisen osan, Mustemaailman, jahka saan muita kirjoja luettua.

Vielä viimeiseksi pätkä Fenogliosta uuden luomistyön touhussa:

Ruusukvartsi teroitti uuden kynän, kastoi sen musteeseen - ja Fenoglio alkoi kirjoittaa. "Kas noin", Meggie kuuli hänen kuiskaavan. "Kyllä kyllä, ja sinun lukemanasi tämä kuulostaa aivan ihastuttavalta. Käärmekallo hämmästyy. Uskoo houkka, että voi mellastaa minun maailmassani niin kuin haluaa, mutta erehtyy pahan kerran. Näytelköön ruoja kiltisti sen osan minkä minä olen hänelle määrännyt, ja piste."

Esittely

Alussa oli sorsa. Tai no, oikeastaan sitä ennen oli nainen, jonka maha paisui, mutta on mukavampi ajatella pelkkää sorsaa.

En ole lukenut Kalevalaa yhtenä kokonaisuutena (vielä) kertaakaan, mutta pidän kirjan tarinasta maailman synnystä. Ja koska alku on hyvä aloittaa jollakin toisella alulla, viittaus seisoo nyt tuossa.

Tahdon kirjoittaa mietteitäni lukemistani kirjoista jonnekin johdonmukaiseen paikkaan. Rakastan lukemista ja kirjoittamista, joten kahden mieluisan harrastuksen harrastuksen yhdistäminen on hienoutta. Pidän fantasia-kirjallisuuden elementeistä ja seikkailuista, mutta olen myös viehtynyt maailmanklassikkojen voimakkaaseen henkeen. Tavallinen nuorten kirjallisuus ei ole alaani, mutta toisinaan käsiini saattaa osua jokin chick list -kirjallisuuteen luokiteltava teos. Tästä hyvänä esimerkkinä Cecelia Ahernin teokset, joista pidän kovin. Kirjahyllystä löytyvät kaikki Potterit ja Narniat, samoin Taru sormusten herrasta -trilogia (joka tosin odottaa vielä loppuun lukemista...), David ja Leigh Eddingsin Unennäkijät-sarja, Houkutus-saaga sekä myös pari arvostamani Anu Holopaisen kirjaa. Omistan Jane Austenin romaanikokoelmateoksen sekä Emily Brontën Humisevan harjun. Samoin Sofi Oksasen kaikki kolme kirjaa ovat viimein löytäneet tiensä hyllyyni pyydystettyäni Baby Janen Helsingin kirjamessujen antikvariaatti-osastolta. Melko monipuolista, sanoisinko.

Luen  mielelläni useilla eri kielillä. Kirjoja löytyy niin englanniksi kuin saksaksikin, ja Azkabanin vangin sain yhdestä antikvariaattiliikkeestä 50 sentillä ruotsiksi. Kommentoin kuitenkin aina suomeksi ja pyrin myös etsimään kaikki nimet ja oheistiedot suomen kielellä.

Otan mielelläni vastaan ehdotuksia kirjoista, joita voisin lukea ja kommentoida. En pistä mitään rajoituksia tyylille tai pituudelle, mutta en myöskään lupaa lukea ehdotettuja kirjoja, jos ne eivät tosiaan ollenkaan nappaa. Minulla on profiili Goodreads-sivustolla, sieltä voi stalkata, mitä kirjoja olen lukenut ja mitkä taas ovat (mm.) lukulistalla.

Olisin mielissäni muidenkin kommenteista, keskustelut kirjallisuudesta ovat hienoutta.